Tänään pääsin Murusen muskaritunnille mukaan. Vaari oli kuskina. Oi, miten hienosti ja suvereenisti tyttösemme osallistui mielikuvitustarinaan, jota opettaja lauloi. Jokainen lapsi toivotettiin tervetulleeksi nimeltä mainiten alkulaululla ja jokainen sai myös ehdottaa mitä tehtäisiin. Pyörähtely ja pomppiminen oli suosituinta. Gongorumpuja soitettiin sekä laulun että levyn tahdissa rytmiä vaihdellen sekä matkittiin ilotulitusrakettien suhinoita ja pamauksia ja rätinöitä. Marimbaa kokoonnuttiin soittamaan kaikki yhtä aikaa, isot sekä pienet.  Lopuksi lapset piirsivät lattialla paperille uudenvuoden ilotulituskuvia.

Mummelilla oli ihan nostalginen olo, kun hän muisti kauan sitten Murusen isin kanssa muskarissa käyntejä. Ja sekin oli hauska havainto, miten ammattitaitoisesti ja sydämellisesti muskarin ope hoiti ryhmää ja sai kaikki pysymään innokkaasti mukana: kuusi pikkutyttöä, kolme isiä, kaksi äitiä ja Mummelin.

”Vaurautemme lähteet ovat meille pääasiassa annettuja. Sen pohjana ovat resurssit, joita emme ole tehneet itse: mineraalit, energia, maaperä, joet, valtameret, biomassa, eläimet. Niiden päälle tulee sukupolvien uurastus, jolla näitä resursseja on opittu hyödyntämään yhä tehokkaammin.”     – Jani Kaaro, Helsingin Sanomat, essee 14.1.2015

Perintövero puhuttaa ihmisiä. Itsekin olen miettinyt tätä kuviota, jossa mahdollisesti sukupolvien työn tuloksena kertyvä varallisuus on aikanaan verotettu valtion ja kunnan  toimesta, ja kun seuraava sukupolvi siitä vähänkään hyötyisi, verokarhun tassu vetää taas välistä. Mikä tässä on logiikka? Pitääkö kaikkien alottaa aina alusta? Ei ihme, että nuoret katkeroituvat.

”Minä ratsastan menneiden sukupolvien työn aallonharjalla. Suurin osa siitä, mitä yksittäinen ihminen täällä voi saavuttaa, on pitkälti kiinni siitä, mitä on tehty häntä ennen. Mitkä tahansa yksilölliset saavutukset kalpenevat näiden kollektiivisten saavutusten rinnalla. Mitä tehokkaammaksi yhteiskunnan tuottavuus kasvaa, sitä vähäisemmäksi yksittäisten ihmisten panos suhteessa kutistuu.”

On vähintään kolmenlaista suhtautumista omiin saavutuksiin. On niitä, jotka katsovat luoneensa menestyksensä itse. On niitä, jotka tunnustavat olevansa jatkumossa, antavat arvon ennen tehdylle, oman sukupolvensa saavutuksille sekä omille ponnistuksilleen. On myös hetken lapsia, jotka eivät mieti miten on vaan tarpovat tietään niine hyvineen.

Helppo on sanoa, että perintöjä pitää verottaa, ettei rikkaus kasaannu yksille ja samoille. Ajatuksen voi ymmärtää, mutta se lemahtaa kateudelta. Olisi hyvä tarkastella myös sitä, miten varallisuutta on kartutettu: huono-osaisempia riistämällä vai tarjoamalla mahdollisuuksia kehittyä.

”Jatkuvaan kasvuun ja kulutukseen perustuva talous ei ole mahdollinen, tarvitaan inhimillisempää ja ekologisesti kestävämpää ratkaisua. ”

Viisaankuuloisesti sanottu, mutta pitäisi olla enemmän ekonomista, ekologista ja poliittista tietoa/kokemusta, että voisi lähteä miettimään mikä se inhimillisempi ja kestävämpi ratkaisu olisi. Tänä keväänä äänestetään taas yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa. On oltava mukana siitäkin huolimatta, että poliitikkojen hyvät pyrkimykset inhimillisistä ja demokraattisista syistä usein vesittyvät.

Katselin eilen illalla Ylen ykköseltä dokumenttia lontoolaisen luksushotellin arjesta ja joulusesongista. On ihmisiä, jotka saapuvat hotelliin ties mistä, varaavat seurueelleen koko loistohotellin kerroksen, asennuttavat kylpyhuoneeseen poreammeen, sisustuttavat huoneensa uudeksi joka kerran saapuessaan,  tarvitsevat oman hovimestarin ja palveluskunnan.  Moni haluaa kirjautua salanimellä siitä huolimatta, vaikka hotellin henkilökunta on sitoutunut vaitioloon asiakkaistaan. On ihmisiä, jotka haluavat viettää jokaisen joulunsa kuninkaallisessa sviitissä, missä yö maksaa yli 5000 puntaa.

Koko ohjelman ajan minua häiritsee mielessäni kuva hyväntuulisista lapsista leikkimässä pakolaisleirin kuraisella kujalla. Ajattelen, ettei rikkaita tarvitse kadehtia, pikemminkin sääliksi käy, etteivät (o)saa nauttia yksinkertaisista asioista, vaan joutuvat maksamaan ylellisestä elintasosta ja henkilökohtaisesta turvallisuudestaan valtavia summia.

Meillä pidetään kovasti ääntä tasa-arvosta. Globaalitaloudessa eriarvoisuus on räikeimmillään. Myös rikkaimpien joukossa on niitä, joiden varallisuus hyödyttää maailmantalouden kehitystä eikä vain omaa nautinnon ja pröystäilyn halua. On hyvä tiedostaa, miten monen kerroksen väkeä ja miten moniarvoista maailmassa on. 

Olin oppikoulun toisella, kun aloitin päiväkirjan pitämisen. Idea lienee ollut kotoisin Runotyttö-kirjoista, joita tuohon aikaan luin. Merkinnöissäni on paljon esiteini-ikäisen vasikkamaista mölähtelyä, koulujuttuja, tykkäämisiä ja inhoamisia, toteutumattomia haaveita, ihastumisia ja niihin liittyvää kirmailua mielikuvituksen kukkaisilla kedoilla. On suorasukaisia mielipiteitä opettajien olemuksesta, tavasta toimia luokassa, kyvystä saada tieto tarttumaan. Muistiin on merkitty matikka-Villen tölväisyjä, muutaman maikan harvinaiset kehutkin. Koulukiusaamista ei mainita, tuntematon oli sanakin tuolloin.  

Muutamalla lauseella on kuvattu kipakka suuttumus kotona kerran, kun isä antoi 300 (60-luvun) markkaa käyttörahaa viikoksi. Viskasin rahat ’raivoissani’ lattialle, poistuin ovet paukkuen omaan huoneeseen ja itkin katkerasti. Summa oli mielestäni naurettavan vähän koululaiselle, jonka piti huolehtia itsestään viikot koulukortteerissa kotoa tuodun eväsleivän ja muutaman kotiruoka-annoksen turvin. Oppikoulussahan ei kouluruokailua ollut 1960-luvulla, vain kotitaloustunnin päätteeksi sai syödä sen, mitä kulloinkin oli tehty. Toisessa kohtaa annoin kyllä tunnustusta isälle, joka huolehti säntillisesti kämpän vuokran ja koulun lukukausimaksut. Isä ei ollut itara ihminen, mutta hän lienee ollut ajoittain vähissä varoissa, sitäkään valittelematta.

On kirjattu ohimennen mainintoja, että sain ekat rintsikat (neljännen syksyllä) vanhemmalta kämppäkaverilta, joka oli ostanut itselleen uudet – tai että jouduin säästämään ruuasta, että sain ostettua perfekta-paketin kerran kuussa. Eikö tämmöiset jutut olisi kuuluneet äidin huolehtia tyttärelleen? Miten tämä nyt vieläkin näin kirpoo.

Lukiessa huomaan, että jotkin muistot ovat osittain mielessäni muuttuneet, ehkä myös kultaantuneet joiltakin osin. Näytän unohtaneen kokonaan asioita, jotka päiväkirjan valossa ovat olleet tärkeä osa elämääni silloin. Miksi en enää muista joitakin luokkatovereita, jotka kuitenkin päiväkirjassa mainitaan monestikin? Kuka olikaan Hanski, joka silloin oli niin mielettömän ihana? Miten tärkeitä olivat ystävyydet, salaisuuksien jakaminen, yhteiset harrastukset koulun ulkopuolella.

Ensimmäinen päiväkirjani – maailmani sanoituksen alkusoitto! Tunnistin tekstistä itseni, liikutuin ja hämmästyinkin. Ehkä siitäkin mitä tai miten oli kerrottu, mutta unohtuneita asioita, jotka nyt tuntuivat kokonaisuudesta puuttuneilta palasilta.  

Ystävykset tulevat kaikessa rauhassa kumpikin omia reittejään rautatieasemalle, jonne on sovittu treffit. Siitä mennään metrolla Ruoholahteen ja edelleen bussilla n:o15 Länsisatamaan. Ystävätär, joka on hoitanut varaukset, saa satamassa asianomaiselta luukulta molempien liput käteensä. Satama-aulan kello näyttää kymmentä vaille kuutta. Laivan lähtöön on 55 minuuttia. Odotetusta siskosreissusta on tullut vihdoin totta!

Ystävätär (hyväntuulisesti): – no niin, kaikki liput on nyt saatu ja passikin mukana – ehdittäis vielä kahvillekin…
Mie (äkkiä hämmentyneenä): – niin… paitsi, että ei ole…
Ystävätär (naureskellen): – no mikä ettei ole…
Mie (hiukan järkyttyneenä): – se passi ei ole…
Ystävätär (nauraa hilpeästi): – älä yritä, toi ei mee läpi…
Mie (hitaasti ja rauhallisesti): – Kuule,  tää  ei  oo  vitsi,  mulla  ei ihan  oikeesti  oo passia  mukana…
Ystävätär lakkaa nauramasta, näyttää epäuskoiselta kysymysmerkiltä.
Mie tokenen. – Mitäs nyt tehdään – ?
Ystävätär: – ei VOI olla TOTTA…
Mie: – VOI olla. – mitä helvettiä mä oon ajatellu! – miten mulle ei tullut kertaakaan mieleen, että tonne pitää olla PASSI! ihan kuin en olis koskaan siellä käynyt!!!
Ystävätär: – entäs minä! ei ees tullut mieleen muistuttaa…

Seuraa toimintaa. Kännykkä esiin ja äkkiä. Kello on kuusi. Aikaa lähtöön on 45 minuuttia.
–    Kulta, hei, soitan satamasta. et ehkä usko tätä, mutta mun passi on siellä kotona.
–    ohhoh. no jopas.
–    lähtisitkö tuomaan? taksilla?
–    missä se passi on?
–    kävele mun lipastolle ja kato sen oikeanpuoleisesta ylälokerosta. se on siinä.
–    täällä on. palataan, rupean nyt soittamaan taksia.
–    …ja hei, laiva lähtee varttia vaille seitsemän.  

Nyt kyllä kuumottelee. Pohditaan, mitkä ovat mahdollisuudet. Kotoa on 35 kilometriä satamaan moottoritien kautta. Onneksi ei ole enää ruuhka-aika. Ystävättäret miettivät sitä mahdollisuutta, että taksia ei saa heti, tai että se ei ehdi. Laivaliput, hotelli ja liput balettiin on maksettu. Tää piti olla eka yhteinen laivamatka ilman miehiä. Mulla on Tosi Kurja Olo. Ystävätär alkaa tajuta, mitä kaikkea on pelissä.  

Ihmiset rullaavat laukkujaan passintarkastuksen läpi laivaan. Kymmentä yli kuusi menen lähtöselvitysluukulle ja kerron tilanteesta. Nuori virkapukuinen nainen pahoittelee kevyesti kulmiaan kohotellen, sanoo sitten: – Ikävä kyllä purseri lähtee tästä laivaan tasan 18:35 ja silloin on jokaisen matkustajan oltava laivassa. Kysyn, voisiko joustaa, jos jää minuuteista kiinni. – Ei, virkailija sanoo tiukasti, – silloin on matkustajien oltava laivassa, piste. Ja lisää: – Tulkaa sitten kertomaan, jos ette ehtinyt. Minun on poistettava teidät matkustajaluettelosta. Arvaa, tulenko kertomaan, ajattelen.

Toivo alkaa hiipua. Vajaa puoli tuntia ja loppumatka vielä kaupungin läpi, ei taida onnistua! Soitan ja kerron, että aikaa onkin kymmenen minuuttia vähemmän. Mitä sanoo taksikuski? Mies sanoo, että ollaan moottoritiellä tulossa. Kuljettajan mielestä se on siinä ja siinä, jos on onnea. Ylinopeutta ei ajeta.

Viittä vaille puoli ystävykset seisovat orpoina terminaalihallissa. Kaikki muut ovat menneet laivaan. Soitan taas. Taksi ajaa jo Sturenkatua. Jokainen minuutti on liian pitkä ja liian lyhyt. Aula on järkyttävän autio. Sanon ystävättärelle, että pitäisi huolta, että itse ainakin ehtii laivaan. Hän näyttää hyvin huolestuneelta.  

Silmäilen passintarkastuskopeissa istuvia nuoria virkailijoita, valitsen yrmeännäköisen keski-ikäisen sänkileukaisen miehen, jonka luokse suunnistan. Mies katsoo kylmän rauhallisesti lasin läpi. Kerron yksinkertaisesti tilanteen: passi unohtui kotiin, mies on tulossa taksilla tuomaan, mutta ei vielä tiedä ehtiikö ihan viittä yli puoleksi.

Mies (yrmeästi): – miten niin viittä yli puoleksi?
    Mie: – lähtöselvityksen virkailija sanoi, että purseri lähtee laivaan 18.35  ja silloin on…
    Mies (kiukkuisesti): – no eikä lähde, ne naiset niiden listojensa kanssa touhottaa, tuostahan se aina menee listat kourassa tasan varttia vaille niin kuin lähtöaika on ilmoitettu!
    Mie (hiukan toiveikkaana): – ihan totta? sittenhän on pieni mahd …
    Mies (on herännyt eloon): – no varmasti – ei se ole koskaan sinne aikaisemmin mennyt – kyllä minä nämä tiedän!     Mie : voi kiitos kun annoitte toivoa!

Kello on puoli. Ystävykset ovat hiljaa. Puhelimeni soi. – Ollaan Mechelininkadulla tulossa. – Saatatte ehtiä sittenkin, passintarkastaja sanoo, että varttia vaille vielä ehtii! Odotan lähtöaulan portaiden yläpäässä!
Yrmykkämies tulee ulos kopistaan aulan puolelle, sanoo melkein ystävällisesti: – Kyllä te ehditte, olkaa huoletta. Voi että se tuntuu hyvältä, voisin halata tuota ihmistä.

18:37 mies juoksee portaat ylös takki auki, ojentaa passin, nopea halaus – ja ystävykset juoksevat passitarkastuksen läpi laivaan.

Ystävätär sanoo myöhemmin, että hänen miehensä olisi sanonut vastaavassa tilanteessa pahasti. Se tapaa haukkua ensin, auttaa kuitenkin, mutta muistaa sanoa, että tämä on sitten taatusti viimeinen kerta. Tässä asiassa meillä on toisin. Mies toimii. Ja halaa eikä hauku, vaikka tulikin matkalle vähän ekstrahintaa…

Myöhemmin illalla soitan vielä kotiin ja kiittelen. Mies kertoo taksinkuljettajan olleen hyvä tyyppi, ei ottanut paluumatkastakaan eri maksua. Ajattelen, että miehet voivat joskus olla käsittämättömän ihania, ottavat haasteena saada yksi hupsu, passinsa unohtanut nainen ehtimään *Tallinnan laivaan!     

(* Tämä tapahtui 2002, jolloin Viro ei ollut vielä EU:n eikä Schengenin jäsen.)

näinä aikoina moni on laatinut kampanjoita ja listoja kieltäytymisistä. julkisesti hyvään tarkoitukseen naamioituna se rauhoittaa omatuntoa, jos se on kolkutellut. pohjimmiltaan syyt ovat usein itsekeskeisiä.

voisiko mennä pitemmälle, pyrkiä positiiviseen asennemuutokseen lähimmäisiä kohtaan? luopua jostakin jonkun toisen tähden? ei ystävällisyydellä sitä osoittavalle ole hintaa, mutta jollekin toiselle ehkä juuri se valaisisi pimeän päivän, palauttaisi uskon elämään.

”Äitini ei uskonut sähkökynttilöihin. Hänen mielestään ne olivat rumia ja keinotekoisia. Niinpä lapsuuden perheeni varmaan oli Suomen viimeinen, jolla kuusessa paloivat ihan oikeat kynttilät. Tai paloivat jouluaattona.  Sen jälkeen kukaan ei ehtinyt kynttilöitä vahtimaan, joten niitä ei sytytetty. Yritimme puhua äidille järkeä, mutta hän oli itsepäinen: vain oikeat kynttilät tuovat lämpimän ja kauniin valon.”  – Riittamaija Ståhle, Sähkö ja Tele -lehti 8/2014.

Voisin hyvinkin olla tuo äiti ja olenkin. Meillä ei koskaan ole ollut sähkökynttilöitä muualla kuin pihakatajassa. Paitsi valon laatua, oikeiden kynttilöiden ja kuusenhavun tuoksuyhdistelmä on mielestäni se aito joulun tuoksu. Yhtenäkään jouluna, jotka myös lasten pieninä ollessa vietimme aina kotona, ei kuusi syttynyt palamaan. Kun kynttilät sytytettiin, hetki oli ainutkertainen ja synnytti kuin itsestään rauhaisan tunnelman.

Viime joulun alla löysin marketista yhden pakkauksen entisvanhaisia kuusenkynttilän pidikkeitä. Ostin ne, koska entisemme olivat 1970-luvulta ja melko kuluneet. Myös kuusenkynttiläpakkauksia näin vielä jossain myynnissä muutaman laatikollisen. Päätoimittaja Ståhlen lapsuusperhe tuskin oli aikoinaankaan Suomen  viimeinen, jonka joulukuusessa oli oikeat kynttilät.

Miehen huoneessa on epätavallisen hiljaista, siellä se möyrii netissä. Siis se ei ole mitenkään epätavallista, että netissä, oikeastaan hiljaisuuskaan ei, – no mikä tässä nyt on… ehkä ajankohta? Kuusi on tosin korjattu, hänen tavallaan, pilkkomalla oksat jätesäkkiin ja sahaamalla ranka takkapuupinoon. Tästä Toisen tavasta on meillä eriävä mielipide, koska paikallisaviisissa on nimenomaan kerrottu, että kuuset voi jättää roskisten viereen sellaisenaan, ne kerätään ilman eri maksua. Toinen on lukenut aviisin, mutta se ei vaikuta hänen tapaansa korjata kuusi, niin kuin eivät yleisemminkään eriävät mielipiteet asioista, jotka hän kokee reviirikseen.

Jouluruuista on enää pari isoa piparia jäljellä. Mietin kauppalistaa. Se on kohta valmis ja jää keittiön pöydälle odottamaan sopivaa ajankohtaa. Siis Toiselle sopivaa. Tiedän, että kuten routa possun kotiin, niin myös nälkä kauppaan. Ei hätää.

Kohta Toinen ilmaantuu olohuoneeseen mittailemaan seinustaa. Havaitsen ilmassa muutoksen tuulen ensi väreitä. – Taidan tästä lähteä kauppaan, onko sulla lista valmiina, ilmoittaa Toinen huonosti intoaan salaten. Kuluu tovi ja toinenkin. Ilta alkaa hämärtää. Sitten ovi käy. Sisään tulee miehen mukana valtava paketti – ja pussillinen ruokaa.

Elämme mielenkiintoisia aikoja tästedes. Televisio on kuulemma jo kymmenen vuotta vanha, ja hinnat ovat kuulemma nousussa. Paketista paljastuu 55 tuumaa sysimustaa ruutua. Uuden nälkä yllätti tekniikan miehen härkäviikoille päästyä.

mitä en tule kulkijana kaipaamaan ovat nämä tuuliset asemalaiturit. betoniin liiskaantunutta räkää, viimassa kieriviä roskia, tupakannatsoja. kun juna lähtee, laituri autioituu hetkeksi, alkaa odottaa seuraavaa, joka ensin tulee.

juna kulkee maisemassa: päivä valostuu ja hämärtyy, metsänlaita vaihtuu peltoaukeaan ja takaisin, pakkaspuut vilahtavat ohi, lumiset niityt lepäävät siinä hetken. maisemaa voi kaivata.

jatkumo: juna kulkee ohi. aina ohi. taivas kulkee mukana, pilvet lipuvat junista  riippumattomaan suuntaansa. vastaantuleva vaunuletka kohahtaa ikkunan takana, juna huojahtaa.

junassa istuja vaistoaa lapsen uteliaan katseen käytävän toiselta puolelta, se ei pakene,  lapsi vastaa hymyyn. aikuisen katse väistelee aikuista, livahtaa ohi, lusmuilee vaivihkaa.  voisimmehan mekin hymyillä -?

junan ikkunasta se selviää, mikä ero on metsällä ja puupellolla – ja mitkä kuuluvat yhteen,  virta ja silta sen yli.

rata on mies, miehen syöksyvoima, suoraan maalia kohti. tie on nainen, hulmuava nauha, mutkikas, maisemaa myötäilevä. rata miellyttää minua päämäärien takia. tie on elämäni.

radanvarren talo kylmillään. sen huurteiset silmät, portailla rikkumaton kinos. kauempana talo elää, ikkunoissa valot, savukiehkura piipunnokassa. lapio nojailee porraspieleen, pihapolku luotu  auki postilaatikolle.

(teksti  junamatkamuistiinpanoistani kymmenen vuoden takaa )

Itämaan tietäjät matkalla seimelle, niin loppiaisen kristillisen sanoman lapsena opin. Näinä aikoina media ei siitä puhu, vain alennusmyynnit ja menneen vuoden tilastot kiinnostavat. itäisiltä mailta kuullaan ahdistavia uutisia kadonneista ja pudonneista lentokoneista, jatkuvan sodan ja hävityksen tuhoamista kansoista, mereen hukkuvista pakolaisista…

vielä tänään katselen joulun seimiasetelmaa, joka pian korjataan taas vuodeksi komeron ylähyllylle. tänään siihen paistaa aurinko hetken aikaa. se kertoo keväästä, joka tulee. talvi ei ole ikuinen. ei mikään talvi.