Seitsemänkymmentäluku viime vuosisadalla oli vauhdikasta aikaa. Erään joulun alla saimme vallankumouksellisen idean: kootaan feministitähtitytöt esittämään vanhaa kunnon tiernapoikakuvaelmaa. Umpikirkollinen yleisö katseli ensin hitaasti, mutta otti lopulta innoissaan vastaan aluevaltauksemme. Jouduin Herodeksen osaan. Emme naamioituneet miehiksi, emmekä muutelleet sanoja. Siitä vain naisenergiaa kehiin!
Kahdeksankymmentäluvulla perheessämme oli jo kaksi poikaa musiikkiluokalla. Esikoisen luokka innostui samaisesta perinnenäytelmästä. Taas tehtiin asiaankuuluvaa rekvisiittaa ja harjoiteltiin vuorosanoja. Esikoinen pääsi heiluttelemaan sapelia ja laulamaan komeasti: ?Husaari olen minä sodassa ja urhoollinen sotamies?? ja äiti huseerasi huoltojoukoissa. Tosielämässä vuosituhat taisi jo vaihtua ennen kuin poika ehti edes asevelvollisuuttaan suorittamaan soitonopiskelukiireiltään.
Tiernapoikakuvaelma sisältää häiveitä kristillisen joulun alkuperäistapahtumista, mutta sen verran oudoksi koosteeksi naamioituneena, että kuriositeetiksi jää. Hauska sitä on silti kyllä katsella ja kuunnella, jos esitys on hyvin harjoiteltu ja asialla on hyvät laulajat. ?Hyvää ii-iltaa, hyvää ii-iltaa itse kullekin??
Yöni on sujunut kuumeisia unenpätkiä nähden. Lämpöä on yhä liikaa, tuntuu, että en jaksa mitään. Näihin äkillisiin yllätyksiin on vain mukauduttava, myötäydyttävä. Toinen on paistanut yöseen kinkun, perunalaatikon alku on imeltynyt yön. (Siunattu Kotiruokakirja!) Aattona sytytämme neljännen adventtikynttilän. Tyynesti palavia liekkejä katsellessa ajatus vaeltaa läheisten luona. Hipaisee elämänsä kukkeudessa huiskivia rakkaita nuorimiehiä tahoillaan ja heidän rakastettujaan. Muistaa oman äiti-vanhan huoneissaan hissuttelemassa ja isän ikilevossaan. Muistaa suvun nuorimmaisen pienten jalkojen iloisen ja tarmokkaan töminän. MuistaaToisen vanhemmat, joista on jäljellä vain kaukainen hautapaikka kiveen kaiverrettuine nimineen. Ajatus koskettaa ystäviä lähellä ja kaukana, käväisee niidenkin luona, joiden työtoverina sain olla. Yksitellen käyvät mielessä myös ne lähelle tulleet ihmiset, joiden kanssa vuosien mittaan elämän ja kasvamisen kipua jaettiin, yhdessä etsittiin toivoa ja muutoksen mahdollisuutta, jotain löydettiinkin.
Siunatkoon hyvä ja ihmisiä rakastava Jumala Sinunkin joulusi.
– Mikä oli ensimmäinen yhteisesti hankittu joululevymme, muistatko, kysäisin kolmannen adventtisunnuntain hämärtyessä Toiselta. – Älppäri se kumminkin oli, siihen maailman aikaan.
– Oiskohan se tuo jouluoratorio, kotelossa kolme levyä, Elly Ameling sopraanossa ja Tom Krause bassossa. Se on kyllä mahtava. Niin ja Wiener Sängerknaben, se kyllä taisi jo napsua niin pahana, että joutui hävikkiin..
– Kumpikin toi levyjä tullessaan, kun yhteen mentiin, miulla ainakin oli ne Mahalia Jacksonit, melkein kaikki. Muistan tinkineeni jonakin ensimmäistä yhteisistä jouluistamme, että Bing Grosbyn White Christmas on saatava, silloin löytyi Santa?s Greatest Hits kaksoisälppä. – Muuten, mitä arvaat, montako joululevyä meillä nyt on..?
– Oisko nelisenkymmentä? On ollut tapana tuoda vähintään yksi uusi joka jouluksi ja kokoelmissahan on useita samassa kansiossa..
Rupesin jäljittämään joulumusiikkikokoelmaa levyhyllyistä ja ?kaapeista. (Ainakin pölyä löytyy!) Viikolla oli tullut hankittua taas kaksi uutta, nyt erilaista: Mediterranean Christmas, outo, mutta kiinnostava sekä viiden euron Gospel Christmas, jossa yksi kappale sykähdytti ?Ooh, Child..?.
– Löysin kolmetoista älppäriä ja 24 c-deetä.. Täällon muutes toinenkin Jouluoratoriokansio, c-deenä, Amsterdamin barokkiorkesteri ja ?kuoro, solistit ei ole kovin nimekkäitä.. Mikäs näistä kaikista on sun lemppari..oisko se tuo pölyteknikkojen kuoron Joulupunkki, hihii..
– No, kyllä se on Bach (jämäkästi)!
– Jaa, no mut miun on tietysti tuo Mahalian Silent Night, sitä ei ylitä mikään. Osaan odottaa jokaikistä hengityskatkoa ja omituista äännähdystäkin…
– Joopa, ja muistetaan sekin Jorma Hynnisen LP-levy, jossa lapsisolistit parahtavat kesken ylen hartaan tunnelman laulamaan tosi kovaa. Se on niin cool..
Klassista, kansainvälistä ja perinteistä kotimaista joululaulumusiikkia näyttää olevan eniten, kuorolevyjä ja soololevyjä suunnilleen saman verran. Kevyempääkin on viisi, yksi niistä on nuorimiestemme ikiaikainen suosikki, puhkisoitettu Scandian muinainen LP, Joulu on taas, missä Brita, Laila, Vieno ja Annikki sekä Four Cats svengailevat legendaariseen tyyliin studio-orkesterin kanssa. Antti Sarpilan Swing-joulu viihdyttää mainiosti, mutta Richard Clyderman on vaaraksi joulurauhalle, Toinen ei kestä sitä ollenkaan. Jorma Hynnisiä riittää vuosisadaksi, kaikki kunnia uuraalle levyttäjälle. On täällä progressiivisempaakin, Sakari Kukon joulukonsertista 2003. Ja saman vuoden hankinnoista ehdoton suosikki pitkäksi aikaa on Rajattoman Joulu. Uusimmista myös Lumen Valon Mysterium soi joka joulu.
Musiikkimaussa on omia vivahteita kummallakin, mutta yhteinen alue on niin laaja, että kuunneltavaa (ja kommentoitavaa) riittää yhden elämän ajaksi. Ja ainahan meillä joulu soi ? milloin iloisesti svengaillen, milloin hartaasti tunnelmoiden.
Vastapaistetun pullan tuoksua talossa, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Jouluvehnästen leipomus onnistui hyvin. Panin nyt osaan rusinoitakin, kun Toinen niistä niin tykkää. Mie taas olin jo lapsena niin hirmustunut pullarusinoihin, että kaivoin jokaikisen pois omasta palasestani. Olen edelleen sillä kannalla, että rusina on parasta ilman pullaa ja päinvastoin! Leipomispuuha on rentoa ja mukavaa ja tuottaa maukasta kahvinkaveria. Ei vain ole tullut tartuttua toimeen, kun arkiolossa niin vähän sitä lajia tarvitsee. Kotiäitivuosina leivoin joka viikko, mutta siitä on jo pieni ikuisuus ja olipa kiitollista pullansyöjäporukkaakin enemmän.
Toinen tuli tavallista aikaisemmin töistään, kukkakaupan kautta. ? Onpas herkullinen pullantuoksu, totesi hän myhäillen. Kukkapaketista kuoriutui valkea atsalea. Näin seisahti talvipäivä tähyämään joulua kohti.
Seurakuntatalo täyttyi ihmisistä, jotka halusivat laulaa. Kaikki irtotuolit oli jo kannettu saliin, osa jäi eteiseenkin. Tähtilatva kuusi loisti punaisin palloin koristeltuna, sähkökynttiläin valo heijastui palloista. Gaselli istui pianon ääreen ja antoi laululle ryhtiä. Talon katto tuntui kohoavan paikoiltaan laulun ja laulajien mielessä risteilevien muistojen ja tunteiden voimasta.
Pitkän aikaa jälkeen päin tuntui laulu koko olemuksessa, kannatteli iloa. Ennen maailmassa oli erikseen järjestettyjä yhteislaulutilaisuuksia myös kesäiseen aikaan. Nykyäänkin on, jos tv-kamerat ovat paikalla. Jokin yhteisessä laulamisessa vetää. Kaikenmoisten illanistujaisten pikkutunneilla puhkeaa lauluinto porukkaan. Laulut saattavat olla riehakkaita ja rokkaavia, mutta lopuksi joku yleensä haluaa ehdottaa haikean tai suorastaan hartaan laulun, joka yhdistää porukan tunnot. Se on suomalaisuutta.
Ei ole ihme, että kauneimmat joululaulut vetää vuodesta toiseen väen koolle kirkkoihin ja seurakuntataloihin. Laulu nostaa mielen jouluun. Miehetkään eivät häpeile silmännurkan kostuessa.
Kävipä kerran muinoin niin, että jossakin siivousinnon puuskassani toimitin vanhan Kotiruoka-kirjan paperikeräykseen. Se oli hankittu jo 1960-luvulla ja monet asiat siinä olivat hiukka vanhentuneet uudelle vuosituhannelle tultua. Olin vähän, että johan minä nyt nämä keitokset osaan, mitä meillä. Vaan kuinkas kävikään?
Toinen meistä parahti kirjan perään, uskokaa tai älkää. Se oli kuulemma pelastanut hänen keitoksensa monta kertaa, kun mie satuin olemaan matkoilla tai sunnuntaitöissä tai missä ikinä. Ja mie kun olin luullut, että hänellä oli ihan syntymähyppysissä taito tehdä huushollimme parasta karjalanpaistia!
Ison Kaupungin isossa kirjakaupassa haahuilin marraskuussa. Kohdalle osui ? kuinka ollakaan ? täysin uusittu painos samaisesta Kotiruoka-kirjasta. Alkoi huvittaa hillittömästi, kävi mielessä, että antaisin sen Toiselle joululahjaksi. Ja niin vain vanha kunnon keittokirja palasi uutena kotiin, lahjaksi molemmille.
No niin, siirappipiparitaikinaa on tehty jääkaappiin odottelemaan leipomishetkeä. Taikinassa on todistettavasti ihan oikea, perinteinen pipariaromi. Osa siitä leivotaan ja paistetaan tänään ja loput huomenna, mikäli taikinasta silloin vielä on jotain jäljellä.
Meidän poikamme ovat tavallaan joulunlapsia molemmat. Kerronpa miten.
Syyskuussa syntynyt Esikoinen oli ensimmäiseen jouluunsa tullessaan onnellisesti ehtinyt ohittaa kurjan koliikkikuukauden eikä korvatulehduskierre vielä ollut päässyt vauhtiin. Seurakunnassa, jonka virasta olin vauvalomalla, puuhattiin joulunäytelmää uuteen, moderniin kirkkoon. Joku työtovereista keksi pyytää meitä pyhän perheen rooleihin. Marialla oli näytelmässä soololaulukin. Sonnustauduimme asiaankuuluviin asuihin esitysiltana ja astelimme kirkkoväen editse urkujen viereen kuorokorokkeelle, johon oli joulunlapselle varattu puinen seimi oikeine olkineen. Taustalla lauloi kirkkokuoro valkoisissaan kuin enkelit konsanaan. Sooloni ajaksi laskin Esikoisen sylistäni seimeen, missä hän tyynesti lepäsi tuttua laulua kuunnellen. Laulun jälkeen Esikoinen osallistui näytelmään pienellä jokelluksella ja heilutteli tarmokkaasti käsiään seimessä. Silloin moni kirkkoväestä vasta hätkähti tajuamaan, ettei seimessä ollutkaan nukke vaan oikea joulunlapsi.
Pari vuotta myöhemmin tapahtui, että joulu jo lähestyi ja mietin huolestuneena isomassuisessa olomuodossani joulunviettoon liittyviä leipomisia ja muuta pöytään pantavaa. Kuopuslapsemme näet pitäytyi hyväksi havaitsemassaan asemapaikassa yli neuvolantädin laskeman ajan. Jouluviikon maanantaiaamuna Kuopus teki ratkaisunsa ja päätti tahtoa mukaan perheen joulunviettoon. Siitä hän lennätti äitinsä synnyttämään kesken leipomusten ja isänsä kesken työpäivän vastaanottamaan saapumistaan. Muutaman onnellisen vierihoitopäivän päätteeksi äiti tuli Kuopuksen kera kotiin aatonaattona. Esikoinen siinä ihmetteli uutta perheenjäsentä ja sovitteli tonttulakkia pikkuveljellekin. Äiti sai levätä joulunlasta hoidellen ja ?isot miehet? huolehtivat muusta jouluisesta puuhasta. Ihana, ainutkertainen joulu sekin!
Syntymäajastaan riippumatta, ikäänkin katsomatta kaikki lapset ovat taas pian perheidensä ja sukunsa joulunlapsia. Annetaan heille aikaa, hellyyttä ja ihania muistoja!
*PS. Onnitteluhalauksia tänään Kuopukselle !
Joo, ensin postilaatikossa, sitten roskiksessa. Mainoksia, mainoksia läjäpäin, eikä tarvita mihinkään. Tavarajoulu on mennyt jos sitä koskaan olikaan meillä. Joulusadun tunnelmaa oli, vaikkei joulupukkikaan käynyt. Pihavajan ikkunaan oli viety hyvissä ajoin toivomuskirjeitä, jotka tonttu varmaan toimitti perille. Lahjat ilmestyivät salaa eteiseen tai kuusen alle..
On joulukorttien aika. Jokainen tervehdys nostaa mielessä pientä iloista muistamisilon mylläkkää. Joskus ennen sitä huolestui, jos ei lähettäjä ollut meidän listallamme. Nykyään semmoinen huoli ei enää tunnu tarpeelliselta. Ne kortit, jotka tulevat yllätyksenä, ovat yhtä iloisesti tervetulleita kuin ne, joita osaa odottaa.
Kun posti toi Esipaimenettaren allekirjoittaman joulukortin seurakunnasta, heräsin ajattelemaan miten mukavalta tuntuu, että eläkkeelle jäänyttä työtoveria muistetaan. Sitten tulivat mieleen ne röykkiöt allekirjoitettavia kortteja, joita olin tottunut näkemään joulun alla kirkkoherran pöydän kulmalla. Olen listoilla.
Työtoverit olivat käyneet pikkujouluilokseen teatterissa tällä kertaa. Satunnaislähteen mukaan näytelmä ei ollut kaksinen eikä oikein muukaan oheisohjelma sykähdyttänyt. Isossa joukossa on aina erilaisia käsityksiä siitä, mikä on hauskaa ja kenen kanssa. Oma asenne vaikuttaa paljon. Niin huonoa näytelmää ei olekaan, ettei siitä jotain sentään löydy.
*Mainion kirpeä näkemys jouluruuhkista työpaikoilla Menopaussin blogista nauratti ihanasti.
Ylen ykkösessä kuultavissa olevassa ?viisasten kerhon? jorinaohjelmassa, Aristoteleen kantapäässä, aristeltiin taannoin joululaulujen sanoitusten kummallisuuksia. Siinä saivat kyytiä niin Sylvia-linnun pohjolankaipuu tulivuoren tuntumassa kuin varpuseksi muuntautunut kuoleman korjaama pikkuveli ?taivahaasta? eikä heinähärkien joukosta ryövärin rinnalle ristille paiskautunut Jeesuslapsikaan saavuttanut ymmärrystä.
Olinpa tok?oikein ihmeissäni, etteivät asiantuntijajorisijat edes maininneet taatusti hyvin tuntemiaan viime- ja toissavuosisataisia historiallisia taustoja ?sanoituskummajaisille?. Nokkelehdittiin nykyihmisen laajenneen, reaaliaikaisen maailmankuvan ymmärrysvaihtoehtojen parissa. Kaiketi joululaulujenkin tekstit ovat aikansa kuvia, kuten Juicen ?Sika? nykyään. Miksi niitä vanhoja tuttuja nykyihmisetkin ?sikana? laulavat ja kuuntelevat, vaikkei sanoissa olisi mitään tämänaikaista tolkkua? Mihin ikiaikaiseen sielunsopukkaan nuo onnettomat onnahtelevine riimeineen kuitenkin meissä yltävät?
Myönnän, että on tullut parodioitua vanhoja joululauluja joskus pikkujoulumielellä. Silti niitä kuuntelee taas, kuten joka joulu, yhtä hartaasti. Kysymys on ehkä sävelmän ja sanojen yhteisesti synnyttämästä tunnelmasta kuuntelemisen tai laulamisen hetkellä. Miten syntyvä tunnelma kohtaa ja lävistää kunkin joulun realiteetit. Miten laulu koskettaa jotain minussa juuri nyt ohi järjen kontrollin tai olosuhteiden raamittaman arkisen kuvion. Onko minussa elävä ja vapaa se kohta, ?miss? ihmiset tuntevat tuntehin??
Maa on niin kaunis, vaikkei soisikaan hiljaa, hiljaa, joulunkellot eikä lunta tulvillaan ois raikas talvisää. Mistä tuntee joulun, sen sanoa voi sanoin muutamin: taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen. Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen tuikkikaa, oi joulun tähtöset, oi jouluyö, juhlayö.
Tappelua jossain kotiosoitteessa, päihteissä riehuva nuori nainen haetaan väkisin poliklinikan kautta putkaan rauhoittumaan. Itkee poliisiasemalla puhelimeen: äiti, tule hakemaan. Äiti ei tule, on saanut liian monta tällaista puhelua, tytärkin jo aikuinen.
Naapuri korjaa hädissään melkein alasti ulos paenneen viisivuotiaan, etsii vanhoja lastenvaatteita komeroistaan, soittaa poliisille. Pieni poika purkaa kokemustaan poliisisedälle: isä riehuu kännissä, ei siellä uskalla olla. Poliisi etsii äidin toisesta osoitteesta, vie pojan sinne. Riipaisee paljon nähnyttäkin.
Dokumentti poliisin päivystysyöstä herätti monenlaisia mietteitä. On tosi rankkoja töitä, joita kokeneen poliisin sanoin ?kenenkään ei pitäisi joutua tekemään?. Ne työt tehdään, koska jonkun on nekin tehtävä, mutta kyllä se syö ihmistä. Poliisissa työskentelevät ansaitsevat arvostusta, tukea ja myötätuntoa.
Joulu tulee ja monessa osoitteessa varustaudutaan juhlimaan tapaan, joka tietää poliisille töitä. Maailma ei ole toiseksi muutettavissamme, vaikka miten mieltä raastaisi tietoisuus hädissään olevista lapsista. Toivoa antaa, että löytyy edes joku aikuinen, joka välittää, vaikka naapuri tai poliisi.
|
|
