Sisämaassa syntyneen veden ikävä on pohjaton. Siitä asti, kun opiskeluvuosina tulin pääkaupunkiin raikkaiden suolantuoksuisten tuulten tuntumaan, olen aina kaivannut merelle, rannoille, saariin. Oikeat, vanhanaikaiset laivat ovat heikkouteni. Onneksi toinen meistä on samaa sorttia, matkakohteiden sopiminen on helppoa. Tämä risteily on ollut unelmissa vuosia. Nyt on sen aika toteutua.
Astumme valkeaan laivaan ilta-auringon jo punertaessa kalliolla kohoavan kirkon kullattuja kupoleja. Illallistarjoilussa on tungosta. Ruokailun jälkeen ehditään kannelle katselemaan auringon laskua. Vanhan laivarouvan hytit ovat pieniä, kaikelle tarpeelliselle löytyy silti sijansa. Moottorit jytisevät tasaisesti jossain alhaalla konehuoneen uumenissa, kapeassa vuoteessa unen rajoilla tuntee laivan keinahdukset, rekisteröi natinoita ja vaimeita kirskahduksia.
Risteilyn ensimmäinen päivä kuluu Itämerellä. Iltapäivälle asti merimaisema tarjoaa parastaan: raikasta tuulta, auringon kiloa, pienesti aaltoavaa aavaa, kaukaisia laivoja etenemässä verkkaisesti kukin suuntaansa. Istumme paljon kannella, Toinen lukee, minä kirjoittelen. Pilvettömään yläavaruuteen kutovat lentokoneet höyryseittejä, jotka hajoavat hiljalleen tuuliin. Katse rauhoittuu lepäämään ilma- ja vesiavaruuden ehjällä viivalla.
Laivalla on yli kaksisataa matkustajaa; muutamia perheitä, slaavilaisryhmä, yksin ja kaksin matkustavia harmaatukkaleidejä ja -herroja, kaikenikäisiä pariskuntia. Korva erottaa kotimaisten lisäksi, ainakin englannin-, espanjan- ja venäjänkielistä puhetta. Tunnelmassa on kodikas vivahde siltikin, vaikka osa näyttää vierastavan venäläisryhmää. Satumme kuulemaan ikäviä, suorastaan rasistisia kommentteja maanmiehiltämme.
Tunnelma laivan café-olohuoneessa on intiimimpi kuin kansilla, johtuneeko siitä, että tuuli ei ole verhona ihmisten välissä. Muodostuu vaimeasti keskustelevia seurueita, kupit ja lasit kilahtelevat. Täällä luetaan päivän uutissähkeitä ja silmäillään merikarttaa, josta gp-lukemien avulla voi paikantaa missä mennään. Hyllyissä on valittavana viihdyttävää luettavaa, jos ei tullut varattua mukaan. Meillä on kolme pokkaria, joista yhden olen jo lukenut.
Iltapuolella taivas vetäytyy syheröiseen pilvipeitteeseen. Meren ilme muuttuu, se on kuin valtava hulmuava vaaleanharmaa silkkilakana, jossa pilkahtaa valkeaa pitsiä. Illalla syömme pienemmässä ravintolassa. Tuntuu paremmalta, kun ei ole tungosta. Yöllä laiva keinuu aika lailla, nukumme silti erinomaisesti.
(Tarina jatkuu.)
.. linnunpoikanen, joka kuoriutui lämpöisessä pesässä ja varttui odotellen nokka auki emon kantamaa einestä. Poikanen kasvoi kasvamistaan kunnes ei enää mahtunut pieneen pesään. Se nousi pesän reunalle, ojenteli siipiään ja ihmetteli, miten niillä lennetään. Emo tuli siihen ja tönäisi hellästi. Niin poikanen putosi – siivilleen – ja huomasi osaavansa lentää. Innoissaan se kaarteli ylös pilviä kohti ja syöksyili eri suuntiin nauttien lentotaidostaan. Emolintu katseli poikasensa lentoa tyytyväisenä pesäoksallaan.
Viimein poikanen laskeutui emon viereen ja sanoi: Kiitos emoseni, että hoidit ja ruokit minua, kun olin pieni. Kun sinä tulet vanhaksi etkä enää jaksa lentää, minä hoidan sinua ja tuon sinulle ruokaa. – Emo vastasi: Kyllä Luoja minusta huolen pitää, sinun tehtäväsi on pitää huolta omista poikasistasi.
* * *
(Tarinan aiheen kertoi ystäväni, joka oli kuullut sen äidiltään.)
Mutkan takaa tulee risteys, siinä seisoo auto viistosti poikittain. Jarrutusmatka riittää juuri ja juuri. Näkyy olevan harmaatukkainen herra ratissa miettimässä kääntyisikö vai ei. Torvi soi ja keskitien meditoija päättää kääntyä.
Taajama jossain sydänmailla, keltaista sulkuviivaa ihan tuplana, edessä kaksi mopopoikaa ajaa rinnakkain. Yhtäkkiä toinen pojista kääntää uun yli keltaisten, taakseen katsomatta. Tuolla tyylillä ei ehdi vanheta. Kyllä riittää enkelillä töitä.
Metsäinen taival, kiemurainen, viittäkymppiä ajetaan. Mikäs siinä taapertaa? Heinäsorsaemo vetää letkaa yli maantien, poikaset sievästi parijonossa, ei kiirettä, mihinkäs olisi. Harmitti vain, että kamera ei sattunut olemaan esillä.
Maan teillä tapahtuu.
Tapasimme kirkossa. Hän istahti samaan penkkiin, tervehdimme. Messun jälkeen puheltiin pihalla tovi kummankin kuulumisista. – Miltä eläkkeelläolo tuntuu, kysäisi. Ihmettelin siinä, että aina vain niin hyvältä. – Hm, olet siis vielä siinä vaiheessa, hän tuumi. Minä että mitä, onko jotain muutakin tulossa. Hymyili vain, ei vastannut.
Miten kauan hyvän mielen tunteita saa pitää? Joku eläkeläinen on kertonut, että on niin kiire ja paljon menemistä, ettei työvuosinakaan ikinä. Joku toinen on valittanut ajan käyvän pitkäksi, kolmas kokenut masentumisen ja yksinäisyyden tunteita. Kellä on huolta lapsista tai lastenlapsista, ketä huolettaa omien vanhusten asiat.
Voi, kyllä hyvän olon sisälläkin voi olla monenvärisiä päiviä ja vaikka miltä tuntuvia hetkiä. Silti voi tuntea syvää kiitollisuutta: elämä on kaunis ja hyvä – tällaisenaan.
Veljenvaimo soitti. Olivat käyneet veljen kanssa yhdessä Äidin luona, vieneet vielä puuttuvia tavaroita ja täydentäneet jääkaappia. Tuntui äärimmäisen helpottavalta kuulla, että Äiti oli ollut ihan hyvällä mielellä uudessa kodissaan. Muutama vieraskin oli jo käynyt, hoitaja oli kertonut, eihän Äiti muista.
Kun itkin muutoksen kipuja, Lintulan Äiti Johanna sanoi: ”koeta jättää taakse, muistaa hyviä asioita ja unohtaa tietoisesti muu. Rukoile Jumalanäitiä, hän ymmärtää.” – Se oli hyvä opastus. Rukous on tuonut sielunlepoa. Miksi märehtisin loukkaavia sanoja ja menneitä kireitä hetkiä, se synnyttäisi vain katkeruutta.
”Äireelle on annettava aina anteeks”, opasti Muumäen Akusti tyttäriään, jotka itkivät Heta-äitinsä kovuutta Hella Wuolijoen näytelmässä. Itsellekin on hyvä antaa anteeksi, tunnustaa epäonnistuminen, keskeneräisyys. Anteeksi antaminen on tahdon asia. Sen läpi pääsee rakkaus säteilemään lämpöään.
– Tiäkii päivä miun piti nähhä, jotta pois kotonta vietii. Mie en löyvä tiälä mittää, missä miun kaikki kammat on? Joka taskussa pittää olla kampa. Ja nenäliina. Mihi sie panit miun sakset, jos miun pittää korjata vuatteita, mites mie, jos ei oo saksii? Miten mie nyt pärjään, ko mie en jaksa laittaa ruokaa..ja missä se vessakii on..
Lähtöni aamuna Äiti seisoo keskellä uutta huonettaan selin vessan oveen, inttää ja parkuu. Minusta tuntuu, että en enää jaksa sekuntiakaan. Takana on kaksi päivää pakkaamista kotona yhdessä Äidin kanssa, yksi ilta pakkausten purkamista paikoilleen ja ensimmäinen yö uudessa kodissa. Äiti nukkui unilääkkeellä rauhallisesti, minä valvoin iltayön silkkaa väsymystäni, huolen- ja kiukunsekaista.
Veli ja kummipoika olivat vieneet tarpeelliset huonekalut jo tulopäiväni iltana. Pakkaaminen kotona oli sitä, että äiti penkoi tuon tuostakin kasseja ja ihmetteli, mihin näitä vanhainkodissa tarvitaan. Selitin yhä uudestaan, että paikka ei ole vanhainkoti, vaan palvelutaloasunto, jonne pitää viedä omat tavarat ja kalusteet. Lepatusta, itkua. Minä pakkasin, Äiti purki ja pöyhi. Tuli mieleen muuan satu.
Perillä järjestelin tavarat paikoilleen. Äiti teki sillä välin tuttavuutta uusien naapurien kanssa pihassa. – On tiäkii porukkaa, mie sanon. Yks ei kuule mittää, vaikka miten huutaa, toisen puhheesta ei sua selvää, seinänaapurii hyö työntäät rullatuolissa ja mie täs oon näi muistamaton.. Äitiä nauratti, tuttu huumori pilkahti jostain kadotakseen saman tien. Pian hän etsi taas jotain ja hätäili kotiin jääneistä tavaroista.
Aamulla laitoin pöytään puuroa ja kahvia. Käytiin kävelyllä, äiti työnsi rollaa. Ennen puolta päivää tuotiin ateria: lämmin ruoka, salaatti ja jälkiruoka. Äiti jaksoi syödä kolmasosan annoksesta. Joku ehkä lämmittää loput mikrossa päivälliseksi. Äidin mieliala vaihteli äärestä toiseen. Kun Toinen tuli hakemaan minua, juotiin päiväkahvit kolmestaan. Äiti päätti esittää hetken tyytyväistä vanhusta.
Katson, että Äiti jää hyvin ja lähden Toisen mukaan. Illalla puhutaan veljen kanssa kokemuksesta. Rantasaunan löylyissä puristuu menneiden päivien kipeä tuska ulos joka huokosesta. Sulan itkuun. Käyn välillä järven viileässä sylissä, vähitellen rauhoitun. Aamulla hyvästelen veljen, hän kiittää avusta. Paljoja sanoja ei tarvita.
Aika taittuu. Laskevan auringon säteet perhosen siivillä, kun se lentää pois.
On ihmeen hyvä kotiin tulla taas.. oikein hyräilytti ikivanhan iskelmän säettä. Laukut on taas kertaalleen purettu, pyykit pesty, kukat kasteltu ja jääkaappi täydennetty. Tänään siivottiin ja pestiin ikkunoita. Tulin olleeksi poissa kotoa viikon; Äidin kanssa kanssa siitä puolet ja loput Toisen mukana kulkusalla. Eipä ollut kovin tavanomainen lomareittimme: veljen luota lähdettyä ajettiin Enonkosken ja Lintulan luostarien kautta Valamoon yöksi. Toisen yön vietimme Anttolanhovin kartanohotellin kellarihuoneistossa. Viimeksi kävimme ihmettelemässä Verlan museoita, kalliomaalauksia ja hiidenkirnua. Hiljaista oli maailmanperintömiljöössä, parhaaseen loma-aikaan.
Toisella on loma. Hoidamme itseämme ja kotia vähän aikaa, sitten lähdemme taas. Lomafilosofia voi olla tämäkin: kun ei lataa olemiseensa odotuksia, voi osua löytöön ja elämysten metsästys tuottaa usein pettymyksiä. Näillä eväillä.
.. semmoinen laulukin on, taitaa olla kylläkin enempi jouluosastoa. Siis taasen pakkaan kassia, yhtä junaan mukaan, toista mukaan otettavaksi, kun taas tapaamme vähän myöhemmin, Toinen ja Mie. Näyttää kääntyneen sateiseksi; ihan sama, eipä tarvitse olla kastelemassa kukkia yhtämittaa. Ja ainahan aurinko paistaa, pilvien ylisillä ainakin. Nyt juuri en kanna huolta mistään, huolet ovat odottamassa siellä, minne tästä.
Lapsuudesta vanhuuteen, Iän sosiologiaa; toim. Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä; Vastapaino, 2005
Tässä on hyvää tiedon päivitystä sekä ikääntyville itselleen että heidän parissaan työskenteleville. Kirjan vahvuus on tavassa suhteuttaa ikääntyvien sukupolvet väestön kokonaisuuteen. Vanhuutta ei tarkastella sukupolvien ketjusta irrallisena, kuten niin usein tapahtuu. Ihmisten eliniät ovat pidentyneet, henkinen ja fyysinen toimintakyky säilyy kohtalaisen hyvänä entistä kauemmin.
Sosiologit puhuvat nykyään kolmannesta ja neljännestä iästä. Aikuisuuden ja vanhuuden väliin, eläkkeelle siirtymisen jälkeen, katsotaan sijoittuvan ns. kolmannen iän. Sille on ominaista henkilökohtaisten valintojen korostuminen, vapaus toteuttaa omaa elämänsuunnitelmaansa ja yksilöllisiä tavoitteita. Stereotyyppiset vanhuuskäsitykset ovatkin siirtyneet kuvaamaan ns. neljättä ikää, varsinaista vanhuutta. On yksilöllistä, milloin kenenkin kohdalla voidaan puhua vanhuudesta, myös oma käsitys, sisäinen tunne vaikuttaa.
Erich Fromm, Unohdettu kieli; suom. Mika Pekkola; Vastapaino 2007
1980 kuollut saksalaissyntyinen humanisti, psykoanalyytikko ja kulttuurikriitikko Erich Fromm vaikutti Yhdysvalloissa. Englanninkielinen alkuperäisteos julkaistiin jo 1950-luvulla, mutta on suomennettu vasta nyt, Suomen Kulttuurirahaston tuella. Teos on johdatus unien, satujen ja myyttien ymmärtämiseen. Psykologiasta kiinnostuneille ja elämää pohtiville teos on antoisa, vaatii kyllä jonkin verran pohjatietoa avautuakseen, mutta palkitsee lukijansa.
Suuret kysymykset; toim. Harriet Swain, suom. Ruth Jakobson; Gummerus 2005
Ajatus-kirjat -sarjassa on julkaistu tämä kiinnostava opus, jossa pohdiskellaan tieteen näkökulmasta ns. elämän suuria kysymyksiä. Koska suuriin kysymyksiin ei ole olemassa yksiselitteisiä vastauksia, lukijaa kiehtoo mahdollisuus vertailla näkemyksiä ja niiden perusteluja. Pidän kirjan ansiona ilmaisun kohtuullista selkeyttä. On vältetty asiantuntijuutta vaaniva älyllinen ylätyyli. Tavallinenkin lukija ymmärtää ja saa ajatteluunsa aineksia.Kirjassa tuntuu tosin lievä amerikkalainen sivumaku, kirjoittajat kun ovat ison meren takaisesta maailmasta.
Mikä on elämän tarkoitus? Muovaako meitä perimä vai ympäristö? Onko Jumalaa olemassa? Mitä aika / älykkyys / tietoisuus / ajatus on? Mitä unet ovat? Kuinka maailmankaikkeus sai alkunsa? Onko muilla planeetoilla elämää? Millainen on maailmanloppu? Mikä tekee naisista ja miehistä erilaisia? Kuinka rakkaus syttyy ja sammuu?
– Kysymyksiä ei pohdita rikki, ne jäävät elämään. Kukin sukupolvi, kukin ajatteleva yksilö etsii ja löytää vastauksensa.
Gustav Hägglund; Leijona ja kyyhky; Otava 2006
Enpä ole ennen upseerin muisteluja sattunut lukemaankaan. Tunnetun kirjoittajan persoonallisuus säteilee jokaiselta sivulta. Jokin suurpiirteinen mutkattomuus, silmänpilkkeinen itsetietoisuus, itselleenkin naurava huumori viehättivät minua kovasti näissä muistelmissa. Mukana on myös politiikkaa, maanpuolustushenkeä, saavutusten luettelointia ja hienoista itsekehua, mutta sopivasti huumorilla höystettynä. Kirjalla on mielestäni harvinaisen osuva nimi, onhan kirjoittaja Suomen leijona primus inter pares, YK:n rauhankyyhkynäkin leijonasydäminen.
Lienen aikoinaan opettanut poikasilleni, kuten minuakin oli lapsuuskotonani opastettu, ettei syödessä saa askarrella muuta, kuten lukea lehtiä tai kirjaa tai katsella televisiota. Tulee helposti syötyä enemmän kuin on tarpeen. On epäkohteliastakin, jos pöydässä on muita.
Arkipäivien yksinäisillä kotilounaillani olen antanut itselleni luvan unohtaa opastuksen. Katan pöytään terveystietoisesti kootun aterian – ja kirjan. Annos takaa, ettei tule syödyksi liikaa, sen sijaan pöydässä istuminen saattaa venähtää, kun ei malta jättää kirjan lukua kesken.
Viime aikoina olen nauttinut lounaani Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen seurassa. Sitä ilmaisujen ilotulitusta, vuoropuhelun iskevyyttä, tarinain messevyyttä, tapahtumien rytmiä! Myyräily mestarikertojan muhevassa tekstissä hykerryttää. Kirjallisen sielun ruoka ei tästä parane.
|
|
