Tontut tulivat kaupungin laidalle ja jättivät hyvästit metsän väelle. Erään talon raollaan olevasta ikkunasta kuului ihania säveliä. Tontut hiipivät kurkistamaan ikkunasta mistä tuo ihana musiikki kuului. Siellä istui punaposkinen tyttönen pianon ääressä soittamassa. Tonttu Touhukas oli aivan myyty. – Miten suloinen tyttö ja miten kauniisti hän soittaakaan, hän ajatteli ja kirjoitti puhelimensa notepadiin osoitteen ja että pieni soittajatyttö tarvitsee lämpimät sukat, koska hän on paljasjaloin ja ikkunan raosta tulee varmaan vilu hänen jaloilleen. Äkkiä Tytti Touhukas sanoi: – Shhh, kuulen taustalta toisenlaistakin soittoa, onko tuo viulun ääni vai sellon? Soittajasta näkyy vain vilahdus, mutta miten kauniisti soikaan soitin, jonka ääni oli pehmeä ja laulava. – Täällä asuu toinenkin lapsi, joka tarvitsee joululahjan. Mistähän hän ilahtuisi? Tontut katsoivat toisiinsa ja jostain tuli molempien mieleen yhtäkkiä eräs juttu, jonka voisi kääräistä pakettiin soittajapojalle….

Tontut päättivät lähteä metsän takana olevaan kylään tonttutöihin. Se tarkoittaa hiipimistä talojen nurkkien takaa kurkkaamaan ikkunoista. – Aatteles, ennen tonttujen piti raportoida joulupukille olivatko talojen lapset olleet kilttejä. Onneksi se homma lopetettiin jo ajat sitten, ei se ollut tontuistakaan yhtään kivaa. – Niin, ja nykyään on ihan toiset syyt hiiviskellä, halutaan vain yllättää lapsia lahjoilla, joita kuullaan heidän toivovan tai huomataan tarvittavan. – Joo, ja jotkut lapset huomaavat tontun punaisen lakin vilahtavan siellä täällä ja se tuntuu heistä ihan kutkuttavan jännittävältä. – Hei, ja huomaatkos ketkä pienet tuttumme ovat lähteneet saattamaan meitä ainakin metsän reunaan asti? – Nii joo, ja meidän oma Kisumisuli ja Pitkäkorvan pikkuveli ja sisko… (minä löysin 11 metsän väkeen kuuluvaa, montako sinä?)

Oletko sinä nähnyt vilahduksen Tonttulan väestä? Minä taisin nähdä eräänä aamuna ja tulin siitä hyrisevän hyvälle mielelle koko päiväksi.

Tällä välin Tonttulassa oltiin tärkeässä puuhassa. Jouluunhan kuuluu aina muistaa muitakin jollain tavalla. Tonttu Toimekas oli valmistautunut koko vuoden pitämään talven tultua lintuystäviensä ruokapöydällä syötävää Tonttulan pihassa. Keväällä muokattuun peltotilkkuun hän oli kylvänyt kauran siemeniä, kesän katsellut viljan kasvamista ja syksyllä satoa korjatessaan sitonut korsia lyhteiksi. Ne oli tarkoitus ripustaa pihaan lintujen evääksi. Suljehan silmäsi ja mieti huomasitko punatulkut, montako pientä punatulkkua oli jo tärkeänä odottamassa hetkeä, jolloin lyhteet ovat paikoillaan. Joskus joku pieni ujo ja arka olento odottaa, että huomaisit hänet juuri nyt. (Tonttu oli kyllä huomannut.)

Nalle Paksuli ja Jänö Pitkäkorva tallustivat toisena iltana lumisen metsän poikki vuorelle. Molemmilla oli lahjapaketti kainalossaan, Pitkäkorvalla Nallelle tarkoitettu ja Nallella Jänön paketti. Vuorelta oli hyvä katsella alas laaksoon ja tarkkailla ihmisten hyörinää kaupungissaan. Mutta mitä ihmettä! Kaupunki näytti aivan hiljaiselta, ketään ei kulkenut kaduilla eikä kuulunut tavallista autojen pörinää. Pitkäkorva oli kuullut huhuja, että kaupungissa liikkui joku outo viruskissa, joka sairastutti ihmisiä. Varmaan ihmiset ovat nyt varuillaan ja pysyttelevät kotonaan, ystävykset tuumivat. – Ehkä meidänkin on parasta pysytellä kauempana metsässä, jos se viruskissa on kovin hokselias ja käy puraisemassa meitäkin.

Nalle antoi paketin Jänölle ja Jänö antoi paketin Nallelle, ja molemmat tulivat niin iloisiksi ihan tassun kynsiä ja viimeistä viiksikarvaa myöten. Ai mitäkö pakettien sisällä oli? Oikeastaan meidän ei tarvitse tietää. Koko lahjajutun clou (ransk.) eli idea onkin ehkä siinä, että miettii sitä toista, mistä se tykkää, mitä se tarvitsee tai mistä yllättyy iloisesti. Eikä mieti aina ja koko ajan itseään.

Samaan aikaan toisaalla Nalle Paksuli ja Jänö Pitkäkorva, jotka olivat ystävyksiä, viettivät joulukuusen tuntumassa ja takkatulen loisteessa mehuhetkeä keskenään. He eivät olleet vähään aikaan tavanneet, joten heillä oli paljon keskusteltavaa. – Miten sulla menee, kysäisi Paksuli, – näytät vähän laihtuneen viime näkemästä. – Kiirettä on pitänyt, juoksua riittää ihan mahdottomasti ja hypittävää sinne sun tänne, eikä aina ehdi syömäänkään. – Oisko sulla nyt aika vähän hengähtää? Jänis pitkäkorva hengitti monta kertaa oikein syvään ja harvaan s i s ä ä n…ja u l o s… – Alkaa tuntua paremmalta, se sanoi. Ja niinhän siinä kävi, niin kuin usein käy, kun toinen sai puhallettua poikki kiireensä ja harminsa, hän unohti vuorostaan kysyä Nalle Paksulilta, miten sulla menee. Eikä Nalle saanut sanotuksi, mikä hänen mieltään painoi tai mistä hän oli tullut iloiseksi. Ystävän kiireet tuntuivat tärkeämmiltä.

Muumipeikko ja Niiskuneiti tekivät juhlanjatkotreffit ulkosalle. Havupetille he istuivat huopa hartioillaan juomaan kaakaota. Takanaan jylhä tähtitaivas, puun oksalla lyhty he sytyttivät vielä yhden yhteisen kynttilän. – Me ollaan tässä vain ihan hiljaa kahdestaan, kuiskasi Niiskuneiti. – Miten onkin ihmeen hyvä olla näin, jatkoi Muumipeikko. Tähdet humisivat hiljaa taivaankannella. Kynttilän liekin värähtely sai molemmat ajattelemaan mukavasti kutkuttavia ajatuksia tästä hetkestä ja tulevaisuudesta. Joskus puhuminen on paikallaan, joskus taas herkät ajatukset on viisainta pitää sisällään ja keskittyä kylki kyljessä istumisen lämpimään tunteeseen. Sillä tunteen sisällä ajatukset kypsyvät sanoiksi ihan itsestään.

Koska oli joulukuun kuudes päivä, ja se on Suomen itsenäisyyspäivä ja toinen adventtisunnuntaikin, koko Muumilaakson väki kokoontui juhlaan Niiskuneidin ja Pikku Myyn koristeleman kuusen ääreen. Paljon oli laakson pientä väkeä tullut koolle ja muutamat olivat tuoneet toisilleen pieniä paketteja, joissa kaikissa oli toivon pilkahduksia ja rakkauden murusia. Tämmöisiä juhlia jotkut ihmiset kutsuivat pikkujouluiksi, mutta Muumilaakson väelle nämä olivat itsenäisyysjuhlat ja niihin kuului aina maailman kaunein ja ihanimmin koristeltu joulukuusi. Tonttu Touhukas oli kiivennyt taas Peuran selkään ehtiäkseen mukaan. He seurailivat laakson väen juhlaa vähän kauempaa. Pikkuväen ja Muumiperheen iloa katsellessaan Tonttu Touhukas tuli itsekin kovin iloiseksi, unohti kaikki joulun touhuja koskevat huolensa ja alkoi hyräillä itsekseen: Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas…

Samaan aikaan muumilaaksossa olivat jouluvalmistelut täyttä päätä käynnissä. Muumimamma oli jo leiponut ison joulukakun ja vasullisen Mamman erikoispipareita. Muumipeikko oli käynyt etsimässä metsästä Papan kanssa laakson kauneimman kuusen. Miten Mamma ilahtuikaan siitä! Ja Niiskuneiti, joka oli ollut lapioimassa muumitalon pihapolkua auki, alkoi silmät säihkyen heti suunnitella miten se koristeltaisiin. Esijuhla oli tulossa, juhlittaisiin isoja sinivalkoisia ja kahden kynttilän kokoisia asioita. Joulunaluksen esijuhlat ovat yhtä tärkeitä kuin itse joulukin ja joulussakin on sisällä monta juhlaa; on tonttujen jouluaatto, on harras joulunlapsen syntymäpäivä ja iloinen joulutähden päivä reki-, pulkka- tai autoajeluineen. Juhlanodotus kutkutti mukavasti koko muumilaakson väen mieltä.