Arvottomat yllätti. Olen katsonut sen joskus iät ja ajat sitten teatterissa. Silloiselta katsomalta on jäänyt mieleen loputtomalta tuntunut autoajelu pitkin ja poikin ankeaa suomalaista maisemaa. Se ja Matti Pellonpää.
Uudelleen katsottuna tämä miesten makuun tehty ’road movie’, osoittautui sävykkäämmäksi kuin muistinkaan. Elokuva toimii aika lailla Pellonpään varassa, mutta muissakin rooleissa on mukavasti särmää. Autolla ajellaan, tupakka röyhyää, mutta tapahtuu paljon muutakin. Jokin salakoominen sävy kutkuttaa ja melankolia puree.
En osaa sanoa miksi, mutta Matti Pellonpää vain on uskomattoman sympaattinen. Vaikka mies roolissaan liikkuu hämärillä teillä ja käyttelee asetta, katsoja on hänen puolellaan, toivoo, että mies selviää amok-ajostaan ja saa rimpuilevan naisensa. Kaurismäen veljekset osaavat arvostaa minimalistista, upeaa näyttelijäntyötä.
Katsoin elokuvan ja vaikutuin. Populaarimusiikkia Vittulajänkältä on hätkähdyttävän hyvä elokuva. Arvaan, että joku ’kaunosielu’ laillani saattoi kakistella nimeä, mutta onnekseni olen jo tähän ikään oppinut, että raflaava nimi ei välttämättä tee elokuvasta huonoa ja lupaavakin saattaa tuottaa pettymyksen. Pohjoisesta tuulee kovaa. Aikoinaan jo Maa on syntinen laulu jätti lähtemättömän jäljen ja uskon pohjoiseen luovuuteen. Ajassaan tuo elokuva oli rohkea avaus seksuaalisuuden ja uskonnon pohjoisissa muodoissa myllertävien luonnonvoimien ymmärtämiseen. Alussa mainittu tuore elokuva on samoilla linjoilla. Tarina Vittulajänkän pojista on uskottava, ehkä tosikin. Hyvä kirja ei ilman muuta siirry hyväksi elokuvaksi. Kirjaa en ole lukenut, mutta elokuva on kuvattu ja rytmitetty upeasti. Herkullisia otoksia on runsaasti, vaikkapa poikien rokkiesitys ällistyneen luokan edessä on kertakaikkiaan ylittämättömän riemastuttava. Moni järkyttävä kohtaus piinaa katsojaa kestokyvyn rajoille, muttei koskaan yli.
Vittulajänkän poikien tarinan väriskaala on huima eikä yllätyksiä puutu. Television tarjoamaa elokuvatuotantoa vaivaava yllätyksettömyys ja tarinain ohuus oli totisesti kaukana tästä tulisesta leiskunnasta. Alku ja loppu ovat ihanan kreisiä kuvaa; tarina tempaa heti mukaansa ja sulkee ympyrän oikeassa sävellajissa.
Herään sekavasta unesta sateiseen aamuun. Askeleeni käyvät huoneesta toiseen, keskustelevat keskenään. Keittiössä kohta kahvin tuoksua ja lehden rapinaa, muissa huoneissa hiljaista.
Rakastan sadeaamua, se rauhoittaa päivän. Pihapuuhat jäävät kunnes selkenee. Tarpeellisia on vähän, välttämättömyyksiä vielä vähemmän. Mieli aaltoilee kevyesti, vapaana.
Alkanut arkiviikko päättyy juhannukseen. Epävakaista, sanoo sääennuste tulevaisuudesta. Juhannusennusteeksi muutenkin sopiva.
En tarvitse neliapilan onnea,
en harvojen etuoikeuksia, taikojen tipahtelua –
mutta kolmiapilan tarvitsen.
Tämän luotettavan arjen,
jokapäiväisen kotinurmemme ujon mukananolon.
Meitä on kolme,
meitä on aina enemmän kuin sinä ja minä,
toisillemme annetut.
Aina on joku, jonka on saatava olla mukana,
jolle Luoja valmistaa luonamme leposijan.
-Anna-Maija Raittila, Kootut runot, WSOY 2003
Joo, on kyllä -hajuakin, jos niin satuit lukemaan. Pissismummo täällä vaan, päivää pitkästä aikaa. Mummo on ollut puuhakkaana monta päivää, ettei kehtaisi kehua viikkoja, annas olla: oikeastaan koko kesän. Sen mikä sitä nyt on ollut. Ja onhan sitä.
Tässä on nyt päässyt käymään niin, että Mummo sai käsiinsä ihka oikean maalipensselin ja pääsi itte sutimaan. Mummon Poikakaveri oli kaivellut jostain taloyhtiön varastosta ison maalipönäkän ja ryhtynyt töihin omia aikojaan. Piha-aitaa piti paikattaman ja nehän paikkolaudat on ensin maalattava aitamaalilla.
Oijoi, miten Pissismummoa alkoi kutkuttaa hommiin sekaantuminen, kun katseli kaverinsa touhuja. Hellemekko piti kipaista vaihtamaan rönttösasuun. Löytyi sentäs keväällisen hävitysvimman jäljiltä yhdet vanhat pöksykät, jotka olivat säästyneet, muikea musta pusero ja parasta ennen päivänsä ohittaneet nahkahanskat.
Eikun sekaan vaan. Ensin teräsharjalla aidasta pölyt, siis jäkäläkikkareet ja sammalenalut. Suit sait se oli tehty. Mummolle lykättiin Kaverin toimesta oma maalitörppö, sitten vain pensseli heilumaan. Aika äkkiä elämänsä ensimmäisen aitamaalauksen idea selkisi Mummolle. Että maali valuu. Että siis kannattaa aloittaa ylälaudasta. Että maali ei lähde talouspaperilla, kun sitä tippuu mihin tahansa.
Syreenipensaan taakse piti päästä, kun sielläkin oli restauroitavaa aitaa. Mummopa keksaisi, että pensas sidotaan narulla silleen kasaan, että oksat eivät osu aitaan. Poikakaveri sai oman urakkansa valmiiksi ja huhuili Mummoa uutisille. Muka aita ei karkaa minnekään ja päivä on huomennakin. Joo’o, mutta hommaa ei kesken jätetä, kun alkuun päästään. Mistäs tietää vaikka huomenna satais. (Ja huomennahan satoi.)
Iltamyöhällä Pissismummo istui piharapulla putsailemassa tärpätillä käsivarsiaan ja ihailemassa aikaansaannostaan. Jo vain! Maalintajuun koukkuuntuu, tuumasi Mummo. Mistäs löytyisi lisää aitaa.
– No niin, äidillenne olisi nyt sitten paikka vanhusten palvelutalossa, päätimme juuri. Ei, ei vanhainkotiin, hän on aivan liian hyväkuntoinen sinne. Ratkaisulla ei ole kiire, voitte harkita rauhassa, äitinne ehtii tottua ajatukseen. Kävin keskustelemassa hänen kanssaan päiväkeskuksessa, ei hän nyt enää niin vastaan ole kuin aluksi.
Joustovara loppuu vanhainkodin parempikuntoisten osaston ja palvelutalon väliin. Pelottaa, jos äiti ei pärjääkään palvelutalossa, mitä sitten tapahtuu. Jos levy unohtuu päälle, jos sekavuus yllättää ja äiti lähtee harhailemaan, jos ottaa yöllä sydämestä. Se kaikki on jo tapahtunut kotona. Liian hyväkuntoinen?
Veli kertoo puhelimessa, että äiti ei jaksanut lähteä aamulla päiväkeskukseen. Ei löytänyt vaatteita. -?- Äiti itse kuulostaa apealta. – Minnuu niin väsyttää, mie oon ihan liikaa täälä maailmassa, eivät ota minnuu vanhainkottiikaa.. jos miun sitte pittää sinne palvelutalloo muuttaa, mites mie sielä..tuutkos sie minnuu auttamaa..
Tuttu ääni vastaa palvelutalon numerosta, hän tuntee äidin tilanteen. Voin vapaasti kysellä hoitohenkilöstön läsnäolosta, ruokailujen järjestämisestä, lääkkeiden huolehtimisesta, pyykistä, saunasta, siivouksesta. Niinpä niin, yöpartio hoitaa turvarannekkeen hälytykset. Jos vanhus osaa hälyttää.
– Äitinnehän ei ole koskaan elämässään muuttanut, paitsi naimisiin mennessään tietysti. Joskus käy niin, että vanhus ei sopeudukaan elämänmuutokseen, vaan kunnossa voi tapahtua romahdus. No, emmehän me nyt rupea ennakoimaan, mitä sitten tehdään, pitää olla optimisti ja toivoa, että kaikki menee hyvin. Miettikää nyt ja palataan asiaan sitten.
Mietitty on, sydän syrjällään on totisesti mietitty. Tehdään niin tai näin, joku osapuoli kärsii. Se on kestettävä, mentävä tämän kipukynnyksen yli. Ehkä huomenna seestyy.
En ole erityisen sukurakas ihminen omasta mielestäni. Sukua kyllä riittää: pelkästään isän suvun puoleisia serkkuja on pitkälti toistakymmentä ja äidin vieläkin enemmän. Isän, setien, enojen ja tätien hautajaisissa olen joitakin serkuksia tavannut sitten lapsuuspäivien, mutta osa on hajonnut niin ympäri maata, jopa maailmaa, ettei ole tavattu kuin kerran tai ollenkaan.
Joskus olen miettinyt, miksi isän suku on niin paljon läheisempi. Looginen selitys lienee eteläkarjalaisessa suurperheessä eletyt varhaislapsuuden vuodet. Äiti tuli miniäksi isän kotitaloon, yhteyden pito hänen sukulaisiinsa sodan jälkeisissä matkustusolosuhteissa on ollut ymmärrettävästi niukempaa. Monet isän puolen serkuista ovat olleet leikkitovereitani ja alkukotimme yhdistää meitä.
Veljeni ja edesmennyt isämme ovat olleet perustamassa sukuseuraa, johon jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta olen liittynyt myöhemmin. En ole vieläkään ihmeemmin kiinnostunut sukuseurustelusta, mutta tulin lähteneeksi porukan mukaan Viipurin matkalle veljen innostamana. Mukavahan joukon jatkona oli kelluskella Toisen kanssa ilman velvollisuuksia.
Yhdistääkö sukuseura toisilleen tuntemattomia, kantasuvun eri haaroihin lukeutuvia ihmisiä? Olin kyllä lievästi sanottuna skeptinen. Mutta kas kummaa, se karjalaisuus, sehän se oli niin suussa sulavan tuttua, vaikka ei mitään toisten henkilöhistorioista tiennyt. Ja ne ’sukuun naidutkin’ olivat ihan samaa lupsakkaa laatua! Mie ja sie -kansaa oltiin koolla ollessa, missä kotimaan kolkilla muuten asutaankin.
On minulla kokemus siitäkin, mitä on olla ’sukuun naidun’ ominaisuudessa sukuseuran retkellä. Hyvinkin parikymmentä vuotta sitten Toinen oli sukututkimusinnostuksensa huipulla ja sai suostuteltua oman sukuseuransa kesätapaamiseen Kolin jylhiin maisemiin. Hauskaa ja tutunoloista oli sielläkin, ei tarvinnut tekeytyä.
Kaikki karjalaisetkaan eivät ole iloisia ja seurallisia. Kullakin yksilöllä on ikioma synnynnäinen temperamenttinsa. Silti jotain yhteistä olemisessa pilkahtelee, kun saman sielunmaiseman kasvatteja on runsaasti koolla. Tuttuuskokemusko lienee sukuseuratoiminnan käyttövoima?
Yhtäkkiä pihaan pelmahtaa nuorta elämää. Esikoinen ja Nuorikko sekä Kuopus ovat tuoneet käsivarsiensa voimat ja nopeat refleksinsä yhdeksi illaksi avuksemme. Toinen touhuaa lapioita, kottikärryä, haravaa; emo kiikuttaa nivaskan työkäsineitä ja vanhat lenkkarit. Multa ja hiekka pöllyävät, koristesoraa valutetaan säkeistä seinänvierustalle, puuritilöitä mittaillaan paikoilleen. Emo touhuaa pöytään purtavaa, lämmittää saunan, virittelee grilliä makkaranpaistoon, kantaa vettä hikoilevalle joukkueelle. Niin ihmeellistä, miten nopeasti nuorilta kaikki sujuu, miten paljon he jaksavat yhden illan aikana. Meidän voimillamme tässä olisi mennyt viikkokausia. Emo tuntee kiitollisuutta ja iloa vilkuttaessaan rapulta talkooväen jälkeen. Toinen huokaa: ei olla nuoria enää.. – Ei ollakaan, nuoruutemme on seuraavassa sukupolvessa.
tuomi sataa kukkansa tuuleen
tule, kukkalumi kätkee
askeltesi jäljet
ikävää ei
On poikettu kaupungissa ohimennen ennenkin, mutta nyt tuli lähdettyä kokemaan kanavareitti. Aamuvarhain puhalsi m/s Carelia lähtösoiton Lappeenrannassa ja kuusi ja puoli tuntia myöhemmin rantauduttiin Viipurin satamaan. 43 kilometrin matkaaminen kahdeksan sulun vesiportaita oli verkkaista. Rantamaisema on melko yksitoikkoinen ja yhden sulun toimintamekanismin kun on ihmetellyt, loppu on saman toistoa seitsemästi. Kanava on kanava.
Saimaan kanava on 150-vuotias ’naapuriystävyyden’ muistomerkki. Suomalaiset sen rakensivat ja Kekkosen ansioksi sanotaan, että sotien jälkeen kanavaliikenne Viipuriin saatiin avattua, vaikka rajanvedossa lähes puolet kanavasta jäi Neuvostoliiton puolelle. Vanhassa kanavassa sulkuja oli 28, joten nykyinen, uudistettu kanava on nopeuttanut yhteyttä huomattavasti. Siinä kulkee sellupuuta UPM-Kymmenen Kaukaan tehtaalle isoilla proomuilla sieltä ja turisteja täältä.
Kiertoajelu Viipurissa saattoi liikuttaa jonkun vanhemman mukanaolijan muistoja, mutta sotien jälkeen syntyneelle kaikki oli historiaa. Yleiskuvaksi jäi osittain rapistunut, paikoin jopa surkea, toisaalta kohentuva kaupunki. Vanhoja kauniita taloja kunnostettiin ja uutta oli rakenteilla. Linna näytti komealta sillan kupeella. Sinne oli laadittu näyttely Viipurin suomalaismenneisyyden ajan dokumenteista. Mieleen jäi Hackmanin ja Lallukan suvun mahti jo tuolta ajalta.
Venäläinen palvelukulttuuri on luku sinänsä. Toinen osti itselleen lipun linnan torniin ja minulle lipun näyttelyyn. Erkanimme. Hetken päästä hän ilmaantui vaihtamaan lippua kanssani, koska tornin ovivahti oli väittänyt hänelle myytyä lippua näyttelylipuksi. Ilmeni, että liput olivat samanlaiset. Myyjän virhe, mutta ei auttanut muu kuin ostaa tornilippu uudestaan. Aikaa hupeni, tuli jo kiire ravata muutama sata porrasta maisemaa ihastelemaan. Taisi verenpaine vähän nousta.
Maineikkaan Pyöreän Tornin ravintolan tarjoama lounas herkullisen kala-aterian alkupaloineen ja maukkaine borschkeittoineen yllätti positiivisesti. Toki snapseja tyrkytettiin joka ruokalajin välissä aito venäläiseen tyyliin. Näimme muuten myös, miten paikallisen tavan mukaan vastavihityn parin sulhanen kantaa morsiamensa linnan sillan päästä päähän. Mieskunnon testistä käy hyvinkin tuo! Morsiamet olivat onneksi tosi hoikkia ja rakkaushan se siivittää sulhojen askelen.
Palasimme lähtöpaikkaan bussilla. Joka on kulkenut Vaalimaan tullien kautta tietää, että se vaatii pitkää pinnaa. Reissun aikana saimme passeihimme kaksi leimaa, joista ensimmäisessä oli väärä vuosiluku ja sitäpä sitten saatiin setviä seuraavassa pisteessä. Kaikkiaan passia näytettiin päivän matkalla kuusi kertaa. Erään sortin ennätys sekin. Moni asia kotimaassa tuntuu taas ihmeen hyvältä.
|
|
