Valokimararäiskeellä kuorrutettu aikojen taite ei sinänsä muuta kuin sen vuosiluvun. Mielenkiintoista, että muutoksen hetki on vakiintunut näin meluisaksi. Silmänruokaa kyllä, kiitos, mutta se pauke ja rätinä! Kaupunkimme käytti lehtitietojen mukaan iloitteluun noin kaksi ja puolituhatta euroa, naapurikaupunki nelinkertaisen määrän. Kiinalaisten lahja maailmalle.

Tässähän me olimme kahdestaan. Lasillinen vanhaa tawnya, patonkia, juustoja hunajamelonin kera, siinä eväspuoli. Radiosta Hymyilevä apollo, piharapulta katseltuja säihkeitä. Kahdentoista kumahduksen pituista suudelmaa ei voita mikään. Kesyä ja herttaista, mutta viihtyisää. Ei tungosta, ei pönäköitä puheita, torvisoittoa, örinää.

?Miss ihmiset tuntevat tuntehin, siell lähellä on Jumalakin..?  Matka jatkuu, myötävirtaan.

  • Heissan Kultamuru!

    Kiireisen työpäivän päätteeksi avasin sivustosi ja ihan heti pääsi pitkä rauhoittava huokaus…kaunista

    Kirjoituksesi valokimararäiskeestä nosti mieleeni keskustelunpätkän tyttäreni kanssa, kun hän kysyi kuka tekee ja millä ”etiikalla” tulitteet. Kyselin asiaa Kiinassa työskentelevältä ystävältämme ja hän totesi ykskantaan, että lapset tietenkin pienillä sormillaan, nälkäpalkalla, lähes orjuudessa. Kummasti nykysin kovasti kysellään kuka tuottaa ja miten ruokaa tai vaatteita tms, mitä ilman emme täällä pohjolassa tai muuallakaan tule toimeen. Miten isoin kysymyksin huudellaan tulitteiden tai muiden ”turhuuksien” perään?

    Huhhuh, sainpas puretuksi, kiitos kirkon ex-työntekijä, et pääse pakoon eläkkeelläkään:-)

    Kommentin jätti Irma · keskiviikkona 3. tammikuuta @ 17:49

  • Nii’iin, sitäpä juuri ironisoin, että kiinalaisten lahja maailmalle.
    Siinä, majatalossa, missä ihmiset itseään huvittaa, ei etiikalla taida olla sijaa vielä tänäänkään..

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 3. tammikuuta @ 19:26

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.