Tänään iloitsemme yhdessä lapsenlapsen uudesta nimestä ja siunaamme hänet elämänsä matkalle.
Maan korvessa kulkevi lapsosen tie…
On vapaata tilaa, jos ei lentää, unelmoida lentämisestä
Parvessa on turvallista tehdä matkaa, helppoakin, kun ei tarvitse suunnistaa itse
Lintu tarvitsee hiljaisen oksan kuullakseen sydämensä laulun
Luontoäiti kattaa linnulle pöydän; elämä tarjoaa, valinta on sinun
Kaikki levon tarve ei tule väsymyksestä, kaikki väsymys ei tyhjene levossa
Sydän tarvitsee rukousrauhaa ja luonnonrauhaa avartuakseen
”Ihmisen itsensä aiheuttamista ongelmista, kuten maailman talouskriisistä, ei voi syyttää Jumalaa. Pankkikriisit, taantumat ja lamat ovat ihmisten omien korvien välissä. Kriisin aikana ja sen jälkeen maailmassa on yhtä paljon rahaa, taloja, vettä, öljyä, metsää, ihmisiä ja osaamista kuin ennen kriisiä. Raha on ihmiskunnan mahtavin uskonto, mutta sillä on vain se arvo, minkä ihminen sille antaa. Kriisi johtuu huonoista ratkaisuista, yli varojen elämisestä, kilpailusta, paniikista. Ja se voitetaan vain ihmisten päätöksillä ja solidaarisuudella.” – Kalevi Lehtinen, evankelista
Kirkkoherra Olli Aallon tapaus avasi jälleen keskustelun kirkon perustavaa laatua olevasta ongelmasta: vaikeudesta kohdata seksuaalisuuteen liittyvää normipoikkeavuutta. Piispa, jonka hiippakuntaan sukupuolenvaihdokseen päätynyt pappi kuuluu, kiemurtelee kiusaantuneena ja toivoo, että Aalto ymmärtäisi itse erota papin tehtävästä. Ainutlaatuinen tapaus hämmentää tietysti eniten kirkkoherran työtovereita ja alaisia sekä seurakuntalaisia.
En tohdi ottaa kantaa siihen pitäisikö Aallon erota vai jatkaa tehtävässään, mutta kunnioitan häntä ihmisenä, joka on äärimmäisen vaikean identiteettikriisin keskellä päätynyt tulemaan esiin voidakseen ratkaista elämänmittaisen piinansa. Hänestä näkyy se kärsimys, jonka kanssa hän on joutunut elämään eikä edessä päinkään näy välitöntä helpotusta. Voi vain toivoa, että prosessi, johon hän on lähtenyt, tuo hänelle joskus mielenrauhan.
Kirkko on saanut papin, joka on rohjennut antaa kärsimykselle kasvot.
Hesarin marraskuun Kuukausiliite tarjosi jouluista kulutusjuhlaa kohti mennessä lukijoille laajan reportaasin pohjoisen yksinhuoltajaperheen elämästä. Perheessä on työkyvyttömyyseläkkeellä oleva äiti ja kolme kouluikäistä lasta, joista yksi on vammainen. Seuranta-aikana äiti aloitti uuden ihmissuhteen ja mies toi porukkaan liittyessään työmarkkinatuen verran lisää täysin yhteiskunnan tuilla elävän perheen käyttövaroihin.
Esimerkkiperheen tapauksessa kyseessä on jo toisen polven köyhyysloukku. Äidiltä vaatii erityistä sinnikkyyttä ottaa selville ja taistella tukiviidakosta kaikki mahdolliset yhteiskunnan avut pärjätäkseen. Tukien yhteissumma ei olekaan ihan kehno, osaksi johtuen vammaisen tyttären saamista erikoiseduista. Köyhyyteen voi kasvaa, tottua elämään elämää, jossa on aina taisteltava leivästä, etsittävä halvimmat ja edullisimmat vaihtoehdot ja kieltäydyttävä paljosta.
”Asiakasmäärämme kasvavat samaan aikaan kun jaettavissa oleva ruoka vähenee. Asunnottomien määrä on lisääntynyt. Monella on sellaiset vuokrarästit, että kukaan ei enää vuokraa heille asuntoa. Asioimme yhdessä asiakkaitten kanssa Kelassa ja sosiaalitoimistossa, koska nämä ihmiset eivät yksin uskalla, heitä ei kuunnella eivätkä he saa edes aikaa, ellei seurakunnan työntekijä varaa sitä heidän puolestaan. Moni jättää tukensa hakematta, koska mielenterveys ei kestä hakemistaistelua.” – Näin diakoni Kaisa Mäkelä-Tulander Hämeenlinnasta Sinapinsiemen-lehdessä 3/2008.
On hyvä pysähtyä aika ajoin suhteuttamaan asioita. Köyhyyttä voi olla myös näköalattomuus tai pakonomainen vertailu toisiin, joilla tuntuu olevan aina enemmän ja paremmin.