Suvi-Anne Siimes, Nunna Kristoduli; Taivas alkaa maasta; Minerva 2006

Ostin kirjan Valamosta ja siellä ollessa luinkin. Kyseessä on julkaistu kirjeenvaihto kahden naisen välillä, jotka ovat niin eri maailmoista, ettei heitä ensi katsannolta oleta minkään yhdistävän. Vähitellen selviää, että ortodoksinen usko sen tekee. Sitten tulee ajatelleeksi julkisuutta, molemmat ovat omien piiriensä ulkopuolellakin tunnettuja. Voisiko poliitikon tehtävä olla yhtälailla – vaikkei samalla tavoin – kutsumuskin kuin nunnan? En tunne kirjan tekemisen taustoja, mutta kirjeet eivät vaikuta spontaanisti syntyneiltä, niissä on tilatun maku. Keskustelu sivuaa eilisen, nykyhetken ja huomisen, ruumiillisuuden ja henkisyyden, synnin, rakkauden, vanhemmuuden ja työn merkitystä ihmisen elämässä. Kirjeenvaihto kyllä syvenee ja aukenee edetessään, vaikka monien aihepiirien kohdalla mielipiteet jäävät etäälle toisistaan. Toisaalta aika vähän näyttäisi tapahtuvan sellaista vuorovaikutusta, joka saisi jomman kumman tarkistamaan mielipiteitään tai asennoitumaan uudelleen. Kristoduli korostaa valitsemansa elämänmuodon vapautta, kun Suvi-Anne näkee sen monella tavalla kapeana ja vahvasti säänneltynä. Jos nunna on hengellisyyttään äärimmäisyyksiin asti toteuttava, lienee poliitikko puolestaan ideansa yhteiskunnan parhaasta pragmaattisesti äärimmilleen vienyt ihminen. Nunnan mustiin verhottu olemus, josta vain iättömät kasvot ja voimakkaat kädet jäävät paljaiksi, puhuttelee kuin naisen asu ääri-islamilaisissa maissa. Poliitikonkin on pukeuduttava kampausta ja meikkiä myöten asuunsa joka aamu, Suvi-Annen tapauksessa ulkoinen hahmo on yhtä paljon muista erottuva kuin Kristodulinkin. Onko kumpikin siis toisaalta oman vapautensa vanki? – Mielenkiintoinen, pohdintoja herättävä kirja!

Katarina Eskola, toim.; Kahden – Martti Haavion ja Elsa Enäjärven päiväkirjat ja kirjeet 1920-1927; WSOY 1999

Seitsemän ja puolisataa sivua kyseistä kulttuuridokumenttia tuntui olevan liikaa niiden sisällölliseen antiin nähden. Toisen puolen aineistoa olisi voinut huoletta karsia ilman, että mitään merkittävää olisi menetetty. Puolivälissä kirjaa olisin jo mieluusti luovuttanut, jos kirja ei kuuluisi pakolliseen seminaarilukemistoon. Julkaisukynnyksen ylittyminen hiukan ihmetyttää, vaikka kuinka kyseessä olisikin aikansa vaikuttajayksilöt. Kummankin persoonallisuus tietysti saadaan esiin, mutta monessa mielessä liian myöhään. On vaikea hahmottaa tästä ajasta käsin mikä tuolloin oli merkittävää. Runouden ystävälle toki P. Mustapään varhaisten runojen taustoitusta, mutta mitä muuta? Ehkä suhteellisuuden taju olisi paremmin tavoitettu, jos toimittajana ei olisi ollut oma tytär. Näiden kahden suhde on yhtä jahkaamista, seitsemän vuotta tämäkin jaakob raakeliaan odotti, ennen kuin sai. Yhtä väsytystä.

Suvi Ahola; Tietokone ja silitysrauta; Tammi 2003

Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Suvi Aholan esseet ovat puheenvuoroja kirjoista ja kirjalllisuudesta. Osa niistä on kirjoitettu lehteen vuosien mittaan, osa nimenomaan tätä kirjaa varten. Ahola on julkaissut muitakin kirjoja, joita en ole lukenut, tämä sattui alehyllystä silmiini ja päätin tarttua. Kriitikkona olen Aholan oppinut tuntemaan kärjekkäänä ja melko armottomanakin. Kirjan valossa hänen persoonansa saa inhimillisiä piirteitä ja tuntuu paljon pehmeämmältä. Esseet ovat antoisia, koska näkökulma ei ole tieteellisen pikkutarkka, ei eksytä akateemiselle umpirämeelle, missä kaltaiseni tavallinen lukija väsyy kohta tarpomaan. Intohimoisia lukijoitahan on paljon, vain murto-osa heistä päätyy opiskelemaan kirjallisuustiedettä ja hankkiutumaan kirjallisuutta sivuavaan ammattiin. Olen ns. tavallinen lukija ja lueskelen kirjoja a) joiden kirjoittajan tyyli ja sanottava miellyttävät b) joiden aihepiiri kuuluu kiinnostukseni kohteisiin c) jotka sattuvat osumaan kohdalle oikeaan aikaan ja d) joiden nimessä/esittelyssä jokin natsaa. – Tämän valinnan motiivi oli lähinnä a-b: parisataa sivua kelpo luettavaa luotettavalta kirjoittajalta kiinnostavasta aiheesta.

  • Suvi Ahola ja hänen miehensä uutistoimittaja Matti Rönkä adoptoivat Venäjältä cp-vammaisen Iljan, jonka tarina on luettavissa Iljan äidiksi -teoksessa. Heillä on kaksi biologista lasta, ja Ilja haettiin venäläisestä lastenkodista perheen kuopukseksi. Lukiessa unohdin itseni kunnes muistin: olisiko minusta ottamaan kokonaisvaltaista vastuuta adoption kautta haasteellisesta, vammaisesta pikkupojasta. Itselläni on cp-vammainen poika, mutta onko kuntoutus ollut niin itsestäänselvää ja motivoivaa siksi, että kyseessä on oma liha ja veri.

    Iljan äidiksi ?kirja herätti omatunnon ? ja mielestäni se on kirjallisuuden eräs tehtävä ? silloinkin kun huomaa lopputuloksen: olen lähinnä omissani kiinni. Etäinen yhteisvastuu on suht. ?helppo? kantaa (avustaa esim. rahallisesti), mutta avaisinko oveni ja elämäni vieraalle lapselle loppuiäksi kuten Suvi Ahola ja miehensä tekivät. Tuskin.

    *
    Kiitos blogistasi, jonka vasta äskettäin olen löytänyt.

    Kommentin jätti Paju · maanantaina 26. helmikuuta @ 23:32

  • Olenkohan nähnyt tuosta tarinaa jossain lehdessä, tuntuu etäisesti tutulta. Samaa kysymystä – avaisinko elämäni vieraalle lapselle – olen usein itse pohtinut aikoinaan työni puitteissa lasten kovia kohtaloita kohdatessani. Perheessä tällaisen ratkaisun on tietysti oltava puolisoiden yhteinen eikä voi perustua tunteelle. Kunnioitan suuresti perheitä, jotka avaavat elämänsä epäitsekkäästi, se varmaan muuttaa ihmistä ja antaa perhe-elämään vaikeuksineenkin syvyyttä.

    Kiitos kommenteistasi, jotka saavat jatkamaan ajatusta!

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 27. helmikuuta @ 12:30

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.