Tiäkii päivä miun piti nähhä, jotta pois kotonta vietii. Mie en löyvä tiälä mittää, missä miun kaikki kammat on? Joka taskussa pittää olla kampa. Ja nenäliina. Mihi sie panit miun sakset, jos miun pittää korjata vuatteita, mites mie, jos ei oo saksii? Miten mie nyt pärjään, ko mie en jaksa laittaa ruokaa..ja missä se vessakii on..

Lähtöni aamuna Äiti seisoo keskellä uutta huonettaan selin vessan oveen, inttää ja parkuu. Minusta tuntuu, että en enää jaksa sekuntiakaan. Takana on kaksi päivää pakkaamista kotona yhdessä Äidin kanssa, yksi ilta pakkausten purkamista paikoilleen ja ensimmäinen yö uudessa kodissa. Äiti nukkui unilääkkeellä rauhallisesti, minä valvoin iltayön silkkaa väsymystäni, huolen- ja kiukunsekaista.

Veli ja kummipoika olivat vieneet tarpeelliset huonekalut jo tulopäiväni iltana. Pakkaaminen kotona oli sitä, että äiti penkoi tuon tuostakin kasseja ja ihmetteli, mihin näitä vanhainkodissa tarvitaan. Selitin yhä uudestaan, että paikka ei ole vanhainkoti, vaan palvelutaloasunto, jonne pitää viedä omat tavarat ja kalusteet. Lepatusta, itkua. Minä pakkasin, Äiti purki ja pöyhi. Tuli mieleen muuan satu.

Perillä järjestelin tavarat paikoilleen. Äiti teki sillä välin tuttavuutta uusien naapurien kanssa pihassa. – On tiäkii porukkaa, mie sanon. Yks ei kuule mittää, vaikka miten huutaa, toisen puhheesta ei sua selvää, seinänaapurii hyö työntäät rullatuolissa ja mie täs oon näi muistamaton.. Äitiä nauratti, tuttu huumori pilkahti jostain kadotakseen saman tien. Pian hän etsi taas jotain ja hätäili kotiin jääneistä tavaroista.

Aamulla laitoin pöytään puuroa ja kahvia. Käytiin kävelyllä, äiti työnsi rollaa. Ennen puolta päivää tuotiin ateria: lämmin ruoka, salaatti ja jälkiruoka. Äiti jaksoi syödä kolmasosan annoksesta. Joku ehkä lämmittää loput mikrossa päivälliseksi. Äidin mieliala vaihteli äärestä toiseen. Kun Toinen tuli hakemaan minua, juotiin päiväkahvit kolmestaan. Äiti päätti esittää hetken tyytyväistä vanhusta.

Katson, että Äiti jää hyvin ja lähden Toisen mukaan. Illalla puhutaan veljen kanssa kokemuksesta. Rantasaunan löylyissä puristuu menneiden päivien kipeä tuska ulos joka huokosesta. Sulan itkuun. Käyn välillä järven viileässä sylissä, vähitellen rauhoitun. Aamulla hyvästelen veljen, hän kiittää avusta. Paljoja sanoja ei tarvita.

Aika taittuu. Laskevan auringon säteet perhosen siivillä, kun se lentää pois.

  • Tekisi mieleni sanoa: otan osaa. Vaikka niin sanotaan vain hautajaisissa.

    Minä olen välttynyt näiltä kuvioilta: äitini kuoli sairaalassa päivää ennen kun hänet piti siirtää vanhainkodin hoivaosastolle. Hän oli ollut aikoinaan piikana siinä samassa talossa ja vastusti viimeiseen saakka lähtöä sinne. Ei tarvinnut lähteä.

    Isä taas sinnitteli kotona 88-vuotiaaksi. Hän hoiti kehitysvammaista poikaansa ja päätti lopulta itse, että lähtee vanhusten palvelukeskukseen poikansa kanssa. Hän järjesti pehmeän laskun veljelleni, joka oli aina ollut kotona. Viisi vuotta he ehtivät asua siellä yhdessä, nyt veljeni jatkaa yksin.

    Kommentin jätti Obeesia · lauantaina 7. heinäkuuta @ 21:23

  • Kauniisti kirjoitit, hieno lukea. Minulla tuo on edessä vielä, toistaiseksi äiti asuu kotonaan. Ymmärrän mietteet, luopumista meillä kaikilla. Vaikea katsoa vierestä kun äidin voimat vähenee.

    Voimia sinulle!
    savisuti

    Kommentin jätti savisuti · lauantaina 7. heinäkuuta @ 21:24

  • Koskettavaa, tuli muistot mieleen oman äidin vastaavasta tilanteesta. Kuvasit hyvin, miten omaisen väsymys syö parhaintakin hyvän tahdon tunnetta. Ihmisiä olemme kaikki. Mutta äidilläsi on kuitenkin sinut, jolle voi vaikeimmatkin tuntonsa vuodattaa, muiden kanssa täytyy skarpata! Jaksamista!

    Kommentin jätti Arru · lauantaina 7. heinäkuuta @ 22:27

  • Kiitos, ystävät! Monia tarinoita on, jokaisen kokemus on yksilöllinen, vaikka samantapaisia tuntoja löytyykin. Minua mietityttää muutoksen roolimyllerrys. Reagoin kuin tytär, mutta toimin kuin hoitaja. Äiti reagoi kuin uhmaikäinen lapsi. Muutos: muutto käytännöllisenä projektina ja kaiken peruuttamaton muuttuminen tunneasolla tytär-äitisuhteessa. Äiti hapertuu pois, hän on oikeassa sanoessaan, ettei varmaan tässä uudessa paikassa kauan ole. Joudutimme ehkä jotain elämästä luopumisen prosessia?

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 8. heinäkuuta @ 21:43

  • Tällaisten kokemusten edessä on aivan sanaton. Itkettää. Ja välillä itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. Valoa ja voimia sinulle, heille, kaikille.

    Kommentin jätti mehtäsielu · maanantaina 9. heinäkuuta @ 20:13

  • Jatkan vielä edellistä kommenttia tällä lainauksella, jonka poimin mukaani viikonlopun Herättäjäjuhlilta Lahdesta, jossa olin elämäni ensimmäistä kertaa. Tässä oli niin paljon lohtua kaikille matkamiehille (sitähän me kaikki olemme).

    Meille sanotaan tänään: ”Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista?? Päämäärää emme tunne. On vain luotettava, että Hän, joka on liikkeelle lähettänyt, osoittaa suunnan ja määrää matkan. Ystävät, ei niin pitkää eikä lyhyttä matkaa, ettei siihen liittyisi lupaus, että Jumala siunaa matkamiestä ja antaa myös ajallaan hänelle ravinnon. ”

    Kommentin jätti mehtäsielu · maanantaina 9. heinäkuuta @ 20:22

  • Mehtäsielu, kiitos sanoistasi ja juhlaterveisistä. Tulin lohdutetuksi!

    Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 9. heinäkuuta @ 21:08

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.