Hesarin pikku uutinen kertoi jouluviikolla ruotsalaisen kriitikon saaneen potkut lehdestä, jolle hän kirjoitti arvosteluja. Kriitikon arvio kirjasta oli yleisesti ottaen väheksyvä ja hän tunnustikin, ettei erityisemmin pidä kirjailijasta. Uutiseksi asti potkut päätyivät siksi, että oli käynyt ilmi, ettei arvosteltua kirjaa ollut kirjoitettukaan, vaikka se oli kustannusluettelossa.
Juttu sai meidän kotiosoitteessa aikaan mietintää ja keskustelua kriitikko-järjestelmän uskottavuudesta kahdessakin mielessä. Ensiksikin miten sattumanvaraista kritiikki onkaan, jos sen lähtökohta on henkilökohtainen antipatia tai mieltymys kirjoittajan/taiteilijan persoonaan. Toisekseen ovatko kriitikot aina riittävästi perehtyneet arvostelunsa kohteeseen? Onko arvostelija ollut konsertissa/taidenäyttelyssä/teatterissa itse paikalla? Onko arvostelija nähnyt televisio-ohjelman/elokuvan/dvd:n tai kuunnellut levyn, josta sanoo painavan sanansa? Onko arvosteltava kirja edes luettu kokonaan? Miten paljon kriitikon henkilökohtaiset mieltymykset yleensäkin vaikuttavat?
On syytä suhtautua varauksellisesti. Kriitikon työ on perin inhimillistä toimintaa.
Valokimararäiskeellä kuorrutettu aikojen taite ei sinänsä muuta kuin sen vuosiluvun. Mielenkiintoista, että muutoksen hetki on vakiintunut näin meluisaksi. Silmänruokaa kyllä, kiitos, mutta se pauke ja rätinä! Kaupunkimme käytti lehtitietojen mukaan iloitteluun noin kaksi ja puolituhatta euroa, naapurikaupunki nelinkertaisen määrän. Kiinalaisten lahja maailmalle.
Tässähän me olimme kahdestaan. Lasillinen vanhaa tawnya, patonkia, juustoja hunajamelonin kera, siinä eväspuoli. Radiosta Hymyilevä apollo, piharapulta katseltuja säihkeitä. Kahdentoista kumahduksen pituista suudelmaa ei voita mikään. Kesyä ja herttaista, mutta viihtyisää. Ei tungosta, ei pönäköitä puheita, torvisoittoa, örinää.
?Miss ihmiset tuntevat tuntehin, siell lähellä on Jumalakin..? Matka jatkuu, myötävirtaan.
Tulinpa katsoneeksi viimeisen työvuoden blogini tekstejä sieltä täältä (Kolmannen huoneen kynnyksellä). Lukaistun perusteella näyttää siltä, että olen kirjoittajana muuttunut asiallisempaan (totisempaan?) suuntaan. Toisaalta kevään koettelemukset ovat varmaan tiettyä hilpeyttä leikanneet kovalla kädellä, mutta kysyn itseltäni sitäkin, onko ominainen huumorintajuni piiloutunut vai muuttuuko se?
Jonkin jutun lopulla totesinkin oivaltaneeni, mikä on raskasta ja mikä keveää. Nyt kaipaan entistä kirjoituskeveyttä. Elämänihän on oikeasti keventynyt valtavasti, miksi se ei näy samalla tavalla tekstissä? Vai onko niin, että nyt on voimia/rohkeutta/tarvettakin tarttua painaviin teemoihin, kun niiden kanssa ei paini päivittäin työkseen?
Olen katsonut kalenteriini vielä kerran sillä silmällä, että voin koota henkilökohtaiseen päiväkirjaani kuluneen vuoden tärkeimmät asiat ja tapahtumat. Vuosi on ollut merkittävien tapahtumien näyttämönä elämässäni. Niin runsaasti on ollut kaikkea: iloa ja onnea kukkurapäin, surujakin, hiljaista luopumista ja järkyttäviä käänteitä. Täyttä elämää!
Mitä toivoisin blogiystäville? Että elämä sujuisi hereästi ja antaisi paljon. Että kukin onnellistuisi tarvitsemallaan tavalla ja ainakin yksi harras toive täyttyisi.
H y v ä ä h u o m i s t a !
Alkupuolikas ensimmäistä eläkeläisvuotta alkaa olla eletty. On löytynyt tunnelmia ja tunteita, joita ei enää muistanut olevankaan. Päällimmäisenä on lainehtinut vapauden tunne, johon ei vuosilomia voi edes verrata – nehän olivat vain hengähdystaukoja, joiden päättyminen oli koko ajan näköpiirissä. Elettyäni vuosi-, kausi- ja viikkosuunnitelmien ja sovittujen tapaamisten kytkemänä yli kolmekymmentä vuotta, elämän aukeaminen näin omaehtoisesti valittavana on ollut todella juhlaa.
Työvastuun jättäminen nuoremmille on ollut ihanan helpottavaa. Seurakunnassamme toteutettu merkittävä organisaatiomuutos, jonka rankimmat alkuvaiheet ajoittuivat viimeisille työvuosilleni, olivat tiiminvetovastuuseen valitulle aikamoinen haaste. Olen ajatellut, että tuo tehtävä sekä viimeisen kevään kovat terveydelliset koettelemukset kypsyttivät irtoamaan sekä työstä että työyhteisöstä niin, että minkäänlaista haikeutta en ole tuntenut.
Joillekin tahoille olen joutunut perustelemaan vapaaehtoistoimintaan osallistumattomuutta. Kollegat ovat ymmärtäneet, että olen tarvinnut aikaa voimaantua ja laskeutua eläkeläiselämääni. Vapaus on auennut myös siten ymmärrettynä, että päivätyönsä tehnyt on vapaa valitsemaan osallistumisensa tavan ja määrän. Toistaiseksi olen halunnut tilaa omalle olemiselle ja omille kiinnostuksen kohteille.
Aika on eriväristä nyt ja suhde aikaan on muuttunut. Nyt ajattelen: kaikki aikani on tässä, minulla ei ole enää kiire minnekään.
Alkusanoiksi: jäljempänä seuraavat eivät ole kirja-arvosteluja perinteisessä mielessä. Ne ovat fragmentteja omista lukukokemuksistani. Joku saattaa olla aivan eri mieltä kirjasta, toinen saada kipinän kirjan lukemiseen. Lukijan mieli olkoon vapaa.
*
Z. Topelius, Runoja; suom. O. Manninen, U. Kailas, E. Vaara, Y. Jylhä, T. Lyy; WSOY 1949 (4.painos)
Sain ?antiikkivaarikauppiaalta? löytyneen muinaisrunokirjan ystävältäni Karhumieheltä kesällä synttärien aikaan saatekirjeen kera. Kirjeessä oli kerrottu kirjan löytymisen tarina. Olin oikein otettu, että minut katsottiin oikeaksi sieluksi omistamaan tämä muinaisrunoteos, jolla on menneisyys ja joka kirjayksilönä on vain muutaman vuoden nykyistä omistajaansa nuorempi.
Lukukokemus on ollut kuin seikkailu Lapsuusmaahan. Riimirunot ajalle tyypillisine sanalyhenteineen ovat tulvillaan menneen maailman tuoksua. Pitkin matkaa mietin, mistä aiheista ja millaisella runokielellä tuolloin kirjoitettiin. Nämä huudahdukset ah ja oi, nämä värjynnät, unhoitetut kunnaat, tyrskyävät ja hyrskyävät veet, karkelot, lemmenkuiskeet, viherjöivät kummut ja purppurahohteet, harmajahapset kalvakkaat lienevät yhtä paljon aikansa suomentajarunoilijoiden kieltä kuin alkuperäistä, Topeliuksen vanhaa ruotsia. Näitä on varmaan ollut kansakoulun lukukirjassa tai Topeliuksen Lukemisia lapsille ?sarjassa. Ja mistä kertovatkaan nämä muinaisrunot? On isänmaallista ja uskonnollista runoa, on puhdasta luonnonkuvausta ja erityisesti vuodenaikarunoja, taide-elämyksiä, rakkausrunoja. Moni on päätynyt sävelletyksi ja elänyt toisen elämän lauluna.
Tässä ajassa luettuna, ehkä rinnakkain jonkin nykyrunoteoksen kanssa, vaikutus on kiehtova.
Wilfrid Stinissen, Tänään on Herran päivä; suom. Taisto Nieminen; Karas-Sana 2003
Tämä hengellinen aarreaitta on tyyppiä ?teksti vuoden jokaiseksi päiväksi?. Se on siis kulkenut mukanani koko vuoden matkan. Jos jonakin päivänä on luku jäänyt väliin, seuraavana on voinut lukea kaksi. Teksti on tuoreen tuntuista, kirkasta, selkeää ja sisältää omaperäisiä näkökulmia tuttuihin hengellisen elämän ydinkysymyksiin ja arkipäivän kristittynä elämiseen. Kirkon työntekijällä on usein rasitteena se, että on niin kyllästetty tavanomaisella hengellisellä sanastolla ja kielikuvilla, että sanomaa ei enää löydy hengellisestä yleispuurosta. Olen huomannut, että on hyödyllistä lukea hyvin suomennettua toisen kielialueen tai hengellisen perinteen piiristä tulevaa tekstiä. ?Parin piirunkin? verran eri kulmasta katselu avaa tutuksi käyneen asian uutena. Stinissenin tekstit ovat mielestäni erinomaisia: vähän hengellistä lukenut löytää tuoretta kosketuspintaa ja paljonkin lukeneen hengenelämä syventyy.
Maria Alstedt, Enkelit aina lähellämme; WSOY 1997 (5. painos)
Joulupaketista kuoriutunut tervehdys Nuoruusystävältä, taidekuvin ja enkelirunoin puhutteleva. Minulle kävi niin, että ensin katselin tarkimmin upeat kuvat, jolloin teksti jotenkin kutistui. Toisella kerralla luin ensin runot ja niiden ajatus aukeni paremmin. Mitä sanotaankaan: ?kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa?. Niinkin voi näköjään käydä, että kuvan voimakas puhe häivyttää vierellä olevan tekstin. – Joka tapauksessa hieno lahjakirja, kirja, johon voi aina palata löytämään.
Soturi meissä / pukeutuu haarniskaan / ja katsoo maailmaa / silmikon takaa / turvassa haavoittavilta / tunteilta / suojassa kolhuilta, / iskuilta, / kipeiltä pistoksilta.
Ritari meissä / ratsunsa kannustaa / ja peitsi ojossa / rynnistää / vaaroja vastaan / valmiina puolustamaan / arvojaan / taistelemaan ja / voittamaan.
Vaan enkelimme ääni / lävistää haarniskan / ja sydämeemme tunkeutuvat / lempeyden, rauhan, myötätunnon / herkät nuolet / ja peitsi kädestämme / putoaa.
*
Oli taasen joulu, tuo jokaisen vuoden lopuksi tarvottavan ylämäen lakipiste, missä talvipäivä seisahtaa ja ihminen voi hetken levätä vuoden tehdyt ja seuraavan tekemättömät turvallisena muurina ympärillä. Oli kokonuotin ja fermaatin mittainen tauko elämässä.
Mikä olikaan joulun idea? Perinteen jatkuminen? Hengähdystauko? Kiltteyden palkitseminen? Jouluinen umpilämpö, rauhan ylenpalttisuus ja kynttiläin alituinen loimotus alkaa käydä lopulta hermoille. Perinneherkkujakaan ei jaksa määräänsä enempää.
Tässä vaiheessa voinee todeta: kiitos, Joulu, kun tulet vain käymään, etkä ole ainainen, sillä oikeastaan arki on elämän siunaus ja sielun suola. Arjessa toteutuu juhlankin pyhä tarkoitus: ollaan olemassa toisillemme.
Seitsemänkymmentäluku viime vuosisadalla oli vauhdikasta aikaa. Erään joulun alla saimme vallankumouksellisen idean: kootaan feministitähtitytöt esittämään vanhaa kunnon tiernapoikakuvaelmaa. Umpikirkollinen yleisö katseli ensin hitaasti, mutta otti lopulta innoissaan vastaan aluevaltauksemme. Jouduin Herodeksen osaan. Emme naamioituneet miehiksi, emmekä muutelleet sanoja. Siitä vain naisenergiaa kehiin!
Kahdeksankymmentäluvulla perheessämme oli jo kaksi poikaa musiikkiluokalla. Esikoisen luokka innostui samaisesta perinnenäytelmästä. Taas tehtiin asiaankuuluvaa rekvisiittaa ja harjoiteltiin vuorosanoja. Esikoinen pääsi heiluttelemaan sapelia ja laulamaan komeasti: ?Husaari olen minä sodassa ja urhoollinen sotamies?? ja äiti huseerasi huoltojoukoissa. Tosielämässä vuosituhat taisi jo vaihtua ennen kuin poika ehti edes asevelvollisuuttaan suorittamaan soitonopiskelukiireiltään.
Tiernapoikakuvaelma sisältää häiveitä kristillisen joulun alkuperäistapahtumista, mutta sen verran oudoksi koosteeksi naamioituneena, että kuriositeetiksi jää. Hauska sitä on silti kyllä katsella ja kuunnella, jos esitys on hyvin harjoiteltu ja asialla on hyvät laulajat. ?Hyvää ii-iltaa, hyvää ii-iltaa itse kullekin??
Yöni on sujunut kuumeisia unenpätkiä nähden. Lämpöä on yhä liikaa, tuntuu, että en jaksa mitään. Näihin äkillisiin yllätyksiin on vain mukauduttava, myötäydyttävä. Toinen on paistanut yöseen kinkun, perunalaatikon alku on imeltynyt yön. (Siunattu Kotiruokakirja!) Aattona sytytämme neljännen adventtikynttilän. Tyynesti palavia liekkejä katsellessa ajatus vaeltaa läheisten luona. Hipaisee elämänsä kukkeudessa huiskivia rakkaita nuorimiehiä tahoillaan ja heidän rakastettujaan. Muistaa oman äiti-vanhan huoneissaan hissuttelemassa ja isän ikilevossaan. Muistaa suvun nuorimmaisen pienten jalkojen iloisen ja tarmokkaan töminän. MuistaaToisen vanhemmat, joista on jäljellä vain kaukainen hautapaikka kiveen kaiverrettuine nimineen. Ajatus koskettaa ystäviä lähellä ja kaukana, käväisee niidenkin luona, joiden työtoverina sain olla. Yksitellen käyvät mielessä myös ne lähelle tulleet ihmiset, joiden kanssa vuosien mittaan elämän ja kasvamisen kipua jaettiin, yhdessä etsittiin toivoa ja muutoksen mahdollisuutta, jotain löydettiinkin.
Siunatkoon hyvä ja ihmisiä rakastava Jumala Sinunkin joulusi.
– Mikä oli ensimmäinen yhteisesti hankittu joululevymme, muistatko, kysäisin kolmannen adventtisunnuntain hämärtyessä Toiselta. – Älppäri se kumminkin oli, siihen maailman aikaan.
– Oiskohan se tuo jouluoratorio, kotelossa kolme levyä, Elly Ameling sopraanossa ja Tom Krause bassossa. Se on kyllä mahtava. Niin ja Wiener Sängerknaben, se kyllä taisi jo napsua niin pahana, että joutui hävikkiin..
– Kumpikin toi levyjä tullessaan, kun yhteen mentiin, miulla ainakin oli ne Mahalia Jacksonit, melkein kaikki. Muistan tinkineeni jonakin ensimmäistä yhteisistä jouluistamme, että Bing Grosbyn White Christmas on saatava, silloin löytyi Santa?s Greatest Hits kaksoisälppä. – Muuten, mitä arvaat, montako joululevyä meillä nyt on..?
– Oisko nelisenkymmentä? On ollut tapana tuoda vähintään yksi uusi joka jouluksi ja kokoelmissahan on useita samassa kansiossa..
Rupesin jäljittämään joulumusiikkikokoelmaa levyhyllyistä ja ?kaapeista. (Ainakin pölyä löytyy!) Viikolla oli tullut hankittua taas kaksi uutta, nyt erilaista: Mediterranean Christmas, outo, mutta kiinnostava sekä viiden euron Gospel Christmas, jossa yksi kappale sykähdytti ?Ooh, Child..?.
– Löysin kolmetoista älppäriä ja 24 c-deetä.. Täällon muutes toinenkin Jouluoratoriokansio, c-deenä, Amsterdamin barokkiorkesteri ja ?kuoro, solistit ei ole kovin nimekkäitä.. Mikäs näistä kaikista on sun lemppari..oisko se tuo pölyteknikkojen kuoron Joulupunkki, hihii..
– No, kyllä se on Bach (jämäkästi)!
– Jaa, no mut miun on tietysti tuo Mahalian Silent Night, sitä ei ylitä mikään. Osaan odottaa jokaikistä hengityskatkoa ja omituista äännähdystäkin…
– Joopa, ja muistetaan sekin Jorma Hynnisen LP-levy, jossa lapsisolistit parahtavat kesken ylen hartaan tunnelman laulamaan tosi kovaa. Se on niin cool..
Klassista, kansainvälistä ja perinteistä kotimaista joululaulumusiikkia näyttää olevan eniten, kuorolevyjä ja soololevyjä suunnilleen saman verran. Kevyempääkin on viisi, yksi niistä on nuorimiestemme ikiaikainen suosikki, puhkisoitettu Scandian muinainen LP, Joulu on taas, missä Brita, Laila, Vieno ja Annikki sekä Four Cats svengailevat legendaariseen tyyliin studio-orkesterin kanssa. Antti Sarpilan Swing-joulu viihdyttää mainiosti, mutta Richard Clyderman on vaaraksi joulurauhalle, Toinen ei kestä sitä ollenkaan. Jorma Hynnisiä riittää vuosisadaksi, kaikki kunnia uuraalle levyttäjälle. On täällä progressiivisempaakin, Sakari Kukon joulukonsertista 2003. Ja saman vuoden hankinnoista ehdoton suosikki pitkäksi aikaa on Rajattoman Joulu. Uusimmista myös Lumen Valon Mysterium soi joka joulu.
Musiikkimaussa on omia vivahteita kummallakin, mutta yhteinen alue on niin laaja, että kuunneltavaa (ja kommentoitavaa) riittää yhden elämän ajaksi. Ja ainahan meillä joulu soi ? milloin iloisesti svengaillen, milloin hartaasti tunnelmoiden.
Vastapaistetun pullan tuoksua talossa, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Jouluvehnästen leipomus onnistui hyvin. Panin nyt osaan rusinoitakin, kun Toinen niistä niin tykkää. Mie taas olin jo lapsena niin hirmustunut pullarusinoihin, että kaivoin jokaikisen pois omasta palasestani. Olen edelleen sillä kannalla, että rusina on parasta ilman pullaa ja päinvastoin! Leipomispuuha on rentoa ja mukavaa ja tuottaa maukasta kahvinkaveria. Ei vain ole tullut tartuttua toimeen, kun arkiolossa niin vähän sitä lajia tarvitsee. Kotiäitivuosina leivoin joka viikko, mutta siitä on jo pieni ikuisuus ja olipa kiitollista pullansyöjäporukkaakin enemmän.
Toinen tuli tavallista aikaisemmin töistään, kukkakaupan kautta. ? Onpas herkullinen pullantuoksu, totesi hän myhäillen. Kukkapaketista kuoriutui valkea atsalea. Näin seisahti talvipäivä tähyämään joulua kohti.
|
|
