Mie romahan, sie romahat, hää romahtaa. Myö romahettaa, työ romahatta, hyö romahtaat. Hää ol jo romahtant, ko män siihe koskee sillo ko se vielä ol valloillaa.  

Olipahan erilainen teatterikokemus taasen. Kansallisteatterin suuri näyttämö tarjosi loppuunmyydyn esityksen Luolastosta. Hämmästykseksemme tavanomainen, keski-ikäinen ja iäkkäämmänpuoleinen yleisö oli vähemmistönä ja katsomo täyttyi nuorista abi-ikäisistä. Lämpiötilat ovat kovin ahtaat muutenkin, niinpä siellä kirmaileva nuori väki sai aikaan kovan tungoksen ja varsin meluisan äänimassan.

Näytelmän aiheesta johtuen osasi odottaa, että lavastus ei silmiä hivele. Olihan se karu. Tummansävyiseen kokonaisuuteen luotiin jälkipuoliskolla visuaalista eloa muovipulloröykkiöillä, joiden käyttö sortuvassa ydinjäteluolastossa oli hyvin toimiva idea. Näyttelijöiden puvustus oli samaa ankeaa värimaailmaa, jossa kirkuvissa työasuissa liikuskelevat insinöörit olivat huutomerkkeinä.

Laura Ruohosen teksti on paikoin kaunista kuin runo, paikoin niin syvää, ettei se näyttämöltä välitettynä tavoita katsojaa, mutta myös ahdistuneen teräväsärmäistä ja huutavaa kiroilua. Yksi nuorimies permantokatsomossa nauroi ääneen monessa kohtaa, jossa teksti oli vakavimmillaan.  Jälkipuoliskolla tekstiin oli ujutettu ajankohtaiskatastrofien rypäs, joka irrotti aidot naurut koko katsomosta. Jotenkin vartijamiehen (Martti Suosalo) ja nuoren arkeologinaisen (Alma Pöysti) välille syntyvä kiinnostus ja rakkauden mahdollisuus jäi ontoksi, kaikkialle katsomoon tuskin välittyi herkin kohtaus, joka perustui miehen ilmeisiin naisen koskettaessa.   

Olimme saaneet paikat aitiosta, jossa tuoleja on kahdessa rivissä. Takanamme istuvat nuoret päätyivät kuiskailemaan keskenään. Aikani sitä kestin, sitten käännyin ja sanoin: Voisitteko olla keskustelematta? Poika pyysi anteeksi ja puhe loppui. Tyttö selasi sitten loppuajan kännykkäänsä, jonka valo paistoi ärsyttävästi silmäkulmaan. Tervetuloa teatterimaailmaan nuori katsojasukupolvi, mutta voisitteko millään ottaa huomioon muitakin.

Paluumatkalla ihmettelimme, mikä nykyteatterissa vieraannuttaa katsojaa. Miksi kiinnostava aihe ei oikein antaudu esitykseksi, joka puhuttelisi. Luolastosta jää jälkikuva, jossa ihmiset puhuvat ja huutavat, hissit nousevat ja laskevat, köysissä roikutaan ja valokiilat nuolevat näyttämöä ja katsomoa. Näyttämö katsoo katsomoa, katsomo näyttämöä, pimeys pimeyttä.

Ennen sanottiin, että ihan sama kuin seinille puhuisi, kun joku ei kuunnellut. Nykyään kirjoitellaan naamakirjan tai viserryslaatikon seinille missä on oltu ja mitä tapahtui. Meneminen ja näkyminen on tärkeää, ei tapahtumien merkitys. Toisaalta merkitysten jakaminen haalistaa niitä, sillä merkitys on kuitenkin spesifinen, jotenkin intiimi. Nettikirjoittaminen on sen punnitsemista olisiko merkityksistä vaiettava vai voisiko antaa enemmän itsestään ja ottaa riski tulla väärinymmärretyksi, raavituksi tai ohitetuksi.

Yhtenä päivänä ovikello soi. (Se on aina tapaus, sillä ei täällä usein soitella.) Meillä Toinen hoitaa ovikelloasiat, koska hän on myös taloyhtiön vastuuhenkilö. Postinjakaja siellä pyyteli anteeksi, että hänen laukkunsa oli melkein syönyt yhden kirjeen. Kirje oli hieman kärsinyt jakopäivän sateesta. Se olikin tärkeä, sillä siinä oli minulle kutsu terveyssysteemiin infotilaisuuteen.

Toisena päivänä ovikello soi. Siellä oli taas Postinjakaja. Tällä kertaa hän pahoitteli kovasti, että oli jotenkin epähuomiossa onnistunut tiputtamaan naapurin postin meidän lukolliseen laatikkoomme. No, Toinen marssi hänen perässään postilaatikkoa avaamaan. Postinjakaja setvi sisällöstä naapurille kuuluvat ja toimitti ne oikeaan paikkaan.

Kolmantena päivänä Postinjakaja riemastutti minut pois paikoiltani kantamalla laatikkoomme kortin, joka kertoi, että Kuopus ja Ystävätär olivat olleet pari viikkoa sitten Teneriffalla, kirjeen, jota olin jo kovasti odottanut ja yllätysihanan kirjeen, jonka päällä luki MUMMELI. Sen sisältä löytyi hieno piirustus, jonka taiteilija on Murunen.

Odotamme kiinnostuneena, mitä aktiviteettia postinjakajan laukku järjestää meille ensi viikolla.

* Marja-Leena Toukonen;  Valo taipuu        Basam Books 2014

kevätaamun armoton valo / karkotti sudet / toi tilalle raunioiden tutkijat
vuosisataiset katkerat kerrostumat / kertovat tosiasioita / mutta jättävät rivien välit tyhjiksi
välimerkkien takainen elämä / virtaa puroina / takaisin valokuva-albumeihin / isoisän päiväkirjan vettyneille sivuille

Marja-Leena Toukosen ensimmäinen runoteos Vuodet villiintyvät takanani (2011) piirsi hienoja filigraanikuvia menetyksen surusta ja merkityksen etsimisestä elämälle. Uusin Valo taipuu kuljettaa lukijaa menneisyyden rauniolöytöjen kautta pysähtymään erääseen elämän marraskuuhun ja heräämään talvipesähorroksesta uuteen kevääseen. Matka on rankka, vie voimat, mutta pohjalta versoo uutta. Näillä elämän syvillä teemoilla runot ravitsevat lukijaa yhä uudelleen.

Menneet syksyt / ovat sekoittuneet / lehtikasaksi pihamaalle / etsi sieltä / mitä minäkin vuonna
olin jo unohtanut marraskuut / sillä aamulla oli pimeää ja illalla taas / nyt näen nekin, hämärästi, mutta näen
mustat puunrungot / hiljaa virtaavan veden / jonka pinnalla uivat kaikki värit
*
Odotan sanoja / aamuyön tunneilla
ne tulevat ennen aamun lehteä / simpukan sisällä / musta helmi

Jokin näissä Marja-Leenan runoissa on äärettömän lempeää ja lohdullista viiltävimmilläänkin. Ne kertovat elämästä, joka on eletty syvästi, kipeästikin, mutta eivät ole pimeässäkään näköalattomia. Kiitos runoista, ne avaavat elämää, aukeavat uutta kohti.

Pissismummo ja Poikakaveri laittautuvat päiväkävelylle. Tuulee reippaasti ja tuulessa tuntuu kelpo ripaus kevättä. Jäisissä metsäpolun mutkissa pitää vielä vähän liukastella ja kierrellä, mutta tiet ovat jo kuivia. Kaikennäköisiä havaintoja tehdään, kumpikin kommentoi tyyliinsä. P.Mummo: – Kato, kato, mustarastaspari! Ne on jo tulleet takaisin! P.Kaveri:  – Ei ne niin ihme pitkälle muutakaan talveksi. Virossa monet talvehtivat. Äkkiäkös sieltä.

Metsäpolun varrella kaatuneella puunrungolla istuu pariskunta. Miesihmisellä on vieressään kaksi kyynärsauvaa. Sen jalka näkyy olevan paketissa. Naisihminen nakottaa siinä vieressä ja polttelee savuketta. Se pitelee toisella kädellä kahta talutushihnaa. Yhden hihnan päässä nököttää uneliaan oloinen pikku mopsi ja toisen – minipossu punaisissa valjaissa.

P.Mummo pysähtyy, äimistelee: – Hei, onpa hauska lemmikkipari teillä. Miten ne nuo pärjää keskenään? – Ai koira ja possu? Mikä ettei. Oikein hyvin tulevat toimeen, ne, sanoo miesihminen, vilkaisee vieruskaveria. – Ei oo ollu mitää ongelmia, niillä, nakkaa naisihminen takaisin. Possu kihnuttaa autuaana itseään puun runkoa vasten. Mopsi haukottelee.

Pissismummoa kutkuttaa ajatus minipossusta. – Eiks ois aika rohkee lemmikki? Mitenköhän tommosen saa sisäsiistiksi. P.Kaveri: – Ai, possun vai? No, siinä kuin koiran tai kissankin. No problem. Mummo jää miettimään, ajatus rispaantuu. – Sika se on kuulemma hyvinki älykäs eläin. Onkohan se koiraa fiksumpi? Se ei vissiin oo mikää laumaelukka. Varmaan se söis aika paljon enempi kuin koira. Ja sottais syödessään. Sillähän pitäis oma karsina olla. Ei ole ulkoilutuskaan ihan mutkaton juttu. Talvella sitä paleltais, kesäkuumalla kärpäset kiusais. Se unelmois mutakylvyistä, mistä sille niitä kaupunkioloissa. Ei se viihtyis, ei ainakaan kerrostalossa. Rivarissa koko rivi sais hepulin, ne luulis, että naapurinmies sielä örinöitsee aidan takana viinapäissään. Possu lompsis parketin pilalle talvella ja röhkis pihassa kaiken kesää. Elämä muuttuis jännittäväks kerta röhkäsyllä. – Ei enää ikinä tarttis syödä tähteitä, jos ois oma possu, unelmoi Poikakaveri. – Juuei. Eipä.

kaikki pimeydet / kaikenlaiset / mahtuvat valoon kasvokkain.// vain se pimeys / joka meissä on toisiimme selin / jää pimeyteensä. // mutta etkö Sinä hengitä sielläkin?  (Anna-Maija Raittila)

   ihmeellisen kevyt aamu hyvin nukutun yön jälkeen. vedän verhot. lasin takana sataa lunta, hyvin pehmeästi, hyvin hiljaa. kokoonnumme kappeliin ehtoollismessuun. vain yksi puuttuu joukosta. katselen retriittimatkalaisiamme paikaltani takaa. sydämen täyttää rakkaus, heltymyksen kyyneliin asti. Kristuksen kasvot, jokaisessa.

   aamiaisen jälkeen palaan rannalle. eilinen kirkas jää on nyt puhtaan valkeaa lumiaavaa. kumu on lakannut, on täysin hiljaista. polun varrella lumesta pilkistää kohmeisia sinivuokon lehtiä. kallio on saanut lumiharson otsalleen. sinne nousevalla tiellä ei näy vielä askeltakaan.

   mietiskelyrukoukseen asetan alttarikimpusta irrotetut punaiset kukat alas laakeaan maljaan antautumisen symboliksi. hiljaisuus on syvä, kevyt ja kirkas. kukaan ei kiirehdi pois.

   saamme lounaaksi uunilohta ja hedelmäsalaattia. kysyn jälkeen päin emännältä herkullisesta kalan kuorrutuksesta.  – smetanaa ja tuorejuustoa, ei kummempaa, sanoo hän. ruokailun jälkeen muutama jää takan ääreen selailemaan kirjoja. hiillos hehkuu. ajattelen maallista rakkautta, sen roihahduksia, kipunointia, hehkua, tuhkaa.

   päivärukoushetken jälkeen hiljaisuus päättyy. jo kappelin eteisessä joku lausuu ensimmäiset sanat. me tarvitsemme tämänkin yhteyden muodon. se liittää meidät arkeemme, toisiimme, samaan ihmisyyteen.

***

   aamu on raikas, muutaman pakkasasteen viileys tuntuu kasvoilla, kun kävelen lyhyen matkan ohjaajien majoituksesta hirsikappeliin. sytytän alttarikynttilät ja säädän sopivasti valoa, että näemme lukea psalmin yhteen ääneen ja laulaa virren. istun tavallisella paikallani takana. vähitellen tuolit täyttyvät.

tahdon pelkäämättä antaa Sinun pitää huolta kaikesta, mikä kohoaa tietoisuuteeni…  

   aamiaisen jälkeen ihmiset katoavat kuka minnekin. jotkut palaavat huoneisiinsa, toiset ulos, muutama jää takan ääreen lueskelemaan tai muuten vain mietteisiinsä. otan kameran ja nousen kalliolle, jolta voi nähdä kauempana alapuolella lepäävän järven vastarannan metsiin. metsäpolulla on valoisaa, aurinko pilkahtelee. erotan järven suunnalta matalaa ääntä. kun laskeudun rantaan, ääni voimistuu. jää kumahtelee! erikoinen elämys tässä hiljaisuudessa.

   ohjaajaparini on miettinyt teemaan liittyviä ajatusvirikkeitä, joita kokoonnutaan kuulemaan takan ääreen. hän sanoo antautumisesta, että siinä on riskin ottamisen vivahde, pelko itseytensä kadottamisesta. ihmissuhteessa on aina mahdollista pettyä ja pettää, haavoittua ja haavoittaa. kuitenkin juuri haavojen ja kipujen kautta Jumala tulee ihmisen elämään.

mieleeni nousee oma kipukohta. enää se ei tunnu niin raastavalta, kun ajattelen sitä rakkauden Jumalan siltana elämääni. luovutan mielessäni elämäni Jumalan rakastavaan olemukseen. sitäkö on rakkaudelle antautuminen tässä kontekstissa?

   lounaaksi saamme maukasta kasvis-kanapataa ja marjapaistosta. musiikki soi hiljaa taustalla ja aterimet kilahtelevat vaimeasti. ihmiset näyttävät olevan syvällä omissa mietteissään. lepotauon käytän paikkaamalla katkonaista yöunta ja hoitamalla päänsärkyä, joka alkoi tuntua illalla. kahvi virkistää ihanasti pienen unen jälkeen ja päänsärkykin häviää.

   hiljainen rukoushetki alkaa teemaan liittyvällä ajatuksella. oma hiljaisuus syntyy helposti ja vie kohta syvälle. viidentoista minuutin jälkeen tulen tietoiseksi ajasta ja päätän sitten  mietiskelyn siunaussanoihin.  muutama nousee ja lähtee, muut viipyvät vielä. mietiskelyyn tottuneelta menee helposti puolikin tuntia, mutta 20 minuuttia on retriitissä sovittu aika.

   aurinko laskee verenpunaisena järventakaisen metsän syliin ja taivas rusottaa. päivällisen ja vesperin jälkeen useimmat menevät saunaan. jään kappeliin keskustelua varten. päivä päättyy iltateehen ja kompletorioon. ohjaajaparini kanssa keskustelemme huoneessani vielä myöhään retriittien tulevaisuudesta ja muista seurakunnan toimintaan liittyvistä asioista.

ajat ja aionit hupenevat. elämä tasaa huippuja, näyttää laakson pohjaa. yhä uudelleen kiipeämme kirkastusvuoremme rinnettä nähdäksemme Jumalan valokasvot.

*jatkuu

   maisemassa on kevyttä, sumuista tihkua. ihmiset tulevat kukin maailmoistaan mukanaan matkakassi ja sisäisiä, tiukkaan pakattuja nyssäköitä. kasvoilla näkee kireyttä, uupumusta, odotusta. majoittumisessa on tavanomaista säätöä. lopulta kaikki ovat saaneet huoneensa ja kokoonnumme ruokasaliin yhteiseen päivällispöytään.

   olen miettinyt johdantosanoja, niitä, joilla teema nostetaan esiin, valaistaan hiukan alkua, siitä kukin voi jatkaa omaa polkuaan. istumme väljästi takkahuoneessa. tuli risahtelee kotoisasti ja takkaimuri humisee. borshkeittoateria lämmittää vatsaa.

vähän hiljaisuudesta

   hiljaisuudessa, joka kannattelee retriitin yhdessäoloa ja kaikkea tapahtuvaa, on kolme tasoa. auditiivista hiljaisuutta auttaa tämä syrjäinen ja rauhallinen paikka ja omaehtoinen kommunikaatiosta ja informaatiovälineiden seuraamisesta luopuminen retriitin ajaksi. päänsisäisen mielen hiljenemistä alkaa tapahtua vähitellen, kun ajatuksia ei ruokita ulkopuolisilla ärsykkeillä. kun mieli hiljenee, tulee mahdollisuus hetkittäin kokea sydämen hiljaisuutta.
   muistutan, että retriitissä ei pyritä erityisiin elämyksiin, kaikenlaisesta täytymisestä voi hellittää. eletään hetkessä ja mahdollisimman suuressa vapaudessa. päivät kulkevat ohjelman mukaan, pakkoa osallistumiseen ei silti ole. kokemuksesta tiedetään, että ohjelma rytmittää ja ryhdittää päivän. yhteys syntyy hiljaisilla aterioilla ja kappelihetkissä. ahdistava irrallisuus ja yksinäisyyden tunne väistyy.

rakkaudelle antautumisesta

   teemamme, rakkaudelle antautuminen, herättää varmaan itse kussakin omat mietteensä ja niin on hyvä. mitään mieleen tulevaa ei pyritä rajaamaan pois. rakkaus ei ole abstraktio, se tapahtuu ihmisten keskinäisissä suhteissa ja Jumalan ja ihmisen suhteessa.
   ihmissuhteissa rakkaus on tunne- ja tahtotila. se syttyy ja sammuu, kasvaa ja muuttuu, sillä on aikansa ja vaiheensa. Jumalan ja ihmisen suhteessa, jota retriitissä erityisesti mietiskelemme, tilanne on ratkaisevalla tavalla toinen. Jumala itse  on olemukseltaan antautuva rakkaus. ihmisellä on mahdollisuus antautua Jumalan rakkaudelle tai torjua se.

   takkatuli hiipuu hiljalleen. retriitin ensimmäinen kappelihetki odottaa. siitä alkaa keskinäinen vaitiolo ja kukin lähtee omalle hiljaisuuden matkalleen.

*jatkuu

Tuhkakeskiviikko aloittaa paastonajan. Asia ei ole mediaseksikäs, siitä enimmäkseen vaietaan. Paasto liittyy monen mielessä, jos mihinkään, niin painonpudotus- tai elimistön puhdistusrituaaleihin. Kirkollisissa piireisssä puhutaan paljon paastosta. Miten se kenenkin seurakuntalaisen elämässä näkyy ja tuntuu, vaihtelee. Joku siistii elämäntapojaan yksinkertaisemmiksi. Toinen paastoaa lihasta, alkoholijuomista, kahvista, herkuista. Joskus tuntuu, että turhasta puhumisesta olisi parempi paastota kuin syömisistä ja juomisista.

Kuulun siihen kansanosaan, joka joutuu terveyssyistä pitämään ruokavaliota kaiken aikaa. Siinä on vältettäviä, rajoitettavia ja suositeltavia ruoka-aineita. Mitä tasaisempana ravinto – ja muukin elämä – pysyy, sitä paremmin voin. Ruokapaasto ei siis ole minun juttuni. Kohtuus kaikessa olisi suositeltava elämäntapaohje yleisemminkin.

Olen ollut viikonlopun retriitissä. Se merkitsee paastoa normaalista arjesta, poikkeuselämää, jossa päivä täyttyy hiljaisesta, keskustelemattomasta yhdessäolosta, yhteisistä aterioista, mietiskelyistä ja kappelihetkistä, yksinäisistä luontokävelyistä ja levosta. Pelkästään radion, television, puhelimen ja netin sulkeminen on vaikuttavaa. Riippuvuudet paljastuvat. Elämä pelkistyy, löytyy yhteys oleelliseen.