Seurakuntatalo täyttyi ihmisistä, jotka halusivat laulaa. Kaikki irtotuolit oli jo kannettu saliin, osa jäi eteiseenkin. Tähtilatva kuusi loisti punaisin palloin koristeltuna, sähkökynttiläin valo heijastui palloista. Gaselli istui pianon ääreen ja antoi laululle ryhtiä. Talon katto tuntui kohoavan paikoiltaan laulun ja laulajien mielessä risteilevien muistojen ja tunteiden voimasta.
Pitkän aikaa jälkeen päin tuntui laulu koko olemuksessa, kannatteli iloa. Ennen maailmassa oli erikseen järjestettyjä yhteislaulutilaisuuksia myös kesäiseen aikaan. Nykyäänkin on, jos tv-kamerat ovat paikalla. Jokin yhteisessä laulamisessa vetää. Kaikenmoisten illanistujaisten pikkutunneilla puhkeaa lauluinto porukkaan. Laulut saattavat olla riehakkaita ja rokkaavia, mutta lopuksi joku yleensä haluaa ehdottaa haikean tai suorastaan hartaan laulun, joka yhdistää porukan tunnot. Se on suomalaisuutta.
Ei ole ihme, että kauneimmat joululaulut vetää vuodesta toiseen väen koolle kirkkoihin ja seurakuntataloihin. Laulu nostaa mielen jouluun. Miehetkään eivät häpeile silmännurkan kostuessa.
Kävipä kerran muinoin niin, että jossakin siivousinnon puuskassani toimitin vanhan Kotiruoka-kirjan paperikeräykseen. Se oli hankittu jo 1960-luvulla ja monet asiat siinä olivat hiukka vanhentuneet uudelle vuosituhannelle tultua. Olin vähän, että johan minä nyt nämä keitokset osaan, mitä meillä. Vaan kuinkas kävikään?
Toinen meistä parahti kirjan perään, uskokaa tai älkää. Se oli kuulemma pelastanut hänen keitoksensa monta kertaa, kun mie satuin olemaan matkoilla tai sunnuntaitöissä tai missä ikinä. Ja mie kun olin luullut, että hänellä oli ihan syntymähyppysissä taito tehdä huushollimme parasta karjalanpaistia!
Ison Kaupungin isossa kirjakaupassa haahuilin marraskuussa. Kohdalle osui ? kuinka ollakaan ? täysin uusittu painos samaisesta Kotiruoka-kirjasta. Alkoi huvittaa hillittömästi, kävi mielessä, että antaisin sen Toiselle joululahjaksi. Ja niin vain vanha kunnon keittokirja palasi uutena kotiin, lahjaksi molemmille.
No niin, siirappipiparitaikinaa on tehty jääkaappiin odottelemaan leipomishetkeä. Taikinassa on todistettavasti ihan oikea, perinteinen pipariaromi. Osa siitä leivotaan ja paistetaan tänään ja loput huomenna, mikäli taikinasta silloin vielä on jotain jäljellä.
Meidän poikamme ovat tavallaan joulunlapsia molemmat. Kerronpa miten.
Syyskuussa syntynyt Esikoinen oli ensimmäiseen jouluunsa tullessaan onnellisesti ehtinyt ohittaa kurjan koliikkikuukauden eikä korvatulehduskierre vielä ollut päässyt vauhtiin. Seurakunnassa, jonka virasta olin vauvalomalla, puuhattiin joulunäytelmää uuteen, moderniin kirkkoon. Joku työtovereista keksi pyytää meitä pyhän perheen rooleihin. Marialla oli näytelmässä soololaulukin. Sonnustauduimme asiaankuuluviin asuihin esitysiltana ja astelimme kirkkoväen editse urkujen viereen kuorokorokkeelle, johon oli joulunlapselle varattu puinen seimi oikeine olkineen. Taustalla lauloi kirkkokuoro valkoisissaan kuin enkelit konsanaan. Sooloni ajaksi laskin Esikoisen sylistäni seimeen, missä hän tyynesti lepäsi tuttua laulua kuunnellen. Laulun jälkeen Esikoinen osallistui näytelmään pienellä jokelluksella ja heilutteli tarmokkaasti käsiään seimessä. Silloin moni kirkkoväestä vasta hätkähti tajuamaan, ettei seimessä ollutkaan nukke vaan oikea joulunlapsi.
Pari vuotta myöhemmin tapahtui, että joulu jo lähestyi ja mietin huolestuneena isomassuisessa olomuodossani joulunviettoon liittyviä leipomisia ja muuta pöytään pantavaa. Kuopuslapsemme näet pitäytyi hyväksi havaitsemassaan asemapaikassa yli neuvolantädin laskeman ajan. Jouluviikon maanantaiaamuna Kuopus teki ratkaisunsa ja päätti tahtoa mukaan perheen joulunviettoon. Siitä hän lennätti äitinsä synnyttämään kesken leipomusten ja isänsä kesken työpäivän vastaanottamaan saapumistaan. Muutaman onnellisen vierihoitopäivän päätteeksi äiti tuli Kuopuksen kera kotiin aatonaattona. Esikoinen siinä ihmetteli uutta perheenjäsentä ja sovitteli tonttulakkia pikkuveljellekin. Äiti sai levätä joulunlasta hoidellen ja ?isot miehet? huolehtivat muusta jouluisesta puuhasta. Ihana, ainutkertainen joulu sekin!
Syntymäajastaan riippumatta, ikäänkin katsomatta kaikki lapset ovat taas pian perheidensä ja sukunsa joulunlapsia. Annetaan heille aikaa, hellyyttä ja ihania muistoja!
*PS. Onnitteluhalauksia tänään Kuopukselle !
Joo, ensin postilaatikossa, sitten roskiksessa. Mainoksia, mainoksia läjäpäin, eikä tarvita mihinkään. Tavarajoulu on mennyt jos sitä koskaan olikaan meillä. Joulusadun tunnelmaa oli, vaikkei joulupukkikaan käynyt. Pihavajan ikkunaan oli viety hyvissä ajoin toivomuskirjeitä, jotka tonttu varmaan toimitti perille. Lahjat ilmestyivät salaa eteiseen tai kuusen alle..
On joulukorttien aika. Jokainen tervehdys nostaa mielessä pientä iloista muistamisilon mylläkkää. Joskus ennen sitä huolestui, jos ei lähettäjä ollut meidän listallamme. Nykyään semmoinen huoli ei enää tunnu tarpeelliselta. Ne kortit, jotka tulevat yllätyksenä, ovat yhtä iloisesti tervetulleita kuin ne, joita osaa odottaa.
Kun posti toi Esipaimenettaren allekirjoittaman joulukortin seurakunnasta, heräsin ajattelemaan miten mukavalta tuntuu, että eläkkeelle jäänyttä työtoveria muistetaan. Sitten tulivat mieleen ne röykkiöt allekirjoitettavia kortteja, joita olin tottunut näkemään joulun alla kirkkoherran pöydän kulmalla. Olen listoilla.
Työtoverit olivat käyneet pikkujouluilokseen teatterissa tällä kertaa. Satunnaislähteen mukaan näytelmä ei ollut kaksinen eikä oikein muukaan oheisohjelma sykähdyttänyt. Isossa joukossa on aina erilaisia käsityksiä siitä, mikä on hauskaa ja kenen kanssa. Oma asenne vaikuttaa paljon. Niin huonoa näytelmää ei olekaan, ettei siitä jotain sentään löydy.
*Mainion kirpeä näkemys jouluruuhkista työpaikoilla Menopaussin blogista nauratti ihanasti.
Ylen ykkösessä kuultavissa olevassa ?viisasten kerhon? jorinaohjelmassa, Aristoteleen kantapäässä, aristeltiin taannoin joululaulujen sanoitusten kummallisuuksia. Siinä saivat kyytiä niin Sylvia-linnun pohjolankaipuu tulivuoren tuntumassa kuin varpuseksi muuntautunut kuoleman korjaama pikkuveli ?taivahaasta? eikä heinähärkien joukosta ryövärin rinnalle ristille paiskautunut Jeesuslapsikaan saavuttanut ymmärrystä.
Olinpa tok?oikein ihmeissäni, etteivät asiantuntijajorisijat edes maininneet taatusti hyvin tuntemiaan viime- ja toissavuosisataisia historiallisia taustoja ?sanoituskummajaisille?. Nokkelehdittiin nykyihmisen laajenneen, reaaliaikaisen maailmankuvan ymmärrysvaihtoehtojen parissa. Kaiketi joululaulujenkin tekstit ovat aikansa kuvia, kuten Juicen ?Sika? nykyään. Miksi niitä vanhoja tuttuja nykyihmisetkin ?sikana? laulavat ja kuuntelevat, vaikkei sanoissa olisi mitään tämänaikaista tolkkua? Mihin ikiaikaiseen sielunsopukkaan nuo onnettomat onnahtelevine riimeineen kuitenkin meissä yltävät?
Myönnän, että on tullut parodioitua vanhoja joululauluja joskus pikkujoulumielellä. Silti niitä kuuntelee taas, kuten joka joulu, yhtä hartaasti. Kysymys on ehkä sävelmän ja sanojen yhteisesti synnyttämästä tunnelmasta kuuntelemisen tai laulamisen hetkellä. Miten syntyvä tunnelma kohtaa ja lävistää kunkin joulun realiteetit. Miten laulu koskettaa jotain minussa juuri nyt ohi järjen kontrollin tai olosuhteiden raamittaman arkisen kuvion. Onko minussa elävä ja vapaa se kohta, ?miss? ihmiset tuntevat tuntehin??
Maa on niin kaunis, vaikkei soisikaan hiljaa, hiljaa, joulunkellot eikä lunta tulvillaan ois raikas talvisää. Mistä tuntee joulun, sen sanoa voi sanoin muutamin: taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen. Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen tuikkikaa, oi joulun tähtöset, oi jouluyö, juhlayö.
Tappelua jossain kotiosoitteessa, päihteissä riehuva nuori nainen haetaan väkisin poliklinikan kautta putkaan rauhoittumaan. Itkee poliisiasemalla puhelimeen: äiti, tule hakemaan. Äiti ei tule, on saanut liian monta tällaista puhelua, tytärkin jo aikuinen.
Naapuri korjaa hädissään melkein alasti ulos paenneen viisivuotiaan, etsii vanhoja lastenvaatteita komeroistaan, soittaa poliisille. Pieni poika purkaa kokemustaan poliisisedälle: isä riehuu kännissä, ei siellä uskalla olla. Poliisi etsii äidin toisesta osoitteesta, vie pojan sinne. Riipaisee paljon nähnyttäkin.
Dokumentti poliisin päivystysyöstä herätti monenlaisia mietteitä. On tosi rankkoja töitä, joita kokeneen poliisin sanoin ?kenenkään ei pitäisi joutua tekemään?. Ne työt tehdään, koska jonkun on nekin tehtävä, mutta kyllä se syö ihmistä. Poliisissa työskentelevät ansaitsevat arvostusta, tukea ja myötätuntoa.
Joulu tulee ja monessa osoitteessa varustaudutaan juhlimaan tapaan, joka tietää poliisille töitä. Maailma ei ole toiseksi muutettavissamme, vaikka miten mieltä raastaisi tietoisuus hädissään olevista lapsista. Toivoa antaa, että löytyy edes joku aikuinen, joka välittää, vaikka naapuri tai poliisi.
Kouluneuvos Maija Pöyhönen ilmaisi mielipiteensä HeSa:n palstoilla kirkon nykytoiminnasta, messu-uudistuksesta eritoten. Jos ihminen on neuvos siitä voi päätellä hänen olevan paitsi arvostettu alallaan, myös vanhempaa polvea. Niinpä ei yllättänyt tämä: ?vierastan tätä kirkkokansan ylenmääräistä aktivointia, mitä evankelis-luterilainen kirkko on havaintojeni mukaan ruvennut harrastamaan?. Kouluneuvos paheksuu muun muassa uskontunnustuksen yhteen ääneen lausumista ja kättelykehotuksia, joita ei hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan harrastettu.
Niin kauas kuin minun muistini yltää, uskontunnustukseen on seurakunta ääneen yhtynyt, se ei ole viimeisen uudistuksen satoa. Käsikirjauudistuksessa tunnustuksen lausumisen paikka kyllä muuttui, se erottuu nyt paremmin. Minusta uudessa messujärjestyksessä on paljon hyvää kaikkine vaihtoehtoisine mahdollisuuksineen. Mitä minäkin vierastan, on tuo väkinäinen: ?toivottakaamme toisillemme rauhaa?, joka keskeltä harrasta ehtoollisliturgiaa tempaa ihmiset kättelemään toisiaan. Jos ei halua osallistua, naapuri hämmentyy. Tällaisena rauhan toivotuksen idea ei toimi. Luontevampaa olisi, että hyvät toivotukset tapahtuisivat messun alussa tai lopussa ja vain jos siltä tuntuu. Ei se käskien käy.
?Eikö se nyt luterilaiselle kirkolle riitä, että papit saarnaavat ja selittävät ja kansa tutkiskelee sanomaa tykönänsä?, kyselee Maija Pöyhösen ohella moni vanhempi seurakuntalainen. Kirkolle varmaan riittäisi ja Jumalalle todennäköisesti myös, mutta kun vanhaa jumalanpalveluskaavaa oli myös moitittu pappiskeskeiseksi, käsittämättömäksi ja aikansa eläneeksi. Siksihän uudistettiin. Kouluneuvokselle hengenheimolaisineen riittäisi osallistumistarpeen tyydyttämään virrenveisuukin. Vaan kun virsikirjakin on uudistettu. Mikään ei ole ennallaan, eikä pysykään. Niin se on maijaseni.
Virret, aamenet, vuorotervehdykset, uskontunnustus, Herran rukous (Isä meidän), Gloria-hymni (Pyhä, pyhä, pyhä) ja Agnus Dei (Jumalan Karitsa) ? osallistumista riittää messussa, jos siitä näkökulmasta katsoo. Mitään pahaa ei tapahdu, kukaan ei moiti, vaikka ei osallistuisi mihinkään yhteiseen. Voi myös olla hiljaa ja antaa Jumalan palvella meitä, kuten messun perusidea on. Seurakunnan yhteinen usko kantaa osallistumattomankin osallisuuteen.
Isoon Kaupunkiin putkahtelee tuon tuostakin uusia miellyttäviä kahviloita, joissa on oma atmosfäärinsä ja kussakin näkyy olevan omanlaisensa asiakaskuntakin. Sielunsisko ja mie olemme ehdottomasti kahvilaihmisiä, silloin kun tapaamme, ympäristön pitää olla semmoinen, missä viihtyy. Meillä on iät ja ajat ollut yksi suosikkipaikka, mutta viimeksi olimme sopineet tapaamisen meille uuteen pikku kahvilaan joulukadun ja puistokadun välisessä korttelissa yliopiston ja Senaatintorin kulmilla.
Saavuin ensin, kahvila oli täynnä. Opiskelijanuorukainen teki tilaa tyylisohvaan, istuin odottamaan. Ensi vaikutelma: pieni! viehättävä! runsaasti sisustuksellisia yksityiskohtia! tunnelma sekoitus mannermaista ja intialaissävyistä brittikulttuuria (sikari- ja herkkupöytä!). Seinillä moderneja naisvartalotutkielmia. Ikkunapöytä vapautui, tilasin cappuccinon. Sen toi pöytään kumarruksen kera tumma herrasmies, ehkä omistaja? Vau! kupillisen kruununa oli jopa sydänfiguuri. Parasta cappuccinoa aikoihin!
Sielunsisko ihastui välittömästi paikkaan, hänkin sai lattensa pinnalle saman koristelun. Tarkkailin sivusilmällä hänen selkänsä takana huojuvaa naulakkoa, joka oli aivan liian pieni kahdenkymmenen takille. Ja niinhän siinä kävi kuin pelkäsin, että jonkun etsiessä takkiaan, pystynaulakko rojahti pitkin pituuttaan Sielunsiskon olkaa hipoen. Ehdin varoittaa, joten hän ei saanut sentään päähänsä puisen naulakon tappeja. Huh! Kun oveen kiinnitettiin privat klo 18 ?lappua, päätimme siirtyä lasilliselle kulman taakse.
Vanha suosikkipaikkamme oli tupaten täynnä, kuten aina iltaisin. Keskusteluvolyymi oli huumaava, pääosa asiakkaista naisia, etuhuoneessa kolmisenkymmentä henkeä. Mahduimme sentään pöytään lähelle ikkunaa. Siinähän ne tärkeimmät tuli jaettua sorinan seassa. Kävi mielessä vastakohdat: oman olon ihana hiljaisuus päivisin kotona ja kaupungin sosiaalista elämää kuhiseva atmosfääri. Molemmilla on hetkensä.
On asioita, joiden voi sanoa toistuvan yhtä varmasti kuin joulu konsanaan, nimittäin joulukeräykset. Jos ovat kaupat tulvillaan jouluista tavaraa, tulvehtivat myös joulunalusviikkojen posti, lehdet ja televisio vetoomuksia lahjoituksista hyviin tarkoituksiin. Kaupallisesti kytkettyä hyväntekeväisyyttä löytyy vaikkapa järjestöjen hyväksi myytävinä kortteina ja paperitavarana. Joulumielellä voi rahastaa.
Tähän mennessä posti on tuonut meille ainakin kymmenen keräyskirjettä tilillepanokortteineen. Lähikauppa kerää joulupaketteja vähävaraisille perheille. Pelastusarmeijan joulupadat ovat jo ilmaantuneet katukuvaan. Kirkoissa voi osallistua kolehtihaavin kohdalla maailman hädän lievittämiseen.
Periaatteessa on niin, että jos kansalla on varaa ostaa puolellatoista miljardilla eurolla joululahjoja, lienee varaa myös osallistua keräyksiin. Henkilökohtaisesti voisin antaa vaikkapa summan, jonka verottaja on joulukuun alussa palauttanut. Jotenkin jokajouluinen keräysruuhka harmittaa. Eikö joulusta saa nauttia lunastamatta sitä ensin jollakin hyvällä teolla? Onko joulumieli ehdollistettu?
Tähän ilmiöön joutuu ottamaan kantaa. (Toivottavasti ei kuitenkaan niin, että vie Pelastusarmeijan keräykseen pussillisen käyttökelvottomia vanhoja vaatteita tai pistää kolehtihaaviin kaupan ostokuitin ja pari nappia. ) Jos kukin pysyisi kohtuudessa omalta osaltaan niin lahjojen kuin syömisten ja juomisten suhteen ja osallistuisi johonkin hyväntahdon keräyksistä, jos hyvää mieltä ja varoja riittää?
Kirkko sinänsä ei ollut mitenkään kaunis. Oli vain korkeaa tyhjää tilaa paljon, penkkien yksitotiset rivit, valjut seinäpinnat, liian kirkkaasti kumottavat kattokruunut. Alttariseinän tuhkanharmaan krusifiksin taustalla häälyi ulkoa valaistun kuori-ikkunan varjo. Penkit täyttyivät, puheensorina kasvoi. Tutkin konserttiesitettä. Näkyi olevan pojan nimi soittajien joukossa.
Orkesteri viritteli soittimensa. Kuoro marssi rauhallisesti ja järjestyneesti kauniissa mustanpunaisissa asuissaan kuoriin, solistit paikoilleen ja viimein kapellimestari. Karu kirkkotila heräsi eloon Bachin jouluoratorion sävelistä. Kuoro soi upeasti kuin valtava ylimaallinen instrumentti, solistien osuudet häikäisivät. Tuttu näyttelijä luki joulun evankeliumitekstiä.
Tuuli oli huljutellut pilvet sivuun, tähdet näkyivät himmeästi kaupungin yllä. Kotiin palatessa tuntui kuin mieleen olisi virittynyt jouluinen sävellaji.
|
|
