Olen kulkenut outoa metsäpolkua polkupyörää taluttaen kohta tunnin. Polku kapenee, nousee ylös kallioille, jatkuu ja jatkuu. Minun olisi pitänyt tulla tielle jo kauan sitten, mutta metsä näyttää yhä loputtomalta. Ei olisi pitänyt lähteä tänne, ajattelen, mutta se on nyt myöhäistä, täällä olen.

Alan jo väsyä nostelemaan pyörää polulle kaatuneiden puiden yli. Jostain on pakko tulla tie vastaan, eihän tämä mikään loputon korpi voi olla. Pysähdyn kalliolle, josta näkee kauas. Metsää, metsää, vain metsää.  – Voi Luojani, lähetä enkelisi ohjaamaan minua, huokaan. Polku putoaa jyrkkää kalliorinnettä ja kapenee yhä. Tajuan etten voi jatkaa ja tunnen neuvottomuutta. Jaksaisinko rämpiä takaisin. Entä jos eksyn polulta, jota tulin ja joudun harhaan.

Ne ovat äkkiä siinä, sivupolulta ilmestyneet mies ja nainen.  – Hei, olen vähän hukassa, sanon, voitteko neuvoa miten kaukana on tie? Nainen sanoo, että hekin ovat ekakertaa tässä metsässä. Mies kaivaa esiin kännykkänsä, siitä kartan, näyttää missä ollaan, ja minä näytän mistä läksin.  – Olet tullut aika pitkän matkan, sanoo mies. Kallion ympärillä on soita, siellä et pääse pyörän kanssa. Paras palata samaa polkua takaisin. Olemme menossa siihen suuntaan, mennään yhdessä.

Taivallamme kolmisin tulosuuntaani. Tunnistan maaston. Mies auttaa pyörää pahimmissa paikoissa, tarjoutuu jopa taluttamaan sen, mutta kiitän ja sanon: omaa tyhmyyttäni ja uhkarohkeuttani tänne läksin pyörineni, kyllä minun on saatava se tuotua takaisinkin, kun sain tännekin.

– Tiesittekö, että tänään on enkelien sunnuntai, kysyn, kun on tultu polun alkupäähän. – Mikä semmoinen on, kysyy nainen.  – No, te olette olleet tänään minun enkeleitäni, autoitte minut takaisin oikealle tielle. Enkelini pujahtavat siitä toiselle polulle ja katoavat takaisin metsään. Minä nousen pyörälle ja ajan tuttua tietä kotiin.