Tänään kuuluisi kommentoida jotenkin viiden vuoden takaista. Kutsun sitä katastrofiksi monien joukossa, joillekin se on terrori-isku, toisille päivä, joka / muutti maailman / aloitti uuden aikakauden. Tavallaan se oli uskonnollis-poliittisten tarkoitusperien triumfi ja oikeutus sekä itse tapahtumana että sen seurauksina (Afganistan, Irak).
Sekin näkökulma on jossain jo otettu uudelleen esille, että Maailman Kaupallisen Elämän Keskus (WTC) oli käsittämättömän kor(s)keine rakennuksineen eräänlainen baabelintorni, jonka pitikin luhistua. Ja se näkökulma, että maailmassa tapahtuu tuhovaikutuksiltaan suurempia katastrofeja kaiken aikaa, mutta kun ne eivät tapahdu taloudellisen vallan ytimessä, ne ohitetaan nopeasti ja kevyesti niin mediassa, politiikassa kuin uutiskuvien ääressä.
Montako kuoli Libanonissa? Darfurissa? New Orleansissa? Pakistanissa? Tsunamirannoilla? Jugoslavian hajotessa? Kun New Yorkissa tornista pudottautuva mies ikuistetaan väistämättömän kärsimyksen symbolina, olisiko muistettava niitä yksityisiä tragedioita, joita jatkuvasti tapahtuu naapuristossamme, junaradoilla, silloilla, tornitalojen parvekkeilla?
Muistan tänään kaikkea kärsimystä, tuhoa ja tuskaa maailmassa. Sitä riittää.
Sinäpä sen sanoit… sitä riittää. Itse aiheutettua, toisen aiheuttamaa, ei kenenkään aiheuttamaa. Lähellä ja kaukana. Mutta olemmeko tehneet… ja teemmekö tarpeeksi tuskan vähentämiseksi?
Kommentin jätti erakko · tiistaina 12. syyskuuta @ 20:54
Kysymyksesi on arvokas, sitä pohtiessa tullaan lähimmäisyyden ytimeen. Arvostettu opettajani sanoi aikoinaan, että yksilön auttamisen vastuu on tilanteessa, joka tulee kohti tavalla tai toisella. Siinä on resurssikysymyskin oleellisena. Koko maailman hätään eivät mahdollisuutemme riitä vastaamaan. Isoissa katastrofeissa tarvitaan isot rahkeet. Ehkä ei voi mitatakaan mikä on tarpeeksi, ehkä on riitettävä sen tekeminen minkä voi.
Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 12. syyskuuta @ 21:11