– No niin, äidillenne olisi nyt sitten paikka vanhusten palvelutalossa, päätimme juuri. Ei, ei vanhainkotiin, hän on aivan liian hyväkuntoinen sinne. Ratkaisulla ei ole kiire, voitte harkita rauhassa, äitinne ehtii tottua ajatukseen. Kävin keskustelemassa hänen kanssaan päiväkeskuksessa, ei hän nyt enää niin vastaan ole kuin aluksi.
Joustovara loppuu vanhainkodin parempikuntoisten osaston ja palvelutalon väliin. Pelottaa, jos äiti ei pärjääkään palvelutalossa, mitä sitten tapahtuu. Jos levy unohtuu päälle, jos sekavuus yllättää ja äiti lähtee harhailemaan, jos ottaa yöllä sydämestä. Se kaikki on jo tapahtunut kotona. Liian hyväkuntoinen?
Veli kertoo puhelimessa, että äiti ei jaksanut lähteä aamulla päiväkeskukseen. Ei löytänyt vaatteita. -?- Äiti itse kuulostaa apealta. – Minnuu niin väsyttää, mie oon ihan liikaa täälä maailmassa, eivät ota minnuu vanhainkottiikaa.. jos miun sitte pittää sinne palvelutalloo muuttaa, mites mie sielä..tuutkos sie minnuu auttamaa..
Tuttu ääni vastaa palvelutalon numerosta, hän tuntee äidin tilanteen. Voin vapaasti kysellä hoitohenkilöstön läsnäolosta, ruokailujen järjestämisestä, lääkkeiden huolehtimisesta, pyykistä, saunasta, siivouksesta. Niinpä niin, yöpartio hoitaa turvarannekkeen hälytykset. Jos vanhus osaa hälyttää.
– Äitinnehän ei ole koskaan elämässään muuttanut, paitsi naimisiin mennessään tietysti. Joskus käy niin, että vanhus ei sopeudukaan elämänmuutokseen, vaan kunnossa voi tapahtua romahdus. No, emmehän me nyt rupea ennakoimaan, mitä sitten tehdään, pitää olla optimisti ja toivoa, että kaikki menee hyvin. Miettikää nyt ja palataan asiaan sitten.
Mietitty on, sydän syrjällään on totisesti mietitty. Tehdään niin tai näin, joku osapuoli kärsii. Se on kestettävä, mentävä tämän kipukynnyksen yli. Ehkä huomenna seestyy.
En ole erityisen sukurakas ihminen omasta mielestäni. Sukua kyllä riittää: pelkästään isän suvun puoleisia serkkuja on pitkälti toistakymmentä ja äidin vieläkin enemmän. Isän, setien, enojen ja tätien hautajaisissa olen joitakin serkuksia tavannut sitten lapsuuspäivien, mutta osa on hajonnut niin ympäri maata, jopa maailmaa, ettei ole tavattu kuin kerran tai ollenkaan.
Joskus olen miettinyt, miksi isän suku on niin paljon läheisempi. Looginen selitys lienee eteläkarjalaisessa suurperheessä eletyt varhaislapsuuden vuodet. Äiti tuli miniäksi isän kotitaloon, yhteyden pito hänen sukulaisiinsa sodan jälkeisissä matkustusolosuhteissa on ollut ymmärrettävästi niukempaa. Monet isän puolen serkuista ovat olleet leikkitovereitani ja alkukotimme yhdistää meitä.
Veljeni ja edesmennyt isämme ovat olleet perustamassa sukuseuraa, johon jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta olen liittynyt myöhemmin. En ole vieläkään ihmeemmin kiinnostunut sukuseurustelusta, mutta tulin lähteneeksi porukan mukaan Viipurin matkalle veljen innostamana. Mukavahan joukon jatkona oli kelluskella Toisen kanssa ilman velvollisuuksia.
Yhdistääkö sukuseura toisilleen tuntemattomia, kantasuvun eri haaroihin lukeutuvia ihmisiä? Olin kyllä lievästi sanottuna skeptinen. Mutta kas kummaa, se karjalaisuus, sehän se oli niin suussa sulavan tuttua, vaikka ei mitään toisten henkilöhistorioista tiennyt. Ja ne ’sukuun naidutkin’ olivat ihan samaa lupsakkaa laatua! Mie ja sie -kansaa oltiin koolla ollessa, missä kotimaan kolkilla muuten asutaankin.
On minulla kokemus siitäkin, mitä on olla ’sukuun naidun’ ominaisuudessa sukuseuran retkellä. Hyvinkin parikymmentä vuotta sitten Toinen oli sukututkimusinnostuksensa huipulla ja sai suostuteltua oman sukuseuransa kesätapaamiseen Kolin jylhiin maisemiin. Hauskaa ja tutunoloista oli sielläkin, ei tarvinnut tekeytyä.
Kaikki karjalaisetkaan eivät ole iloisia ja seurallisia. Kullakin yksilöllä on ikioma synnynnäinen temperamenttinsa. Silti jotain yhteistä olemisessa pilkahtelee, kun saman sielunmaiseman kasvatteja on runsaasti koolla. Tuttuuskokemusko lienee sukuseuratoiminnan käyttövoima?
Yhtäkkiä pihaan pelmahtaa nuorta elämää. Esikoinen ja Nuorikko sekä Kuopus ovat tuoneet käsivarsiensa voimat ja nopeat refleksinsä yhdeksi illaksi avuksemme. Toinen touhuaa lapioita, kottikärryä, haravaa; emo kiikuttaa nivaskan työkäsineitä ja vanhat lenkkarit. Multa ja hiekka pöllyävät, koristesoraa valutetaan säkeistä seinänvierustalle, puuritilöitä mittaillaan paikoilleen. Emo touhuaa pöytään purtavaa, lämmittää saunan, virittelee grilliä makkaranpaistoon, kantaa vettä hikoilevalle joukkueelle. Niin ihmeellistä, miten nopeasti nuorilta kaikki sujuu, miten paljon he jaksavat yhden illan aikana. Meidän voimillamme tässä olisi mennyt viikkokausia. Emo tuntee kiitollisuutta ja iloa vilkuttaessaan rapulta talkooväen jälkeen. Toinen huokaa: ei olla nuoria enää.. – Ei ollakaan, nuoruutemme on seuraavassa sukupolvessa.
tuomi sataa kukkansa tuuleen
tule, kukkalumi kätkee
askeltesi jäljet
ikävää ei
On poikettu kaupungissa ohimennen ennenkin, mutta nyt tuli lähdettyä kokemaan kanavareitti. Aamuvarhain puhalsi m/s Carelia lähtösoiton Lappeenrannassa ja kuusi ja puoli tuntia myöhemmin rantauduttiin Viipurin satamaan. 43 kilometrin matkaaminen kahdeksan sulun vesiportaita oli verkkaista. Rantamaisema on melko yksitoikkoinen ja yhden sulun toimintamekanismin kun on ihmetellyt, loppu on saman toistoa seitsemästi. Kanava on kanava.
Saimaan kanava on 150-vuotias ’naapuriystävyyden’ muistomerkki. Suomalaiset sen rakensivat ja Kekkosen ansioksi sanotaan, että sotien jälkeen kanavaliikenne Viipuriin saatiin avattua, vaikka rajanvedossa lähes puolet kanavasta jäi Neuvostoliiton puolelle. Vanhassa kanavassa sulkuja oli 28, joten nykyinen, uudistettu kanava on nopeuttanut yhteyttä huomattavasti. Siinä kulkee sellupuuta UPM-Kymmenen Kaukaan tehtaalle isoilla proomuilla sieltä ja turisteja täältä.
Kiertoajelu Viipurissa saattoi liikuttaa jonkun vanhemman mukanaolijan muistoja, mutta sotien jälkeen syntyneelle kaikki oli historiaa. Yleiskuvaksi jäi osittain rapistunut, paikoin jopa surkea, toisaalta kohentuva kaupunki. Vanhoja kauniita taloja kunnostettiin ja uutta oli rakenteilla. Linna näytti komealta sillan kupeella. Sinne oli laadittu näyttely Viipurin suomalaismenneisyyden ajan dokumenteista. Mieleen jäi Hackmanin ja Lallukan suvun mahti jo tuolta ajalta.
Venäläinen palvelukulttuuri on luku sinänsä. Toinen osti itselleen lipun linnan torniin ja minulle lipun näyttelyyn. Erkanimme. Hetken päästä hän ilmaantui vaihtamaan lippua kanssani, koska tornin ovivahti oli väittänyt hänelle myytyä lippua näyttelylipuksi. Ilmeni, että liput olivat samanlaiset. Myyjän virhe, mutta ei auttanut muu kuin ostaa tornilippu uudestaan. Aikaa hupeni, tuli jo kiire ravata muutama sata porrasta maisemaa ihastelemaan. Taisi verenpaine vähän nousta.
Maineikkaan Pyöreän Tornin ravintolan tarjoama lounas herkullisen kala-aterian alkupaloineen ja maukkaine borschkeittoineen yllätti positiivisesti. Toki snapseja tyrkytettiin joka ruokalajin välissä aito venäläiseen tyyliin. Näimme muuten myös, miten paikallisen tavan mukaan vastavihityn parin sulhanen kantaa morsiamensa linnan sillan päästä päähän. Mieskunnon testistä käy hyvinkin tuo! Morsiamet olivat onneksi tosi hoikkia ja rakkaushan se siivittää sulhojen askelen.
Palasimme lähtöpaikkaan bussilla. Joka on kulkenut Vaalimaan tullien kautta tietää, että se vaatii pitkää pinnaa. Reissun aikana saimme passeihimme kaksi leimaa, joista ensimmäisessä oli väärä vuosiluku ja sitäpä sitten saatiin setviä seuraavassa pisteessä. Kaikkiaan passia näytettiin päivän matkalla kuusi kertaa. Erään sortin ennätys sekin. Moni asia kotimaassa tuntuu taas ihmeen hyvältä.
Toinen oli jo mennyt töihin, kun heräsin rytmini mukaan kahdeksalta. Tunnin päästä olin jo leipomassa raparperipiirakkaa Haavettarelta poimitun ohjeen mukaan. Hyvää siitä tuli, olisi tullut varmaan vähemmälläkin sokerimäärällä. Raparperimehukin on oikein raikasta ja maistuvaa.
Laukkua pakattiin jo illalla, sillä tänään lähdetään viikonloppureissuun jahka Toinen kotiutuu. Helle jatkuu, onneksi kulkuneuvossa on tehokas ilmastointi. Ennen kevyttä keittolounasta oli huusholli jo imuroitu, pölyt pyyhitty ja pari pikku mattoa pesty koneessa. Muutaman matkavaatteen silitys päätti aherrusrupeaman.
PS. Toiselle ei kesä tule ilman ’Karjalan heiliä’ amppelissa keittiön ikkunan takana. On aina kiinnostavaa nähdä milloin hänen kesäfiiliksensä puhkeaa kukkaan. Eilen se sitten tapahtui.
Reilu vuosi on ehtinyt kulua siitä, kun minua saateltiin arvokkaasti moottoripyörän sivuvaunussa kotikaupungin halki eläkkeellelähtöjuhlaan. Se päivä oli tunteikas, riemullinen ja helpottava. Kirkon palveluksessa tehdyn pitkän työrupeaman päätyttyä oli alkamassa elämänvaihe, johon on tullut paljon tilaa uudelle tutun ja totutun joukkoon.
Pian on myös Esikoisen ja Nuorikon yksivuotishääpäivä. Tunteikas ja riemullinen oli heidänkin juhlansa vuosi sitten. Mitä uutta mahtoi tulla heidän elämäänsä julkisen sitoutumisen myötä, jäikö jotain pois, mitä tuli tilalle, muuttuiko näkökulma jotenkin, vaikka arkiset kuviot olivat jo muotoutuneet. Onnea ja siunausta toivomme heille eteenkin päin.
Viikon alussa istutin veljen kanssa isän haudalle verenpisaroita. Vielä on väsynyt vanha äiti sukupolvien ketjussa läsnä omalla paikallaan. Enää hän ei itke haudalla, vuodet ovat kuivanneet kyyneleet. Hän sanoo vain verkkaan: ”Tässä on sit paikka miullekii..” Pian menemme käymään yhdessä myös Toisen vanhempien leposijan ääressä. He ovat muistoissamme.
Ajattelen suvun merkitystä elämäni tässä vaiheessa. Taakse katsoessaan näkee kukin sukupolvi oman näkymänsä, toteuttaa tänään unelmiaan, tähyää huomiseen.
Sekavin tuntein tulen kotiin junamatkan takaa. Vaikka elämän helppous, mukavuus ja onnellisuus ei ole ollut koskaan päätavoitteeni, sitä elämä kuitenkin on antanut sen verran, että tasapaino on säilynyt kaiken muun keskellä. Nyt koettuja kipeitä päiviäkään ei ole toivottu, kutsumatta ne ovat tulleet, kysymään voimaa ja uskoa parempaan huomiseen.
– Ei tiä ei oo miulle sopiva.. tännekös työ miut jättäsitte ihan yksinää..en mie tänne…
Äiti seisoo kumarassa, keppiin nojaten tyhjässä palvelutalon asunnossa, jota hänelle esitellään ja pudistelee päätään. Tilaa olisi mukavasti hänen omille tutuille huonekaluilleen ja tavaroilleen. Keittiösyvennys ja pesuhuone, kaikki siinä. Yhteiseen oleskelutilaan aukeavat neljän asukkaan oman tilan ovet. Tuttujakin löytyy toisten ovien takaa. Ystävällisenoloiset hoitajat huolehtisivat ruuan, lääkkeet, puhtauden. Silti.
– Äiti ei enää ole siinä kunnossa eikä siinä asemassa, että voisi sanella miten hänen hoitonsa pitää järjestää, sanon veljelle junaa odotellessa. – Hän tottuisi ajan mittaan uuteen. Mutta pystymmekö sanomaan äidille, että tämä muutto on nyt tehtävä, vaikka hän vastustaisi? – Veli on kauan hiljaa, sanoo sitten: – Kyllä se tuntuisi pahalta.
Juna tulee ja vie minut omaan elämänpiiriini. Sydämen kipu seuraa mukana.
Kun putkahdin ovesta pihalle, säntäsi Tapsu oitis iloisesti tontinraja-aidalle tervehtimään. Kyllä koiranpojassa on energiaa! Ja niin silkkinen silokarva taputeltavaksi! Emäntänsä siinä kehaisi, miten hyvin pentu on jo oppinut reviirinrajat ja tottelee. Toivottavasti ei sentään suhtaudu kaikkiin tuntemattomiin ihan noin ystävällisesti, jos talonvahdiksi aiotaan koulia.
Yöllä oli kumissut ukkonen. Aamua painoi kuuma kosteus. Hiljaisia ja hikisiä vastaantulijoita lenkillä. Kadunvarsilla leijui raskas pihlajankukkien lemu, johon sekoittui pihoista kevyempää ja aistikkaampaa sireeniä, makeaa jasmiiniakin paikoin. Peltoaukealla vihersi hento orasmatto. Sinessä lauleli leivonen ja metsässä peippo. Tämän kesäisemmäksi ei enää voi kesä tulla.
Piha odottaa. Vaahteran siimeksessä kukkivat kielot. Sireeni tuoksuu hennosti. Elämä tuntuu niin hyvältä, ettei sanotuksi saa.
Sunnuntaiaamun tunnit kuluivat tällä kertaa hienon elokuvan parissa. Yle-Teema lähetti katsojien eniten toivomat kolme elokuvaa, joiden joukossa osui olemaan yksi favoriittini, Niskavuoren Heta. Kyllä vain mustavalkoisessa Suomi-filmissä on lumoa, kun on vahva tarina, osaava ohjaaja ja unohtumattomat näyttelijäsuoritukset.
Hella Wuolijoen Niskavuoren tarinat kuvaavat hämäläistä maaseutuyhteisöä, jossa näkyy ja tuntuu viime vuosiadan alkupuolen henki niin yhteiskunnallisessa, poliittisessa kuin sosiaalisessa mielessä. Tarinassa on nostalgiaakin meille, joiden lapsuusajan varhaisissa muistikuvissa vielä lehmiä lypsettiin käsin, peltoa kynnettiin hevosvetoisella auralla, heinät nosteltiin seipäille kuivumaan ja viljalyhteet koottiin kuhilaiksi.
Tuo taipumaton ylpeys, joka Niskavuoren Hetan tarinassa niin kirkkaana näkyy, lienee eräs vahvuuden symboli kautta aikojen. Kun rinnalla on viisas, joustava ja sydämeltään hyvä puoliso, asettuu vahvuuden kuva uuteen valoon. Kuka lopulta onkaan oikeasti vahva, kenen vahvuudelta näyttävä ylpeys heikkoutta? Ja mitä on rakkaus, katkeruudeksi kääntyvä hetken huuma vai rinta rinnan tehty elämäntyö?
Tarinassa on tästä ajasta katsoen joitakin epäuskottavia piirteitäkin, kuten likipitäen maattoman rengin nousu miljonääriksi ja kahdenkin kartanon omistajaksi. Siltikin tarina on myös ylistyslaulu työlle ja ahkeruudelle, suurille unelmille ja sitkeydelle. Ylpeyttä pitää pystyssä se, millä voi voittaa muut. Nöyryys kasvaa oman todellisuutensa hyväksymisestä, kykyjään väheksymättä.
Rauni Luoma Niskavuoren Hetana on yksi suomalaisen elokuvataiteen helmiä. Niin läpeensä ja komealla tavalla aidoksi harvoin kukaan suomalainen näyttelijä roolissaan yltää. Kaarlo Halttunen toimii hienosti vastavoimana. Draamaan on saatu upea kaari ja vanhan kotimaisen elokuvatuotannon helmasynti, melodramaattisuus, vältetty. Kyllä kelpasi katsoa, neljännenkin kerran.
|
|
