Viikonloppu on ollut eräänlaista tunnevuoristorataa. Ystävätapaaminen ja Pikkuritarin mummolapäivä toivat suurta iloa. Sitten väliin pääsi livahtamaan surkufiiliksiä. Itketti, oli ikävä tärkeitä ja rakkaita, joita harvaan näkee. Tajusin äärimmäisten tunteidenkin olevan yhä olemassa, vaikka elämä on enimmälti rauhaisaa ja positiivista.

Pikkuritarilla oli mummolapäivä lauantaina. Ihmettelimme mitä kaikkea uutta yhdentoista kuukauden ikään ehtinyt vesseli olikaan ottanut haltuunsa. Ensimmäiset askeleet hän otti kuukausi sitten ja nyt viipottaa jo kaikkialla. Mummeli ja Vaari osallistuvat vuoronperään tutkimusretkiin siirtelemällä särkyviä pikku esineitä pienten sormien ulottuvilta ylemmäs ja ennakoimalla vaaran paikat. Ihastelimme Pikkuritarin omankielistä laulelua, jossa erottui puhtaita duuriterssejä. Muskarissa on käyty ja kotona laulettu.  

Eilen illalla olimme konsertissa, jossa Esikoinen soitti tällä kertaa solistina. Hyvältä tuntui kuulla miten hän on kehittynyt ilmaisussaan. Opettajalla ja orkesterisoittajalla ei solistiselle puolelle jää paljon tilaa muusikkoperheessä, jossa Pikkuritarin tahdissa paljolti arkea sompaillaan. On tärkeää, ettei oma ammatillinen kehitys pysähdy.

Mielessä läikkyy ajatus elämän virtaavuudesta. Henkilökohtaisia pysäytyksiä, pyörteitä tai patoumia syntyy, aika ajoin itse kukin ohjautuu sivummalle, päätyy ehkä suvantoon, mutta iso virta ei pysähdy eikä odota. Se on merkillisellä tavalla myös lohdullinen ajatus.