*Chimamanda Ngozi Adichie; Puolikas keltaista aurinkoa, suom. Sari Karhulahti; Otava 2009 (2006)
Aika harvoin enää käy niin kuin lapsena, että kirja tarraa kiinni, pakottaa lukemaan pitkin päivää ja yötä, kunnes tarina päättyy. Tämä kirja teki sen. Reilut 600 sivua ei ihan yhdeltä istumalta mene, varsinkaan, jos ei ahmi nopealuvulla tekstiä. Kirja on palkittukin. Olen kyllä semmoinen lukija, joka ei ilman muuta aina kehutuista ja palkituista romaaneista piittaa. Monet booker-palkitut ja nobelistit ovat omituisen koukeroisia, käsittämättömiä suorastaan. Tämä tarina hohtaa oudon kiehtovaa valoa.
Tarina sijoittuu Nigeriaan, Biafran valtion syntyvaiheisiin. Sisällissodan vaikutusta ja toisiaan seuraavien vallankumousten tuhoisaa ketjua kuvataan dramatisoimatta, lähes viileän tarkasti – milloin maassa oleskelevien tai asuvien valkoihoisten, milloin eri heimoisten paikallisten näkökulmasta. Tarinassa kuvataan yläluokkaisten ja Euroopassa koulutettujen afrikkalaisten elämää rinnan heidän palvelusväkensä ja näiden alkuasukasperheiden kohtaloiden kanssa. Kirjan vaikuttavuus muodostuu eksoottisesta tapahtumaympäristöstä ja kulttuurista sekä historiallisesta tilanteesta ja sotaa seuranneen nälänhädän vaikutuksesta ihmisten elämään. Biafran sota seurauksineen ylitti aikanaan maailman uutiskynnyksen ennen näkemättömällä tavalla eikä sukupolveni voi sitä unohtaa.
Lukijaa ahdistaa tietoisuus siitä, että tämä tapahtuu uudelleen ja uudelleen Afrikassa, latinalaisessa Amerikassa, Aasiassa. Pidän teoksen merkittävimpänä ansiona kirjailijan kertojantaitoa: hän antaa Afrikalle kasvot ja paljastaa sen sydämen.
– Taas kerran meitä on liikaa, huokasi Toinen luettuaan aamun aviisista pääkirjoitustoimittajan kolumnin. Johan vähän aikaa saimme ollakin rauhassa, kun media keskittyi toistelemaan poliitikkojen liirumlaarumliturgioita vanhusten hyvästä ja laadukkaasta hoidosta. Toimittaja Marjut Lindberg oli tutkinut Tilastokeskuksen tuoreimman väestöennusteen ja valaisee katastrofiuhan alla olevia lehden lukijoita.
– Yhä harvempi työikäinen elättää yhä suurempaa joukkoa työvoiman ulkopuolella olevia, muotoilee Lindberg ikäkatastrofin ydinajatuksen. Tosiasiat eivät muuksi muutu, väestöennuste on prognoosi, joka perustuu oletuksiin syntyvyydestä, maahanmuutosta, työ- ja eläkeikäisten määrän kehityksestä. Tässä yhteydessä tavataan puhua negatiivisesta huoltosuhteesta ja ikäpyramidista.
Kolumni on sinänsä ihan asiallinen. Vaan kyllä särähtää sydämessä, kun puhutaan elättämisestä. Täyden työuran tehnyt, veronsa, työeläke- ja sairausvakuutusmaksunsa maksanut, lapsensa aikuisiksi huoltanut ikääntyvä kansalainen ei koe itseään ihan elätettäväksi sentään. Ei kolmenkymmenenviiden vuoden päästäkään, vaikka satavuotiaaksi asti elämää riittäisi.
Ne eläkeläisistä, joiden terveys sen sallii, hoitavat itsensä ja asiansa, auttelevat aikuisia lapsiaan, ystäviään ja naapureitaan, puuhaavat kansalaisjärjestöissä palkatta yhteiseksi hyväksi. Ei täällä kenenkään elättejä olla! Lapset, opiskelevat nuoret, työttömät ja eläkeläiset voidaan näköjään niputtaa turhaan joukkoon, jos ihmisen arvoa mitataan palkkatyön tekemisellä. Kummallista ja loukkaavaa puhetta.
Kolumnissa uumoillaan paniikkia ja patistetaan ryhtymään kiireellisiin toimenpiteisiin. ”Paras- hanke ja Sata-komitean linjaukset tuntuvat näpertelyltä”, sanoo Lindberg. Poliitikot tarpovat vaalirahasuossa ja pelkäävät heiluvien palliensa puolesta. Olisi oikeita töitäkin.
Olemme toistemme enkeleitä, niinhän on, vai onko. Useimmiten silloin jollekin, kun emme itse sitä tiedä. Miekattomia, haavoittuvia enkeleitä. Alttiita väsymäänkin.
(Kuva kortista, jossa Hannu Konolan maalaus)
Ajaessamme Lapsuusmaalle ja takaisin huomaan tarkkailevani tienvarsien laajoilla peltoaukeilla meneillään olevia maataloustöitä. Ihailen, miten kauniisti maamiehen traktorin aura kääntää peltoa, josta sato oli korjattu. Muistelen ennen olleen jopa kilpailuja, joissa palkittiin taitavin kyntäjä. Toinen tietää, että kyntömestaruudesta kilpaillaan vielä nykyäänkin.
Elin lapsuuttani maaseudulla 1900-luvun puolivälin paikkeilla. Elämä kulki syvästi luonnon rytmissä. Työt seurasivat toisiaan vuosisataisessa jatkumossa: kevät toivoo ja kylvää, kesä siunaa sateella ja auringolla, syksy kiittää ja korjaa sadon. Talvi oli levollista aikaa. Isä huolsi koneita, teki metsätöitä ja rakenteli. Äiti neuloi, ompeli ja kutoi minkä taloustöiltä ehti. Ulkopuuhiin lähdettiin päivän valostuessa ja palattiin hämärissä.
Tuossa ajassa on varmaan juuret sille, miten vahvasti yhä elän luonnon vuodenajat ja niiden vaihtumisen. Vaikka ei ole viljeltävää, ei edes kasvimaata tai puutarhaa, tietyt kotityöt on kaupungissa asujallakin. Keväällä ja syksyllä haluan pestä ikkunat, kesällä matot. Marja-aikaan pakastan ja hilloan. Syksyn tullen alan sytytellä kynttilöitä, lukea enemmän ja kuunnella musiikkia. Adventin aikaan mietin jo jouluvalmisteluja ja juhlaksi leivon ja laitan tietyt perinneherkut. Mikään pakko ei ole, tuntuu vain hyvältä tehdä niin.
Keskustelimme naisten torstaimeetingissä miten syksy meihin vaikuttaa. Sukulaissieluinen sanoi rakastavansa syksyä ja olevansa elementissään, kun säät alkavat viilentyä ja lehtipuut purskahtavat väreihin. Toinen kertoi elävänsä melankoliaviikkoja, hän oli tiedostanut hämmennystä ja surua, joka liittyy vuosien takaiseen menetykseen. Joku nukkuisi mieluiten talviunta marraskuusta maaliskuulle. Jonkun on ihan pakko päästä kaamoksen keskeltä etelän aurinkoon välillä ja ottaa kotonakin kirkasvalohoitoa.
Tunnelmilla on juurensa. Kun ne tunnistaa, ei ole hukassa melankoliaviikoillakaan.
– Käy oikein sääliksi, ihmisparkaa. Pissismummo pyöritteleiksen päätään ja Poikakaveri siihen hymähteleiksen, että parkaa tosiaan. Mattia röykytetään nyt oikein olan takaa joka mediassa. Mitäs siihen on Mummollakaan sanomista, kun Suomi on pääsääntöisesti nk. vapaamaa. Mikä taas tarkoittaa, että poliitikkoja mm. saa kurmottaa mielin & määrin kunhan aihetta löytyy ja mikä ettei löydy, kun viitsii kaivaa. Kylläpä nuo toisiaankin mätkivät istuntosalissa turvenuijat, soppakauhat, puolenmetrin jakoavaimet ja maalliset sekä taivaalliset lakikirjat kourassa harva se tiistai eduskuntatalon istuntosalissa. Sitä sirkusta tässä onkin ollut ikävä, kun on koko kesä saatu olla ihan ilman. No nyt tulee taas ja tuubin täydeltä.
Pissismummo ei tunnusta Mattirukan syntilistaa keränneensä, mutta hutkiva sopulilauma on saanut kasaan melkoisen röykkiön jo tähän mennessä. Hiki on helmeillyt otsalla korkealla tuon tuostakin, kun on mikkiä työnnetty naamaan ja selitystä tivattu milloin mihinkin epäilyttävältä haiskahtavaan seikkaan lähimenneisyydessä. Kaikki on kiistetty jo moneen kertaan, mutta eivät usko peijakkaat. Taannoin tuo jo parahti tuskissaan, ettei hän nyt voi tässä kaikkien syntejä ruveta kantamaan ja että kyllähän ne muutkin. Viimeksi lausutusta voi päätellä, että rajoilla mennään, jo tutisevat housunlahkeet pitkissä säärissä.
– Ei oo kivaa, pojat, mitäs te nyt Mattia kiusaatte. Se mitää oo tehny omasta mielestään. Aatelkaa vähä, viime keväänä se ihan itte hövelisti meni ehdottamaan, että (kunhan perustuslakia muutetaan niin, että pääministeri on valtakunnan ylipääjohtaja) hänhän voisi jatkaa samoilla lämpimillä kolmannen ja kukaties neljännenkin virkakauden, on sentään sattumoisin paikalle joutuneesta pätevöitynyt jo korvaamattomaksi. Kun ei kansa presidentiksikään ymmärtänyt valita. Oijoi, on se valta niiin makeeta. Ja nyt te sössitte sen Matin keittämän erinomaisen sopan ja kaadoitte kattilan sen omille kintuille. Onko reilua, sanon ma.
– PÄÄministerillä se on semmoinen pää, joka ponnahtaa joka rytyytyksen jälkeen pintaan kuin korkki konsanaan, irvahti Poikakaveri. Mitä nyt vähän vetää nenäänsä pärskeistä. Kysyjä todistakoon, mistä on tiedon saanut ja minkähän tiedon ja onko siitä todisteita mitä on sanottu tai tehty tai jätetty tekemäti missään milloinkaan. Tuskin lain. Näillä mennään eikä meinata, mitäs luulitte.
Näen jo pihalta tutun istuvan hahmon hoivaosaston ikkunan ääressä. Äiti on jalkeilla, näyttää hyvin väsyneeltä, mutta ilostuu kuitenkin tulijoista. Tullessani olen taas hänen sisarensa, vasta vähitellen saan Äidin mielessä omat kasvoni. Hyvästellessämme olemme taas tytär ja vävy.
Olenko koskaan tajunnut näin riipaisevasti, miten kaukana vanhuksen mieli vaeltaa menneissä. Hän kuvailee oman lapsuutensa mummolaa, äitinsä kotipaikkaa, Hilma-tätiään, jonka luona sai yöpyä talvipakkasilla, kun koulumatka oli pienelle kovin pitkä. Hän muistelee Saimia, kouluaikaista ystävää ja luokkatoveria. – Mis hää nyt lienöö, en oo mittää kuult sen perrää, ko koulusta piästii.
Kerron taas elämästämme, pojistamme ja pojanpojasta. Kerron silti, vaikka Äiti ei kohta muista, vaikka näen sanojen merkityksen hajoavan, kun ei niillä enää ole kehystä hänen mielessään. Äiti tuntuu kelluvan kauan sitten eletyn ja unohdetun eilisen välitilassa. Vain yksi isompi aalto ja ranta on siinä. Näkö on hämärtynyt, värit haalistuneet eikä ihmisillä ole kasvoja. Äänet kuuluvat kauempaa kuin kaikuna, eivät aina tavoita. Huoneen kaikista aikoinaan tutuista esineistä viimeiseksi kiinnekohdaksi on jäänyt vanhempiensa suurennettu valokuva seinällä.
Äiti jää lepäämään vuoteelle, kun teemme lähtöä. ? En mie ennää jaksa ellää, Äiti sanoo silmät kiinni. Sitten katsoo Toista: ”En mie sinnuu nii hyvin tult tuntemaa, mut mie tiijän, et sie oot hyvä mies miun tytöllein.” Halataan, Äidin poski on viileä, käsi lämmin. – Ol se hyvä ko myö viel nähtii. Hyvä on sekkii, jos ei ennää nähhä…sithä mie oon jo kotona.
Äsken puhkesit hennonvihreään. Tuuli huojutti oksiasi kaiken kesää, lehdet läikkyivät auringossa ja lipisivät iloa. Vaan kauneimman värinsä ne saavat vasta kesän mentyä, kun yöt jo henkivät hallaa. Paljaissa oksissakin vielä tulevina pakkasaamuina huurre niin kauniisti kimaltaa.
Oli tilanne mikä tahansa kirjoitan koko ajan: päiväkirjaa, kirjeitä, sähköposteja, korttitervehdyksiä, lehtijuttuja, tätä blogiakin. Ja sitten taas joku päivä sitä jotain, mikä on ollut pitkään suljetussa tilassa odottamassa, että höyry tiivistyisi oikeaksi aineeksi. Kirjoittaminen on kuin tauti, josta ei parane eikä siihen ole muuta käypää hoitoa kuin kirjoittaminen.
Nämä avoimet foorumit, joille ihmiset ajatuksineen eksistoituvat, olivat uutta jo kauan sitten. Moni haluaa tulla esiin, tuoda itsensä näkyväksi, olla enemmän olemassa, löytää jonkun, joka lukee. Oli vaihe, jossa blogimaailma kuhisi toinen toistaan innovatiivisempia kertojia. Syntyi kilpailuakin ? totta kai ? kuka on suosituin. Valittiin oikein vuosittain blogikuningatar tai -kuningas – vähän kuin tangomarkkinoilla. Yhä täällä pyörii niitä, joiden kirjoittajaveri myrkyttyi suosion tavoittelusta ja olemassaolo alkoi olla riippuvainen bloginäkyvyydestä ja kommenttien määrästä.
Innovatiivisuus ei ole paikallaan pysyvää. Blogien jälkeen on tullut paljon muita foorumeita, lauma on hajaantunut virtuaalimaailman ääriin. Osa on noussut rahvaan joukosta sfääreihin, joihin on passi vain valitulle väelle. Kohta täällä ei ole muita kuin poliitikkoja, ikuisia laihduttajia, töppösten tekijöitä, muotiin hullaantuneita – ja meitä harmaantuvia.
Onneksi on vielä muutamia kirjoittajia, jotka teroittavat virtuaalikynäänsä musteenaan aito eletty elämä. Aika toki muovaa tekstien muotoa ja aiheita. Menneiden muistelu voi olla yksilöhistoriallisesti tärkeää, mutta lukija ei aina siitä rikastu. Oman lajityyppinsä muodostavat liirumlaarumblogit, joiden pääasiallinen tarkoitus lieneekin ilahduttaa kirjoittajaa itseään – tyhjä hempeily kun ei jaksa kauan lukijaa kiinnostaa.
Kirjoittaja ei tarvitse välttämättä meemejä ja kiertopalkintoja innoituksekseen, vaikka niistä hetken iloa saattaa ollakin. Onneksi on myös palautetta, jossa kirjoittajan ajatus saa vastakaikua, uuden näkökulman, rehellistä kritiikkiä. Jokainen kirjoittaja väsyy ajoittain. Jos alkaa tuntua, että on jo sanonut kertaalleen kaiken, on ehkä viisasta pitää tauko.
Monella foorumilla menossa tuntuu olevan raaka peli, jossa pärjää vain se, joka osaa nyrkkeilyn perussäännöt: iske ensin, väistä ja muista suojaus. Moni kirjoittaja panee peliin koko elämän. Vereslihalla kirjoittava uupuu pian verenhukkaan. Kannattaisi hiukan suojata itseään, antaa haavojen arpeutua. Ei tosiaankaan tarvitse avautua kaikesta, ei se ole parantavaa. Päänsilitystä hakeva kyllä saa sitä, mutta kutina ei silitellen poistu.
Vanhempien kirjoittajien jupinathan toisaalta voi jättää omaan arvoonsa ja pysytellä ikäistensä seurassa. Siellä ei kukaan tule ikävästi huomauttelemaan, että se, mistä te nyt uutena vaahtoatte, tulee jo toista tai kolmatta kierrosta. Jupinat kuuluvat entisille.
” Vanhuksille syötetään liian voimakkaita lääkkeitä ja monia lääkkeitä yhtä aikaa eikä tunneta niiden haitallisia yhteisvaikutuksia. Koulutus on puutteellinen, ei opeteta katsomaan kokonaistilannetta. Lääkkeet vaikuttavat vanhukseen eri tavalla kuin keski-ikäiseen. Eihän kukaan määrää samaa annosta lääkettä kolmivuotiaalle lapselle kuin aikuiselle, mutta vanhuksille annetaan. Vanhus on hauras, maksan ja munuaisten toiminta on hidastunut. Etenkin keskushermoston kautta vaikuttavat kipu- ja psyykenlääkkeet vaikuttavat vanhukseen voimakkaammin ja lääkkeen haitat korostuvat. ”
*Professori Sirkka-Liisa Kivelä Suomen Kuvalehden 38/2009 haastattelussa
Viikonloppu on ollut eräänlaista tunnevuoristorataa. Ystävätapaaminen ja Pikkuritarin mummolapäivä toivat suurta iloa. Sitten väliin pääsi livahtamaan surkufiiliksiä. Itketti, oli ikävä tärkeitä ja rakkaita, joita harvaan näkee. Tajusin äärimmäisten tunteidenkin olevan yhä olemassa, vaikka elämä on enimmälti rauhaisaa ja positiivista.
Pikkuritarilla oli mummolapäivä lauantaina. Ihmettelimme mitä kaikkea uutta yhdentoista kuukauden ikään ehtinyt vesseli olikaan ottanut haltuunsa. Ensimmäiset askeleet hän otti kuukausi sitten ja nyt viipottaa jo kaikkialla. Mummeli ja Vaari osallistuvat vuoronperään tutkimusretkiin siirtelemällä särkyviä pikku esineitä pienten sormien ulottuvilta ylemmäs ja ennakoimalla vaaran paikat. Ihastelimme Pikkuritarin omankielistä laulelua, jossa erottui puhtaita duuriterssejä. Muskarissa on käyty ja kotona laulettu.
Eilen illalla olimme konsertissa, jossa Esikoinen soitti tällä kertaa solistina. Hyvältä tuntui kuulla miten hän on kehittynyt ilmaisussaan. Opettajalla ja orkesterisoittajalla ei solistiselle puolelle jää paljon tilaa muusikkoperheessä, jossa Pikkuritarin tahdissa paljolti arkea sompaillaan. On tärkeää, ettei oma ammatillinen kehitys pysähdy.
Mielessä läikkyy ajatus elämän virtaavuudesta. Henkilökohtaisia pysäytyksiä, pyörteitä tai patoumia syntyy, aika ajoin itse kukin ohjautuu sivummalle, päätyy ehkä suvantoon, mutta iso virta ei pysähdy eikä odota. Se on merkillisellä tavalla myös lohdullinen ajatus.
|
|
