Kuopukkapoikanen (miehen iässä toki) ja Susamaria (hänen parinsa) tulivat sunnuntailounaalle. Heitä emme usein tapaa, mutta kun he tulevat, he pysähtyvät olemaan läsnä. Se on suloisen huimaavaa meille, jotka ehdimme aina ikävöidä heitä.

Keskustelu liikahteli, viipyili aiheesta toiseen solahdellen.  – Oletteko te nykyaikainen DINK-pari, kysäisin. Olin huomannut aamun lehdestä termin, luulin, että olin ainoa, joka ei tiennyt. Molemmat nuoret olivat kysymysmerkkinä.  – Mikä…?   – Double Income, No Kids, selvensin.  – Noo, ehkä tällä hetkellä…

On aina kiinnostavaa tietää, mitä seuraava sukupolvi ajattelee mistäkin nykyilmiöstä. Puhuimme Alex Stubbista tovin. Kävi ilmi, että politiikka ei itse asiassa heitä kiinnosta, mutta ’uuden sukupolven pääministeri’ oli kyllä hahmona raikkaaksi havaittu.

Television katselusta puheen ollen lausuin ihmetykseni siitä, miten paljon porua idolien liikuttuminen tietyssä tv-ohjelmassa on herättänyt somessa ja mediassakin. – Eikö artistin katu-uskottavuus katsojan silmissä kestä kyyneleitä, protestoin. Kuopus lausahti it- ja media-alan ammattilaisen näkökulmana, että kyseinen ohjelma, kuten moni muu reality, on oikeastaan eniten tuottajan, ohjaajan ja leikkaajan tietoinen tuote. Se, mitä kamera todellisuudessa tallentaa, leikellään halutun näköiseksi koosteeksi, joka menee ulos. Kyyneleet myyvät, siitä on siis kyse.

Tulevaisuus näyttää näiden kahden maailmankansalaisen asemapaikan. Ulkomaanpesti välähti vaihtoehtona esiin, ehkä jo piankin. Äidinsydämeni värähti ja kiiruhdin sanomaan: kerrottehan sitten minne…

Mainitsin aiemmin isän mustakantisen vihon, johon hän oli kirjoittanut kaunokirjallisia katkelmia. Muistojen pinosta löytyi toinenkin mustakantinen, joka on päiväkirja ajalta 29.10. 1933 – 30.10 1934. Isä mainitsee lopussa kirjoittaneensa työn päiväkirjaa ja pyrkineensä suppeaan ilmaisuun. Useimmat merkinnät ovatkin kahden kolmen rivin pituisia.

Isä oli kirjoittaessaan 18-19 -vuotias, ja päiväkirja kertoo hänen ottaneen vastuuta tilan töistä, sillä toinen vanhemmista veljistä oli sotaväessä ja nuoremmat kävivät vielä koulua. Isän muistiinpanot ovat erinomainen, tiivis kuvaus kunkin vuodenajan töistä maatilalla syksystä syksyyn. Uudismaan raivausta, puutarhan syystyöt, viljanpuintia, syyskyntöjä, reen tekoa, valjaiden huoltoa, sian teurastus jouluksi, metsätöitä, halkojen ja polttopuiden tekoa, puutarhan kevätmuokkaus, kevätkylvöt, heinänkorjuu, viljain korjuut, puolukoiden ja karpaloiden keruuta talveksi. Myös jokaviikkoisia askareita, meijerillä ja kaupassa käyntejä, hevostenhoitoa, verkoilla ja katiskoilla käymisiä mainitaan. Tuohon aikaan isän kotitilalla on ollut jo puimala koneineen sekä viljan kuivuri. Vanha riihikin oli, mutta sitä ei enää käytetty viljan korjuussa.   

Kiinnostavaa oli se, miten ahkerasti kylän nuoret toimivat kerhona talvikaudella. Kokoontumisilla oli sivistäviä tavoitteita, ja olihan se toki myös sosiaalisten taitojen (ja suhteiden!) kehittymisen näyttämö. Keväällä ja kesällä pojat harjoittelivat yhdessä ja kävivät urheilukisoissa lähipitäjiä myöten. Isä merkitsi ylös tuloskehitystään ja toi loppukesällä jo viisiottelusta palkintolusikoita kotiin. Pojat liikkuivat lumettomaan aikaan polkupyörillä, autoja ei tuolloin kylällä ollut kellään. Isä kuvasi käyneensä kesällä Viipurissa asti pyörällä kaverinsa kanssa. Matkaan meni heillä kaksi päivää suuntaansa ja yhden yön olivat perillä. Viipurin linnaan ja muihinkin nähtävyyksiin olivat pojat tutustuneet sekä tehneet tarpeellisia hankintoja itselleen sekä kotiin.   

Isä kävi usein pyhäisin kirkossa ja samalla reissulla poikkesi aina kirjastossa. Myös oman ja lähikylien seuroissa hän kävi. Isä näyttää lukeneen kehittävää kirjallisuutta sekä ajalle tyypillisiä kansallisromanttisia romaaneja, mm. Juhani Ahon teoksia ja Välskärin kertomukset hän mainitsee. Kiinnostava yksityiskohta: talvella hän ryhtyi tekemään mandoliinia ja oli hyvin tyytyväinen soittimeen saatuaan sen valmiiksi.

Työn päiväkirja oli tosi mielenkiintoista luettavaa. Muutama tunnelmapalanen ja pikku maininta, ”kävin naapurin tytön kanssa kalassa”, herättivät haikean ajatuksen: kunpa isä olisi kirjoittanut enemmän kylän nuorten touhuista ja omista unelmistaan!

Erään päivän lehti-ilmoitus kutsui sydänkouluun. Voin kuvitella mitä se sisältää: terveellisiin elämäntapoihin ohjaamista, ravintoneuvontaa, sopivaan liikuntaan ohjaamista, tietoa sydämen häiriötiloista ja lääkkeistä, leikkauksista, terapioista. Bo-o-ring. Kohta meillä on liuta hyvin koulutettuja sydänpotilaita.

Sain vuosi sitten omalääkäriltä lähetteen selkäkouluun. Voitte arvata mitä se sisälsi: luisen lannerangan ja yläselän nikamien toiminnan havainnollistamista, erilaisten selkävaivojen oireiden ja syiden selvittelyä ja jumppaohjeita selän liikkuvuuden ja lihasten kunnon parantamiseksi. Tylsintä ikinä. Koulutus ei parantanut selkää, antoi kyllä muutaman vihjeen itsehoitoon.

Toistakymmentä vuotta sitten mielenterveysalalla keksittiin depressiokoulu. Koska masennus on yksi kansantaudeistamme, oli pakko kehittää jonkinlainen itsehoitosysteemi. Pelkkä lääkehoito kun ei aina paranna eikä psykoterapia ole läheskään kaikkien ulottuvilla ja tulee sitä paitsi sekä potilaalle että yhteiskunnalle kovin kalliiksi. Masentavaa. Depressiokoulu -nimi jo herättää enemmänkin mielikuvan masennuksen ylläpidosta kuin hoidosta.

Kirkkokin on kautta aikain yrittänyt kouluttaa jäsenistöään: on pyhäkoulua, katekismuskoulua, kinkereitä, rippikouluja, raamattukoulua, virsikoulua. Voisi kuvitella, että seurakuntaelämä kukoistaisi. Vaan miten on – eikö kuulostakin aika entisvanhaiselta nämä?

Mikä on seuraava koulutus, jota meille tarjotaan elämämme laadun kohennukseksi?

sadekuussa tuuli käy myrskyisänä merellä, nuolee maisemaa märällä karhealla kielellä. metsässä ja kadulla tuuli tanssittaa lehtiä hulvattomasti ympäri, ympäri. myrskyssä rannalla kulkija voi nojata tuuleen, nauttia lähes painottomasta vapauden tilasta hetken.

sade puhdistaa, rauhoittaa. myrskyn jälkeen sisällänikin on hiljaista.

Äidin muistojen lippaassa on huolellisesti niputettuna isän kirjeet seurusteluajalta. Äiti oli käynyt Tapiolan emäntäkoulun 1937-38 ja muistellut eloisasti niitä aikoja tavatessaan isän ensi kertaa jossain. Se sai isän ehdottamaan kirjeenvaihtoa palatessaan talvisodan keskeyttämälle maamieskoulukurssille syksyllä 1940. Isän kirjeet alkavat teititellen, mutta kohta he muuttuvat sinuiksi toisilleen ja 1941 vuoden puolella jo rakkaiksi. Hellyttävää näitä kauniilla käsialalla kirjelehtiöpaperille kirjoitettuja tunnustuksia on lukea tässä ajassa, jossa seurustelu niin paljolti tapahtuu proosallisesti netissä ja kännyköitse. Esikoiseni noteerasi projektini toteamalla haikeasti: hotmail nielaisi meidän rakkauskirjeet…

Tallella ovat myös isän sota-ajan kirjeet. Sota oli romuttanut äidin ja isän hääsuunnitelmat kesällä 1941. Häitä vietettiin sitten tammikuun pakkasilla 1942, morsiamella lainattu hääpuku ja huntu, sulhanen sotilaspuvussa. Talvisodan jäljiltä sotasairaalan kautta kotiutuneena isä kuului jatkosodassa B-kakkosporukkaan, jota ei määrätty enää eturintamaan. Isä palasi palvelukseen kersanttina syksyllä 1943 alaisenaan ryhmä vartiomiehiksi määrättyjä sotamiehiä. Asemapaikastaan hän kirjoitti äidille useita kertoja viikossa ja myös soitti kotiin kirjeiden välillä. 10.3.-44 päivätyssä kirjeessä on maininta, että esikunnasta on tullut suunnitelma, että hän jäisi yhden sotamiehen kanssa ’sinne jonnekin’ vihoviimeiseksi, tehtävänä varastojen lämmitys ja vartiointi.

Isä kertoo kirjeissään sotilaselämän karuudesta ja tehtävästään muun muassa, että hänet oli määrätty säännöstelemään viinan ostoa ja tupakka-annosten jakelua komppaniassaan. Tehtävä oli hänelle vastenmielinen, koska hän oli vakaumuksellisenä kristittynä itse raitis. Tausta lienee vaikuttanut myös yksinäisyyden tunteeseen, josta isä joissakin kirjeissä puhuu. Hän yritti houkutella sotamiehiä pelaamaan shakkia vapaa-ajalla, kun enemmistö tykkäsi läiskiä korttia tupakkaa poltellen. Isä kaipaa vaimoaan ja poikaansa. Kirjeet sanoittavat koti-ikävää kauniisti: ”Kun luin kirjettäsi, tuntui kuin poikamme olisi tässä kiipeämässä seisomaan jälkaani vasten ihan kuin sinä mainitsit hänen touhunneen vieressä kirjoittaessasi minulle.”

Isä oli saanut ostetuksi asemapaikkansa sotasaalisvarastosta mankelin, jonka oli kunnostuttanut ja aikoi lähettää rautateitse äidille kotiin. ”— siinä on kaksi tammista rullaa, joiden välistä vaate kierretään— ajattelin ostaissani, että jos meillä vielä joskus olisi sitäkin tarvis, oishan se valmiina sitten.”  – Oi, muistan sen jykevän ja jyrisevän, käsin kierrettävän, jalallisen mankelin! Se on yhä olemassa siellä lapsuuskodin vintillä. Tietäneekö kummipojan perhe, joka taloa nyt asuu, mankelin tarinan?

Tänään kirjoitan kirjettä nuoruusystävälle, jonka 1965 alkaneen ja yhä jatkuvan kirjeenvaihdon varhaisia vaiheita olen käynyt läpi. Yhdeksi tärkeäksi teemaksi kirjeissä nousee kysymys muuttumisesta. Kummallakin on ollut tavanomaiset muutoskaudet hiukan eri aikaan: opiskelu ja valmistuminen, työpaikan vaihdokset, parisuhteen ja perheen muotoutuminen, lasten syntymä ja kasvun etapit, kotipaikan muutokset, työstä eläkkeelle jääminen. Kaikissa niissä jotain entistä meissä on hioutunut pois, jotain uutta on noussut esiin.

Aika seuloo ihmissuhteet, ja suhteet meitä. Vanhempani, tuo elämäni alkuvoima, ovat jo poissa. Heitä edustaa nyt isoveli, näistä jäljellä olevista alkuperäissuhteista pitkäikäisin, elettyjen vuosieni taakse ulottuva. Nuoruusystävä tuntee minut pitemmältä ajalta kuin puoliso. Neljäkymmentäyksi vuotta yhteistä arkea juhlahetkineen puolison kanssa ja perhe on minua ehkä eniten muuttanut.

Muutos on väistämätön elämänvoima. Ihmettelen heitä, jotka helposti heittävät toiselle hiukan makeillen: oi, sinä et ole yhtään muuttunut! – tai soimaten: sinä sitten et ikinä muutu.  Jokin meissä säilyy, jokin muuttuu, kun elämä seuloo. Muutoksen aistiminen ja hyväksyminen pitää suhteen elossa niin rakkaudessa kuin ystävyydessäkin. Muutos ei aina tapahdu itsessä tai toisessakaan toivottuun suuntaan. Hyväksymisen ei tarvitse olla helppoa, mutta miten hyväksymättömyys kuihduttaakaan.

Olen kauan sitten tehnyt omien päiväkirjojeni tai kalenterieni pohjalta pc:lleni tiedoston, johon olen koonnut nuoruuteni ja aikuisuuteni tärkeimpien tapahtumien ajoitukset. Tiedostossa on tarkkoja päivämääriä, jopa kellonaikoja, mutta myös asioita tai tapahtumia kuukausiajoituksella. Muistojen kasoja pöyhiessäni olen saanut täsmennystä ja täydennystä moniin tärkeisiin henkilötietoihin ja tapahtumiin.

Äiti on kirjoitellut siskoilleen kirjeitä, eniten läheisimmälle Liisa-siskolle, jonka perhe asui Helsingissä. Tädin vastauskirjeistä käy ilmi, että huolia ja iloa lasten kasvusta on jaettu ja pieniä paketteja lähetetty puolin ja toisin. Äiti on lähettänyt keräämiään puolukoita, siskonsa puolestaan kirjoja. Minä muistan tädin lähettäneen minulle erääksi jouluksi neulomansa punaisen villahameen ja puseron, josta olin kovin onnellinen. Tädillä oli itsellä kolme poikaa, ehkä hän siksi halusi siskonsa tytärtä erityisesti muistaa. Täti kertoo kirjeissä matkoistaan, hän teki miehensä kanssa lähes sata matkaa eri puolille maailmaa. He lähtivät aina lomallaan Suomesta. Täti myös ihmetteli,  ettei äiti halunnut mukaan, kun isä teki matkoja Israeliin ja Egyptiin. Äiti oli koti-ihminen, ei hän osannut nauttia oudoista oloista, vaikka eläkevuosina olisi ollut mahdollisuus matkustella.

Tulen papereita seulomasta keittiöön ja olohuoneeseen kuin toisesta maailmasta, pitkältä aikamatkalta. Olen Toiselleni poissaoleva, öisin näen unia. Äidin kuva mielessäni on saanut uutta, rikasta sävyä.

Olen kulkenut outoa metsäpolkua polkupyörää taluttaen kohta tunnin. Polku kapenee, nousee ylös kallioille, jatkuu ja jatkuu. Minun olisi pitänyt tulla tielle jo kauan sitten, mutta metsä näyttää yhä loputtomalta. Ei olisi pitänyt lähteä tänne, ajattelen, mutta se on nyt myöhäistä, täällä olen.

Alan jo väsyä nostelemaan pyörää polulle kaatuneiden puiden yli. Jostain on pakko tulla tie vastaan, eihän tämä mikään loputon korpi voi olla. Pysähdyn kalliolle, josta näkee kauas. Metsää, metsää, vain metsää.  – Voi Luojani, lähetä enkelisi ohjaamaan minua, huokaan. Polku putoaa jyrkkää kalliorinnettä ja kapenee yhä. Tajuan etten voi jatkaa ja tunnen neuvottomuutta. Jaksaisinko rämpiä takaisin. Entä jos eksyn polulta, jota tulin ja joudun harhaan.

Ne ovat äkkiä siinä, sivupolulta ilmestyneet mies ja nainen.  – Hei, olen vähän hukassa, sanon, voitteko neuvoa miten kaukana on tie? Nainen sanoo, että hekin ovat ekakertaa tässä metsässä. Mies kaivaa esiin kännykkänsä, siitä kartan, näyttää missä ollaan, ja minä näytän mistä läksin.  – Olet tullut aika pitkän matkan, sanoo mies. Kallion ympärillä on soita, siellä et pääse pyörän kanssa. Paras palata samaa polkua takaisin. Olemme menossa siihen suuntaan, mennään yhdessä.

Taivallamme kolmisin tulosuuntaani. Tunnistan maaston. Mies auttaa pyörää pahimmissa paikoissa, tarjoutuu jopa taluttamaan sen, mutta kiitän ja sanon: omaa tyhmyyttäni ja uhkarohkeuttani tänne läksin pyörineni, kyllä minun on saatava se tuotua takaisinkin, kun sain tännekin.

– Tiesittekö, että tänään on enkelien sunnuntai, kysyn, kun on tultu polun alkupäähän. – Mikä semmoinen on, kysyy nainen.  – No, te olette olleet tänään minun enkeleitäni, autoitte minut takaisin oikealle tielle. Enkelini pujahtavat siitä toiselle polulle ja katoavat takaisin metsään. Minä nousen pyörälle ja ajan tuttua tietä kotiin.

Elokuvakerholaisena ymmärrän elokuvan ja elämän eron. Klisee ’ei käy niin kuin elokuvissa’ kertoo elokuvasta sen, että onnellinen loppuratkaisu saattaa tyydyttää katsojaa hetken verran, mutta paljastaa viihteellisyytensä kohta tosielämän taustaa vasten. Toisinaan taas elokuvan tarina päättyy julmemmin kuin mihin katsojan sietokyky riittää. Silloin kuvotus saattaa jäädä filmin lopputekstien ja -musiikin yli leffateatterista poistuvan mieleen joksikin aikaa ja peittämään hyvää ja arvokasta, mitä filmi myös tarjosi.

Emmekö kuitenkin toivo elämämme prosesseihin enemmän onnellisia loppuja? Tarkoitan onnellisella jotain myönteistä: ristiriidan ratkaisua, myrskyn selkenemistä, katkeruuden sulamista, anteeksiantoa, vastauksia polttaviin kysymyksiin, totuuden paljastumista, rikkoutuneen eheytymistä, toivon löytämistä. Eihän onnellisuus ole pelkkiä kauneuselämyksiä ja ristiriidatonta harmoniaa. Ehkä onnellisuus syntyy vastakohtien kautta paljastuvan kokonaisuuden tajuamisesta.

Syyskuuhun ajoittui kotona remonttia ja  muistojen seulontaa, mikä näkyy luetun kirjallisuuden määrässä. Saattaa näkyä vielä lokakuussakin, sillä muistojen meri tuntuu yhä rannattomalta.

Miika Nousiainen ; Vadelmavenepakolaiset        Otava 2007

Aiemmin luettu Metsäjätti jätti vaikutelman, että kirjailijaa kannattaa lukea. Vadelmavenepakolainen on Nousiaisen esikoisromaani, ja muuan mieskriitikko on sitä mieltä, että kirja on ’koko ajan hauska’. Nousiaisen tyylilaji on satiiri ja kirjan tarina pureutuu ruotsalaisuuden olemukseen ennen näkemättömällä hartaudella. Tietäen, miten kompleksinen on suomalaisten suhde läntiseen naapurimaahan, voi arvata, mikä kirjassa on jonkun mielestä koko ajan hauskaa.  Koin tarinan ajoittain puuduttavaksi, eikä se varsinaisesti naurattanut. Silti  sen salaivainen huumori piti otteessaan loppuun asti.
*
Karin Fossum ; Murtuma    suom.Tarja Teva    Johnny Kniga (wsoy) 2007

Toisella lukemalla (Lukunurkassa 2010) aloin harppoa piinallisimpien kohtien yli. Tarina on erikoinen ja kuvaa tarkasti päähenkilönsä päässä pyöriviä ajatuksia, joita hän ei saa toteutettua. Tällä lukukerralla mietin henkilöä tyyppinä, jonka maailma rakentuu ennalta arvattavan konseptin mukaan. Miten mahdotonta miehen on pitää puoliaan,  tuottaa pettymystä toiselle. Hänessä on vilpitöntä hyvyyttä, mutta myös tuskallisen neuroosin kuristava ote.  – Ei mitään miellyttävää luettavaa, mutta terävästi nähty henkilökuva.
*
Sirkka Laine ; Lasihelmet    Robustos 2014

Kirjailija Sirkka Laine on ikätovereitani, samoilta Etelä-Karjalan seuduilta kotoisinkin. Niinpä hänen käyttämänsä murresanasto on läpeensä tuttua ja romaanissa kuvattu tapahtumaympäristö myös. Minut romaani vei aikaan ja paikkaan, joka olisi voinut olla omaa lapsuuttani, vaikka tarinan tapahtumat ovatkin vieraita.  – Laine on julkaissut ainakin yhdeksän romaania, novelleja, kuunnelmia, käsikirjoituksia tv-teatterille. Hänet on palkittu Valtion kirjallisuuspalkinnolla 1982. – Lasihelmet kuvaa hersyvästi kylä- ja perheyhteisöjen elämää joskus 1950-60 luvulla. Päähenkilö Saara ja leikkikaverinsa, lähinaapurissa asuva serkkutyttö kokevat molemmat lapsuudessaan omanlaisensa perusturvallisuuttaan järkyttävän kohtalon. Kun perheiden sisäiset tragediat vähä vähältä paljastuvat, paljastuu myös tyttöjen kyky selviytyä vaikenemisen ja välttelyn kulttuurissa. Serkkutyttö sortuu, mutta Saaran elämä kääntyy kohti valoisampaa tulevaisuutta.  – Mielilukemistani, tuttua murretta, tuttua elämää. Kirjallista tyylitajua osoittava romaani.
*

Michael Cunningham ; Säkenöivät päivät    suom. Kristiina Drews    Gummerus 2006

Sattumoisin löytynyt pohjoisamerikkalainen nykykirjailija M.C. osoittautuu huiman mielikuvitukselliseksi kertojaksi. Tässä opuksessa on kolme tarinaa, jotka muodostavat kiintoisan aikamatkakokonaisuuden. Kirja ei ole helppolukuisimmasta päästä, mutta palkitsee kyllä lukijansa. Taidan kaivaa hyllyköstä toisenkin ensi kerralla.

***