Näen jo pihalta tutun istuvan hahmon hoivaosaston ikkunan ääressä. Äiti on jalkeilla, näyttää hyvin väsyneeltä, mutta ilostuu kuitenkin tulijoista. Tullessani olen taas hänen sisarensa, vasta vähitellen saan Äidin mielessä omat kasvoni. Hyvästellessämme olemme taas tytär ja vävy.

Olenko koskaan tajunnut näin riipaisevasti, miten kaukana vanhuksen mieli vaeltaa menneissä. Hän kuvailee oman lapsuutensa mummolaa, äitinsä kotipaikkaa, Hilma-tätiään, jonka luona sai yöpyä talvipakkasilla, kun koulumatka oli pienelle kovin pitkä. Hän muistelee Saimia, kouluaikaista ystävää ja luokkatoveria. – Mis hää nyt lienöö, en oo mittää kuult sen perrää, ko koulusta piästii.
 

Kerron taas elämästämme, pojistamme ja pojanpojasta. Kerron silti, vaikka Äiti ei kohta muista, vaikka näen sanojen merkityksen hajoavan, kun ei niillä enää ole kehystä hänen mielessään. Äiti tuntuu kelluvan kauan sitten eletyn ja unohdetun eilisen välitilassa. Vain yksi isompi aalto ja ranta on siinä. Näkö on hämärtynyt, värit haalistuneet eikä ihmisillä ole kasvoja. Äänet kuuluvat kauempaa kuin kaikuna, eivät aina tavoita. Huoneen kaikista aikoinaan tutuista esineistä viimeiseksi kiinnekohdaksi on jäänyt vanhempiensa suurennettu valokuva seinällä.


  Äiti jää lepäämään vuoteelle, kun teemme lähtöä. ? En mie ennää jaksa ellää, Äiti sanoo silmät kiinni. Sitten katsoo Toista: ”En mie sinnuu nii hyvin tult tuntemaa, mut mie tiijän, et sie oot hyvä mies miun tytöllein.” Halataan, Äidin poski on viileä, käsi lämmin. – Ol se hyvä ko myö viel nähtii. Hyvä on sekkii, jos ei ennää nähhä…sithä mie oon jo kotona.
   

 

  • Tuon mielen vaelluksen olen kokenut raskaan lääkityksen saaneen läheisen kera, kerran myös omakohtaisesti tulehduslääkityksen seurauksena. Niissä mielestäni oma todellisuus muuntuu.
    Vanhan ihmisen muistot voivat iloisesti sekoittua, asiat mennä metsään, mutta jokin todellisuus ja perusta niissä ajan ja paikan ns. todellisuudesta poikkeavien risteytymien kohdalla kuitenkin on. Tiedän hyvin, että joka päivä lähellä olevat väsyvät toistuviin muistoihin. Ne hauraat kuvat voisivat jollekin olla tärkeitä. Kutsukaa ihmisiä kauempaakin muistin välkähdyksiä taltioimaan.

    Kerrot kovin läheltä äidistäsi. Huomenna kävelen pitkäaikaisosastolle. Vaeltamaan erään muistin ja muistojen sokkeloita.

    Kommentin jätti refanut · tiistaina 29. syyskuuta @ 23:14

  • Vanhusten lääkitsemisen nostaminen keskusteluun ei ole turhaa, meilläkin on kokemuksia äidin kohdalla siitä, mihin särky-, uni- ja mielialalääkkeiden yhteisvaikutus saattaa johtaa pienikokoisella ja hauraalla vanhuksella. Omaisten yhteistyö hoitohenkilöstön kanssa on erittäin tärkeää, sillä omaiset tuntevat vanhuksen historian ja reagointitavat. Oman äidin rinnalla kuljettu lopputaival nostaa aikuisessa lapsessa monia erilaisia tunteita. Niiden läpikäymistä saa tehdä pitkin matkaa.
    Kiitos kommentistasi.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 30. syyskuuta @ 14:44

  • Mietin, että jääkö rakkaus kuitenkin viimeiseksi tunteeksi. Aina sen kohde ei osu ihan oikeaan, sukupolvia saattaa jäädä välistä, mutta tunne on kuitenkin aito muistamattomuuden keskelläkin.

    Muistan, miten äitini havahtui lähes tajuttomuudesta teho-osaston sängyllä letkuissa nukkuessaan vielä vilkuttamaan minulle, kun seisoin jo ovella lähtemässä. Muutaman tunnin kuluttua hän oli kuollut.

    Kommentin jätti mm · torstaina 1. lokakuuta @ 22:35

  • mm; miten ihana muisto äidin vilkutuksesta! Moni aavistaa itse aikansa päättyvän ja sen milloin on hyvästeltävä ja miten. Hoitotyössä puhutaan kuoleman imusta, kun omaisen saattaa olla vaikea irrota rakkaan ihmisen luota ja päästää hänet menemään. Rakkaus kypsyttää luopumaankin, kun se aika tulee.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 2. lokakuuta @ 18:34

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.