Äsken puhkesit hennonvihreään. Tuuli huojutti oksiasi kaiken kesää, lehdet läikkyivät auringossa ja lipisivät iloa. Vaan kauneimman värinsä ne saavat vasta kesän mentyä, kun yöt jo henkivät hallaa. Paljaissa oksissakin vielä tulevina pakkasaamuina huurre niin kauniisti kimaltaa.
Ihana tunnelmakuvaus! Mullekin haapa on niin rakas puu. Kotona sellaanen oli keskellä pihaa, isoo, tuules haviseva puu, ja sen punaasenkirjavat lehdet syksyllä… Äiti inhos sitä, kun se roskas monta kertaa vuodessa. Rungos on pokasahan jäljet… Mutta se seisoo komiana siälä aina vaan!
Kommentin jätti Tupakissi · tiistaina 29. syyskuuta @ 15:38
Olisiko se niin, että me haavat tarvitaan elämän ja syyspakkasen kirpeää kosketusta ennen kuin osaamme, tai uskallamme näyttää ne kaikkein aidoimmat värimme.
Kommentin jätti erakko · torstaina 1. lokakuuta @ 14:15