Kehuskelin täällä kerran kampaajaani hyvistä syistä. Jospa nyt vuorostaan ylistäisin toista ihmisen hyvinvoinnille tosi tärkeää henkilöä, hammaslääkäriä. Käykööt muut terveyskeskuksen alituiseen vaihtuvien tohtoreiden liukuhihnalla jonottelemassa, minä maksan mieluusti vähän enemmän siitä, että saan hoidattaa perin yksilöllistä hammastarhaani tutussa paikassa tutulla lääkärillä.
Miten joku voi löytää hammaskalustostani joka kerran jotain positiivista sanottavaa, vaikkei löytäisi korjattavaakaan. Miten joku jaksaa olla niin hyväntuulinen ja ystävällinen aina ja muistaa kysyä vuoden takaisen tilanteen ratkeamistakin. No, kiinnosti minuakin kuulla, miten vauva on kehittynyt tällä välin. Kuulemma puhua pulputtaa koko ajan ja taapertaa kaikkialla, vajaa parivuotias.
En liene poikkeus siinä, etten erityisesti rakasta hammaslääkärillä käyntejä. Siksi onkin niin hieno juttu, että hoito on tutun empaattisen ammattihenkilön hallussa.
Eipä ihastuttavampaa aamua! Kun nousee kylliksi nukuttuaan ja katsahtaa ulos valostuvaan päivään, näkee hiljaisen lumisateen jo valkeaksi ehtineessä maisemassa. Jos se mitenkään kävisi päinsä, kopsauttaisi kantapäät ilmassa vastakkain ja huudahtaisi hiphurraa! Eilen vielä ihmettelin lenkilläni mustaa peltoaukeaa. Ajattelin, on sydäntalven aika ja auranviilloissa vettä.
Postilaatikolle mennessä voi tarttua harjaan ja raivata pihapolulta kevyen lumipeitteen sivuun. Naapuri on samassa puuhassa. Puhutaan säästä, hyvillä mielin pihan talviasusta on hänkin. Iltapäivällä aurinko siilaa valoa puiden lomitse, hangelle kutoutuu varjoja. Näin pitää ollakin tammikuussa. Hetken on kaikki kohdallaan.
Röykkiöiden pöyhiminen yllättää. Hyllyn uumenista putkahtaa muinaisen työkännykän laturi. Sitähän etsin kiivaasti toukokuussa, kun luovutin kännykän pois. Siinäpä se nyt on. Ei taida tuota enää kukaan tarvita, mutta ei kai sitä roskiinkaan voi panna. Mihin ekopisteen lokeroon tuommoisen voi työntää?
Laatikollinen liimaamattomia valokuvia, jahas. Tässä odottaa kuulkaa vielä toinen iso työmaa, kun nämä kasat on ensin kertaalleen selvitetty. Milloin siirryin digikameraan? En enää muista, vuosia sitten. Nuo valokuvat ovat sen ajan takaisia. Ohhoh, mahdanko enää edes muistaa mistä otettu ja milloin.
Laatikollinen menneiden vuosien työkalentereja! No, tässähän olisi tiivistelmä siitä, mitä tuli puuhattua kaikki ne vuodet. En taidakaan hävittää näitä vielä. Siinä kuluu rattoisasti yksi sateinen sunnuntai-iltapäivä noita pöyhiessä. Ne on sitä paitsi poltettava. Miksi minä onneton olen säilyttänyt kaiken?
Entäs lehdet? Hiljaisuuden Ystävää kymmenen vuosikertaa, ainakin. Sinapinsiementä samoin. Diakonia-lehtiä, Helsingin Diakonissalaitoksen Viestejä, Voi Hyvin ?lehteä, Tiede-lehteä. Taloyhtiön roskiksen paperinkeräysloota täyttyy hyvästä asiasta, jos en halua pitää kotikomeroa lehtijumissa.
Homma on kiivaimmillaan. Mitä kaikkea vielä löytyykään? Kasoittain palkkaliuskoja, pankin tiliotteita ja tiedotteita, puhelinyhtiön lippuja ja lappuja, Kelan ja verotoimiston selvityksiä, ehdotuksia, päätöksiä. Toinen puuttuu peliin: veroasiat on säilytettävä 10 vuotta. Kymmenen! Eihän näistä ikinä pääse eroon!
Milloin viimeksi tämän operaation tein? Kymmenen vuotta sitten? Olisi kyllä kannattanut pöyhiä useammin.
Nyt on uutisoitu velkaantumisen ja maksuhäiriöiden lisääntymisestä. Monen perintäkierteeseen joutuneen asioita aikoinaan työssä selvitelleen tämä kehitys panee miettimään. Liian helpolla saa nyt velkaa. Monelta unohtuu, että se pitää myös maksaa takaisin, kovien korkojen kera.
Satun olemaan sillä tavalla järjestelmällinen ihminen, että olen koko avioliiton ajan seurannut perheeni talousmenoja ihan mielenkiinnosta. On ollut valaisevaa seurata, miten EU:iin liittyminen tai markkojen muuttuminen euroiksi on vaikuttanut yksityistalouden kulutusmenoihin. Ruuan hinta on ensin laskenut, sitten kivunnut takaisin. Tarjonta on monipuolistunut. Paljon on tullut tarjolle sellaista, mitä harvoin tarvitseekaan.
On monta käyttökelpoista tapaa hoitaa perheen taloutta käytännössä. Kukin valitsee itselleen sopivimman. Meillä on toimittu niin, että olen huolehtinut tuloillani perheen talousmenot ja omat vaate- ym. menoni. Lapsilisät käytettiin lasten vaatteisiin ja harrastuksiin ja lomarahat lomailuun. Toinen hoiti asuntovelkaa ja perheen laskut ja hankinnat omien menojensa lisäksi. Työnjako valittiin tuloerojen perusteella ja käytännön syistä. Lomilla matkusteltiin mökin hankkimisen sijasta. Kun asioista on sovittu yhdessä, taloutta koskevia riitoja ei ole ollut eikä rahankäytöstä tarvinnut tiliä tehdä puolin eikä toisin.
Taloustilanne on muuttunut viime vuosina. Poikien muutettua omaan elämäänsä talousmenot ovat luonnollisesti supistuneet. Tulotkin ovat nyt pienentyneet minun osaltani. Asuntovelka on saatu vihdoin maksetuksi. Matkustelu on terveyssyistä muuttanut muotoaan. Nyt on aika uusia tilttaavia kodinkoneita ja tehdä remontit, jotka ovat olleet odottamassa. Molemmilla on ollut onneksi suunnilleen samanlainen käsitys rahankäytöstä, mikä on helpottanut asioista sopimista.
On elettävä suu säkkiä myöten, sanoi mummo aikoinaan. Ymmärrän sen niin, että pitää elää sen mukaan, mihin on varaa, ei yli varojen. On ollut tiukkoja aikoja, tosi tiukkoja aikoja ja väljempiä aikoja. Äitini on sota-ajan kokeneena sisäistänyt niukkuusmallin niin, että ei salli itselleen mitään, mikä ei ole ehdottoman tarpeellista. Minusta se on itaruutta. Elämästä pitää myös osata nauttia silloin kun voi.
Perheystävä soittaa energiaa puhkuen, on lenkillä. ? Tulettekos kylään ensi sunnuntaina, kysyy hän. ? No, mikä ettei, kiitos kutsusta, tullaan toki. Sinä se ehdit ensiksi, kun minä olin vasta ajatuksen asteella. Olisi oikeastaan teidän vuoro tulla meille, murehdin puhelimeen. ? Hui hai, kuka niitä vuoroja muistaa, tavataan meillä ja jutellaan ajan ja kahvin kanssa missä nyt mennään! ? Näin tehdään!
Ovikello soi aamupäivällä. Pihkura, olen unohtanut, että joku haalarimies tulee säätämään ilmastointia tänään. Maripaidan päälle äkkiä jotain sivistynyttä ja ovelle. Ei, ei meillä ole mitään korjattavaa. Muutamalla muulla kyllä on. Mies peruuttaa tulosuuntaan. Mie menen äkkiä pukemaan.
Iltapimeällä ovikello soi taas. Toinen haalariveikko siinä selittämässä, että tuli nyt katsomaan niitä räystäskouruja. Mie, että mitäs sie nyt tähän aikaan tulit, eihän täällä mitään pimeellä näe. Miestä naurattaa. Toinen meistä, joka olisi tiennyt aiheesta, oli tietysti juuri tänään siellä harrasteseuransa hallituksen kokouksessa. Muutkaan tietäväiset eivät satu olemaan kotona. Todetaan, että hankala on asia hoidettavaksi huomennakin, kun päivällä ei ole kukaan tietäväinen kotona ja illalla ei taaskaan näe.
Kyllä on mukava palata arkeen, elämä rulettaa taas!
Katselimme vielä kerran joulutervehdykset, joita oli tullut pakettien mukana, kirjeissä tai korteissa. Parhaimmillaan joulutervehdys onkin silloin, kun se onnistuu jollakin sykähdyttävällä tavalla tavoittamaan lähettäjää ja vastaanottajaa yhdistävän säikeen ja ehkä vielä välittämään lähettäjänsä persoonallisen ajatuksen tai tunnelman.
Korttihullu katsoo ?silläkin? silmällä tervehdyspinoa. On upeita, uniikkeja taidekortteja, jotka tekee mieli säilyttää. On itse askarreltuja, joissa on hellyttäviä, puhuttelevia yksityiskohtia. On jouluisia runoja, joissa on sanomaa. On huolella valittuja ja ilolla vastaanotettuja kauniita tervehdyksiä. On tavanomaisia, kiiltäviä markettikorttejakin aina muutama.
Joka joulu posti tuo jonkun viime hetken kortin, joissa on valmiin toivotuksen alle sutaistu kiireessä lähettäjän nimi. Postimerkki saattaa puuttua, osoite olla väärin, jopa nimi. Saaja huokaa: tulipas perille. Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta vain sullekin.
Joskus on tärkeää ilmaista välittävänsä. Jouluna sen ainakin voi tehdä, jos ei muulloin muista.
On viimeinen joulun pyhistä, tähden ja viisaiden miesten päivä. Joululauluja lauletaan vielä kerran kirkoissa. Kodeista korjataan kuusi ja joulun viimeiset hileet. Joulukinkku lienee syöty jo viime vuoden puolella, joten nyt on kevyiden kalaruokien ja salaattien vuoro. ?Loppiaiseen juhla loppuu ja alkavat härkäviikot?, sanoi mummo aikoinaan. Mummot tietävät.
Toinen meistä ja mie olemme perinneuskollisia; lienemme ainoat, jotka vielä polttavat joulunaikana kuusessa oikeita kynttilöitä. Viimeinen kuusenkynttilärasia, joka kaupan hyllyn perukoilta sattui löytymään, sisälsi ruskehtuneita ja hiukan tahmeita yksilöitä. Hyvin nuokin palavat loppiaisaaton hämärässä. Ensi jouluksi tuskin oikeita kuusenkynttilöitä löytyy, vaan olkoon tuo sen ajan murhe.
Eilen, loppiaisaattona, tuli kuluneeksi vuosi siitä, (postaus 10.1.2006) kun elämäni yllättäen paiskautui uuteen asentoon. Se oli raju, ehkä tarpeellinenkin muistutus elämän hetkellisyydestä ja hauraudesta. Olen ajatellut myötuntoisesti häntä, joka nyt on toipumassa kolarista ja hänen läheisiään. Toivon, etteivät katkeroidu. Kohtalo ei aina näytä oikeudenmukaiselta.
Yksi vapaiden päivieni täsmäpuuhista on viimeisinä työvuosina kasoittuneiden erilaisten röykkiöiden raivaus. Pelkäänpä pahoin, että tätä lajia riittää pitkäksi aikaa, vaikka miten ahkeroisi. Sehän nimittäin käy hitaasti, kun pitää joka lippu ja lappu vilkaista mitä siinä on ja samantien päättää lentääkö roskikseen vai pannaanko poltettavien kasaan vai vieläkö säilytetään ja jos niin miksi ihmeessä.
Omaa alaa koskevat sanoma- ja aikakauslehtiartikkelit lentelevät iloisesti roskiin; uutta ja sitäkin uudempaa tietoa tulvehtii joka tuutista. Kaikenlaisten ammattitietoa täydentävien kurssien luentomuistiinpanot ja monisteet; heipsulivei. Nippu pidettyjen koulutusten ja luentojen käsikirjoituksia ja laadittuja ohjelmia; ollutta ja mennyttä. Nämä ovat punnittavien helpoimmasta päästä.
Jossakin merkittävässä saumassa saatuja henk.koht. viestejä työtovereilta tai asiakkailta löytyy pieni nivaska. Mitäs näille? Nyt on päätettävä, kun en keväällä työhuonetta siivotessa siihen vielä kyennyt. Ne ovat olleet aikanaan tärkeitä, ehkä nyt on uusi aika. Jos säilön kaiken, kotini on pian elämäni merkitysarkisto! Hyllyistäkin voisi vapauttaa tilaa ammattikirjallisuudelta ihan uusille tarinoille!
Jospa viimein pelkistyisin ihmiseksi, joka olen. Ne, joille työni on jotain merkinnyt, muistavat. Kenelle pitäisi todistellakaan? On uusien merkitysten aika.
Jokaisen vuodenvaihteen kestouutinen on kirkosta eroamisten ja kirkkoon liittymisten kulloinenkin saldo. Nyt surffaillaan eroamisbuumin harjalla. Tilasto kertoo, että viime vuonna 34.000 ev.lut. kirkon jäsentä siirtyi siviilirekisteriin, jotkut heistä jo toistamiseen. Sekin sisältö näillä buumeilla nimittäin on, että osa väestä velloo edestakaisin. ?Kun se on niin helppoa, syitä ei kukaan kysy.?
Tällä kertaa jäin miettimään erästä usein esitettyä eroamisperustelua. ?Uskon kyllä Jumalaan omalla tavallani, mutta en tarvitse siihen kenenkään ohjailua. Kirkko instituutiona on minulle tarpeeton.? En voi mitään sille, että tuo kuulostaa minusta aika itseriittoiselta. En väitä, että näin on, siltä se vain minusta kuulostaa. Mihin johtaa yksityistetty jumalausko?
Professori Antti Eskola on saattanut vahvistaa uskonnollista individualismia pohdinnoillaan yksinkertaisesta uskosta. Eskola arvelee, että sekä kirkon jäsenissä että kirkon ulkopuolella on paljon ihmisiä, joiden usko ei taivu opinkappaleiksi ja määritelmiksi eikä kaipaa muotomenoja. Usko on vain eräänlaista aavistelua siitä, että ?jotakin muutakin on? kuin tieteellisesti todennettavat faktat.
Kristillinen kirkko on ikivanha uskon instituutio, jonka juuret ovat Kristuksessa. Kirkko on imenyt voimaa ajanlaskun alun tuolta puolen juutalaisuuden perinnöstä. Instituutiona se on jakaantunut, hallinnut, hajonnut ja koossa pysynyt aina kulloisenkin jäsenkuntansa ymmärryksen ja valtapyrkimyksienkin mukaan. Paljon on kuonaa ja perinteen painoa vieläkin.
Sisäinen kirkko, kirkon idea on olla ehyt, yksi. Se on yhteyttä niiden kesken, jotka uskovat. Tänään kirkko olemme me, jotka tässä yhteydessä haluamme olla mukana. Kirkon tehtävä on jatkaa rukousta, vaalia yhteyttä ja välittää sanomaa Jumalan armosta ja rakkaudesta kaikille, joille se kelpaa. Olkoon yksinkertainen uskontunnustukseni: minulle kelpaa.
Toinen meistä kantoi pöydälleni Tietokone ?lehden numeron (14/2006), jossa oli haastateltu arkkipiispa Jukka Paarmaa internetajan ilmiöistä. Piispa kertoo olevansa tietotekniikassa täysin maallikko ja käyttävänsä sujuvasti sähköpostia ja kännykkää. Nettisurffailuun ei hänen tiiviissä ohjelmassaan paljon aikaa jää ja tavallisesta allakasta löytyvät menemiset ja tulemiset edelleen parhaiten.
Toimittaja loihe kysymään piispalta houkuttaako verkko syntiin. Vastaus on Paarman tapaan diplomaattinen: ?…en haluaisi puhua netistä synnin pesänä, sillä netti on mahdollisuus moneen ja sitä paitsi ilmiönä eettisesti neutraali, ei hyvä eikä paha.? Piispa myöntää, että paljon väärää ja vahingollista löytyy, mutta netin käyttäjä on vastuussa omalta osaltaan, miten ja mihin nettiä käyttää.
Arkkipiispa painottaa yleistä arvokasvatusta . Hän toteaa, että nykyajan vanhemmat ovat tässä avuttomia ja lykkäävät kasvatusvastuuta koululle. Piispa muistuttaa kymmenestä käskystä, mutta sanoo lähimmäisenrakkaudenkin riittävän. ?Arvoperusta tulee kotoa. Kasvatukseen kuuluu myös medialukutaito. Valvomalla ei pysty suodattamaan kaikkea uhkaavaa pois, pitäisi kasvattaa erottamaan oikea ja väärä.?
Tekniikkaa kehitettiin ihmistä palvelemaan, mutta monen kohdalla se näyttää enemmän hallitsevan kuin helpottavan elämää. Koneet on uskallettava myös sulkea, ohjeistaa arkkipiispa. Ettei tosielämä unohdu.
|
|
