Juhannuksen vietossa on taas henkiä mennyt tuonpuoleiseen. Liikenteessä, hukkumalla, tappelussa, tukehtumalla. En tiedä, mikä on tavallisen viikonvaihteen saldo näillä markkinoilla. Sairaaloissa kuollaan kaiken aikaa, mutta se lienee elämään kuuluvaa muuttovirtaa. Juhannuskuolemat päätyvät yleensä uutisiin. Ehkä tarkoitus on hätkäyttää varoitusmielessä, sikäli turhaan, että miesmuisti ei riitä seuraavaan juhannukseen asti.
Tiet tukkeutuvat, vaikka palaajia on vähemmän kuin lähtijöitä. Osa porukkaa jää juhannussijoilleen jatkamaan kesää, osa nytkähtää toiseen suuntaan lomareissuilleen. Sisäisiä kalabaliikkeja ilmenee, vaikka hyvää tarkoittavat tahot ovat tuputtaneet ennakkoon parisuhdeohjeita. Lomalla syntyy tilanteita, tilanteet ruuhkautuvat, vain pieni kipinä ja riita leimahtaa. Syttyviä riidanpoikasia tuskin kannattaa säikähtää, sammuvat itsestään, ellei osapuolten palkeet jää päälle.
Ruuhka on kesä-Suomen ehtymätön luonnonvara. Ruuhkaan pääsee mukaan, jos välttämättä haluaa viettää lomansa tunkemalla festareihin. Juhannuksesta porukat ovat liikkeellä kuin heinäsirkkaparvi. Missä lomalaisia, siellä jono. Jonossa on paras olla poukkoilematta. Autokuskia ei kyytiläisten eikä toisen kuskin kannata ryhtyä opastamaan. Tauotus on tärkeä muistaa. Varminta on varata ylimääräistä pitkää piuhaa ja tarkistaa joustovara.
Lomaviikot voisi tietysti pitää myös toukokuussa, jolloin turistirysät heräilevät talviuniltaan tai elokuussa, kun ne nuuruvat nuhjuisuudessa. Tokihan rysien ulkopuolistakin lomaelämää on, muistiko sitä kukaan.
Ihmettelemme kotipihassa työmme tuloksia. Kuulostelemme tuulen ääntä vaahteran ja tammen lehvästössä, hiljenneen kaupungin vaimeita kohahduksia, toisiamme. Ovi on auki, Merikannon säveliä kantautuu pihaan. Toinen laskeutuu lomaansa.
Illalla Kuopus ja Neito viipyivät luonamme. Olin valmistellut aterian, Toinen meistä grillasi, nuoret kattoivat pöydän pihaan. Puhe kävi sekä vakavissa että iloisissa, koetun mukaan. Yhdessäolon juhlaa.
Miksi pitäisi aina rientää jonnekin hakemaan jotain enemmän. Kaikki tarpeellinen on läsnä tässä hetkessä, paikastakin riippumatta, kun vain antaa sille tilan mielessään. Kesäilo, luonnon lahjat, läheisyys, rakkaus. Malja kesälle!
yö kahahtelee
tuulenkantamia viestejä
rannoilla tulet
veden ja taivaan rajaa
menneen, tulevan puna
lintu, kukka, heinänkorsi
kesä, siivillään
päivä, arjesta irrallaan
ajatus viuhtoo
ilta, mullan hajua ja maalin
hikinoroja, pientä keskinäistä puhetta
yö, hämärän hengitystä
kerttusen lepertelyä
uni hapuilee
samaa sävellajia
*
ota kolme, ei maksa mitään
aurinko, niitty, veden välke
parasta ennen hallaöitä
*
tuuli ihoa laine rantaa
kätesi, juhannusyönä
*
Pihasyreenin ruskeaksi kuivuneet tertut kertovat kesän roihahtaneen täydekseen kovin varhain. Lapsuusmaalla syreeni tapasi kukkia juhannuksen tienoilla. Tuoksu leijui pihassa. Syreeniaika ja lapsuus ovat jo menneet. Kesä jatkuu.
On valvottu juhannusyötä pohjoisessakin. Auringon rävähtämätön yösilmä on etelän ihmiselle häkellyttävä kokemus. Leppeässä valohämärässä ilta liukuu yöksi, yö aamuksi. Taivaanrannan sävyt tummuvat, haalistuvat. Tunturit, hiljaisuus humisee.
Eräs keskikesän juhla vietettiin Saarenmaalla, vuosia ennen nykyistä buumia. Paikassa on menneen maailman fiiliksiä, kuin olisi palannut hetkeksi nuoruuskesiin. Se utuinen valo, vehreys, meren tuoksu. Kesäyön valssi soi, tuuli pöyhi tukkaa.
Hetki muistoille, elämän kesässä.
Arvottomat yllätti. Olen katsonut sen joskus iät ja ajat sitten teatterissa. Silloiselta katsomalta on jäänyt mieleen loputtomalta tuntunut autoajelu pitkin ja poikin ankeaa suomalaista maisemaa. Se ja Matti Pellonpää.
Uudelleen katsottuna tämä miesten makuun tehty ’road movie’, osoittautui sävykkäämmäksi kuin muistinkaan. Elokuva toimii aika lailla Pellonpään varassa, mutta muissakin rooleissa on mukavasti särmää. Autolla ajellaan, tupakka röyhyää, mutta tapahtuu paljon muutakin. Jokin salakoominen sävy kutkuttaa ja melankolia puree.
En osaa sanoa miksi, mutta Matti Pellonpää vain on uskomattoman sympaattinen. Vaikka mies roolissaan liikkuu hämärillä teillä ja käyttelee asetta, katsoja on hänen puolellaan, toivoo, että mies selviää amok-ajostaan ja saa rimpuilevan naisensa. Kaurismäen veljekset osaavat arvostaa minimalistista, upeaa näyttelijäntyötä.
Katsoin elokuvan ja vaikutuin. Populaarimusiikkia Vittulajänkältä on hätkähdyttävän hyvä elokuva. Arvaan, että joku ’kaunosielu’ laillani saattoi kakistella nimeä, mutta onnekseni olen jo tähän ikään oppinut, että raflaava nimi ei välttämättä tee elokuvasta huonoa ja lupaavakin saattaa tuottaa pettymyksen. Pohjoisesta tuulee kovaa. Aikoinaan jo Maa on syntinen laulu jätti lähtemättömän jäljen ja uskon pohjoiseen luovuuteen. Ajassaan tuo elokuva oli rohkea avaus seksuaalisuuden ja uskonnon pohjoisissa muodoissa myllertävien luonnonvoimien ymmärtämiseen. Alussa mainittu tuore elokuva on samoilla linjoilla. Tarina Vittulajänkän pojista on uskottava, ehkä tosikin. Hyvä kirja ei ilman muuta siirry hyväksi elokuvaksi. Kirjaa en ole lukenut, mutta elokuva on kuvattu ja rytmitetty upeasti. Herkullisia otoksia on runsaasti, vaikkapa poikien rokkiesitys ällistyneen luokan edessä on kertakaikkiaan ylittämättömän riemastuttava. Moni järkyttävä kohtaus piinaa katsojaa kestokyvyn rajoille, muttei koskaan yli.
Vittulajänkän poikien tarinan väriskaala on huima eikä yllätyksiä puutu. Television tarjoamaa elokuvatuotantoa vaivaava yllätyksettömyys ja tarinain ohuus oli totisesti kaukana tästä tulisesta leiskunnasta. Alku ja loppu ovat ihanan kreisiä kuvaa; tarina tempaa heti mukaansa ja sulkee ympyrän oikeassa sävellajissa.
Herään sekavasta unesta sateiseen aamuun. Askeleeni käyvät huoneesta toiseen, keskustelevat keskenään. Keittiössä kohta kahvin tuoksua ja lehden rapinaa, muissa huoneissa hiljaista.
Rakastan sadeaamua, se rauhoittaa päivän. Pihapuuhat jäävät kunnes selkenee. Tarpeellisia on vähän, välttämättömyyksiä vielä vähemmän. Mieli aaltoilee kevyesti, vapaana.
Alkanut arkiviikko päättyy juhannukseen. Epävakaista, sanoo sääennuste tulevaisuudesta. Juhannusennusteeksi muutenkin sopiva.
En tarvitse neliapilan onnea,
en harvojen etuoikeuksia, taikojen tipahtelua –
mutta kolmiapilan tarvitsen.
Tämän luotettavan arjen,
jokapäiväisen kotinurmemme ujon mukananolon.
Meitä on kolme,
meitä on aina enemmän kuin sinä ja minä,
toisillemme annetut.
Aina on joku, jonka on saatava olla mukana,
jolle Luoja valmistaa luonamme leposijan.
-Anna-Maija Raittila, Kootut runot, WSOY 2003
Joo, on kyllä -hajuakin, jos niin satuit lukemaan. Pissismummo täällä vaan, päivää pitkästä aikaa. Mummo on ollut puuhakkaana monta päivää, ettei kehtaisi kehua viikkoja, annas olla: oikeastaan koko kesän. Sen mikä sitä nyt on ollut. Ja onhan sitä.
Tässä on nyt päässyt käymään niin, että Mummo sai käsiinsä ihka oikean maalipensselin ja pääsi itte sutimaan. Mummon Poikakaveri oli kaivellut jostain taloyhtiön varastosta ison maalipönäkän ja ryhtynyt töihin omia aikojaan. Piha-aitaa piti paikattaman ja nehän paikkolaudat on ensin maalattava aitamaalilla.
Oijoi, miten Pissismummoa alkoi kutkuttaa hommiin sekaantuminen, kun katseli kaverinsa touhuja. Hellemekko piti kipaista vaihtamaan rönttösasuun. Löytyi sentäs keväällisen hävitysvimman jäljiltä yhdet vanhat pöksykät, jotka olivat säästyneet, muikea musta pusero ja parasta ennen päivänsä ohittaneet nahkahanskat.
Eikun sekaan vaan. Ensin teräsharjalla aidasta pölyt, siis jäkäläkikkareet ja sammalenalut. Suit sait se oli tehty. Mummolle lykättiin Kaverin toimesta oma maalitörppö, sitten vain pensseli heilumaan. Aika äkkiä elämänsä ensimmäisen aitamaalauksen idea selkisi Mummolle. Että maali valuu. Että siis kannattaa aloittaa ylälaudasta. Että maali ei lähde talouspaperilla, kun sitä tippuu mihin tahansa.
Syreenipensaan taakse piti päästä, kun sielläkin oli restauroitavaa aitaa. Mummopa keksaisi, että pensas sidotaan narulla silleen kasaan, että oksat eivät osu aitaan. Poikakaveri sai oman urakkansa valmiiksi ja huhuili Mummoa uutisille. Muka aita ei karkaa minnekään ja päivä on huomennakin. Joo’o, mutta hommaa ei kesken jätetä, kun alkuun päästään. Mistäs tietää vaikka huomenna satais. (Ja huomennahan satoi.)
Iltamyöhällä Pissismummo istui piharapulla putsailemassa tärpätillä käsivarsiaan ja ihailemassa aikaansaannostaan. Jo vain! Maalintajuun koukkuuntuu, tuumasi Mummo. Mistäs löytyisi lisää aitaa.
|
|
