Lastu haastoi esittelemään jotain blogia.
Heti tuli mieleeni pikantti blogi, johon olen viehättynyt. Jos haluat jotain tavanomaisesta miellyttävällä tavalla poikkeavaa, pistäydy Haavettaren maailmassa. Saatat päästä herkullisiin ruokakesteihin, kaupunkikierrokselle, kasvihuoneen kukkia ihailemaan tai matkalle saareen. Toisinaan tarina on surullista, toisinaan ryöpsähtelee iloa. Haavetar jakaa löytöjään lukemistaan kirjoista ja kirjoittaa itse hersyvää ajatuspuroa, joka poreilee, kuplii ja polveilee kevyesti läpikuultavan raikkaana. Haavetarta et löydä blogilistalta, mutta linkki johtaa perille ja luvan esittelyyn olen kysynyt.
*
Tämä on blogiesittelyhaaste. Esittele yksi valitsemasi blogi lukijoillesi. Kerro millaisia ajatuksia esittelemäsi blogi sinussa herättää. Suosittele blogia jollekin lukijaryhmälle, esimerkiksi miehille, naisille, rakastuneille tai vaikka purjehtimisesta kiinnostuneille. Linkitä kyseiseen blogiin ja haasta toisia jos haluat. Älä haasta esittelemäsi blogin kirjoittajaa, äläkä esittele sinut haastaneen kirjoittajan blogia.
Mieluusti jatkaisin haastetta, en vain oikein pysy perässä ketä on jo haastettu. Oletko esitellyt jo jonkun, Mehtäsielu?
Olin viisastumassa Senioriliikkeen kokouksessa 25.2. Helsingissä. Geriatrian professori Sirkka-Liisa Kivelä esitti alustuksessaan vertailuja vanhusten lääkityksestä pohjoismaissa. Uni- ja mielenterveyslääkkeitä käytetään vanhusväestölle Suomessa kolminkertainen määrä muihin pohjoismaihin verrattuna. Kyseiset lääkkeet vaikuttavat muistiin ja liikekoordinaatioon. Muistisairaudet lisääntyvät, dementian eteneminen kiihtyy ja kaatumisista seuraa lonkkamurtumia. Kivelän mukaan hoitokäytännöt pitää uudistaa ja lääkärit tarvitsevat lisää geriatrista tietämystä.
Poliitikot ovat paljastuneet tyhjän myllyn pyörittäjäksi vanhusten asiassa. Turhauttavaa nyökyttelyä ja ymmärrystä kyllä löytyy, mutta oikeita ideoita on niukasti ja poliittista tahtoa rahahanojen takana vielä vähemmän. Sietämistä vaatii poliittisen keskustelun ja päätösten seuraaminen. Tällä hetkellä tarjotaan kotihoitoa ratkaisuksi kaikkeen. Unohtui, että vanhuus on pitkä elämänvaihe, jossa tilanne ehtii muuttua moneen kertaan. Monelle tulee sekin vaihe, kun minkäänlaisen avun turvin ei kotona enää selviä. Entä sitten?
Porrastettu hoivaketju tarvitaan. Kunnan, omaisten ja kolmannen sektorin tukema kotihoito voi olla ensimmäinen porras. Intervallijaksoja vanhainkodissa tarvitaan, että omaishoitajat jaksavat. Kodinomaisten hoivapalveluyrityksien perustamista ja toimintaa pitää yhteiskunnan tukea sekä valvoa. Vanhuksia itseään ja heidän omaisiaan pitää kuunnella hoitopäätöksiä tehtäessä. Kun kotona asuminen ei enää onnistu, tarvitaan kodinomaisia hoivaosastoja, joissa on valmius saattaa vanhus loppuun asti.
Sos. ja terv.ministeri Hyssälä hehkutti vaalien jälkeen Sata-komiteaa, jonne vaalipuheet haudattiin märehdittäviksi. Senkin askaroinnin karauttivat kiville hätäisesti murjotun eläkepäätöksen suututtamat työmarkkinapomot. Hallituksen ruoska viuhuu, kuntasektori köhii henkitoreissaan. Toinen aasi vetää sinne toinen tänne ja siinähän käy, ettei kumpikaan pääse heinäkasalleen.
Nyt tarvitaan solidaarisuutta: yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta. Vanhusta ei jätetä.
Tunnettehan pohjalaisen olla-verbin taivutuksen. Siis tämän: moon oikias, soot vääräs, soon kans vääräs, moomma oikias, tootta vääräs, noon aivan mettäs. Voikos tuota selvemmin sanoa miten asiat on. Kyllä jämpti on näin.
Vaan mitenkäs tuon taivuttelisi karjalaismuori? – A mie en tiijä kuka täälä on oikiissa vai liekkö kukkaa, sie suatat olla oikeila jälilä, mut hää ei kyl taija siit assiist mittää ymmärtää. A vot, myö oltii omasta mielestämmä nii oikiissa ko ikkää, mut työ olitta iha ermieltä ja hyö raukat olliit iha pihal. Mut sit viimetteiks myö kaik naurettii nii ilosest, jot hällä vällii ei mittää.
’Huomaamaton anoppi’ ja ’Kolmen tyttären äiti’ muun muassa päivittelivät taannoin päivälehden mielipidesivulla nykyajan häähumua. Kirjoituksista tihkui paheksunta häiden sirkusmeininkiä kohtaan. Kirjoittajat kyselivät kyllästyneenä, miksei vanhempien ja isovanhempien tunteita kunnioiteta, miksei mikään ole kuin ennen. Jos vanhemmat kokevat olevansa hääjuhlassa vain maksajina ja lahjakasan kartuttajina – kenties jo toistamiseen saman lapsen kohdalla – ei ihme, että pettymys karvastelee.
Nykyään ei ole kuin ennen, niinpä se on ja sopii ollakin. Juhlimisen tyylit ovat muutoinkin muuttuneet. Ehkä nykyhäissä korostuu aiempaa enemmän, että nuoret haluavat juhlasta näköisensä. Kavereita on paljon ja juhla muotoutuu erityisesti heitä ajatellen. Siinä riemussa voi unohtua, että myös molempien lähisuku haluaa olla mukana hääparin onnessa ja kohdata. Vanhemmat kokevat samalla uudelleen jotain omista herkistä muistoistaan. Nuoret eivät ehkä tule ajatelleeksi, että kaveripiiri voi muuttua vuosien myötä, mutta suku pysyy.
Kuten ystävyyttä myös suhteita sukuun kannattaa hoitaa. Juhlaan osallistuva kokee toiveidensa ja odotustensa läpi sen, missä on mukana. Hääpari toivoo tulevansa onnelliseksi. Vanhemmat toivovat lapsilleen myös parasta mahdollista arkea juhlan jälkeen.
Puhtaan lumen puisto odottaa leikkijää. Lapsen aikamuoto on tänään. Huomisen jälkeen lapsi on jo toisaalla eikä lumi enää ole puhdasta.
Sosiaalialan oppilasryhmä järjesti kaupungissamme syksyllä ’jutteluviraston’ ammattikorkeakoulun tiloihin. Avoin kutsu esitettiin ikäihmisille sekä tahoille, jotka tekevät työtä heidän parissaan. Tarjonta kuvasteli käsityksiä ikäihmisten oletetuista kiinnostuksen kohteista; oli pullaa ja kahvia, musiikkia, tietokilpailu, käsityönäyttely ja kirjaesittely. Se juttelu vain jäi kävijöiden itsensä varaan.
Kontaktiyrityksiä ei kannata vähätellä. Niissä on asennemuutoksen siemen. Monenlaista on tarjolla ja eläkeläisväestöä houkutellaan verkostoitumaan. Innostuksessa voi unohtua, että aikuisen kiinnostuksen kohteet eivät muutu eläkkeelle jäätyä oletetun vanhustyyppisiksi. Ikääntyvä osallistuu mieluiten siihen, mihin ennenkin, niin kauan kuin kykenee.
Voisiko kaupungin jokainen virasto, kauppa ja kahvila olla ’jutteluvirasto’ kävijälle, niin ikääntyneelle kuin nuoremmallekin? Tarvitaan vain ystävällinen tervehdys, hymy ja vähän respektiä, kun luukulle, kassalle tai tiskille ilmaantuu asiakas. Apteekeissa palveluasenne on sisäistetty. Olisipa jossakin vielä kauppa ja pankki, jossa hitaasti liikkuva ja likinäköinenkin saisi asiakaspalvelua.
Voisihan ikäihmisväestökin hiukan säätää asenteitaan, vai mitä. Pitääkö valittaa aina kaikesta? Alituisen marinan ja motkotuksen sijaan voisimme perustella asiallisesti tarpeitamme, kysyä neuvoa ja hakea kärsivällisesti oikeutettuja palveluja. Kannattaisi olla kiilaamatta kassajonossa, aikaahan on runsaasti käytössämme. Kyrmyily ja kepin heristely eivät paranna ilmapiiriä.
Vielä ehdimme mukaan asennemuutokseen: huumori kukkaan, hymyillään ja jutellaan, kun tavataan!
Blogilista.fi:n kymmenen suosituimman blogin listalla näkyy tällä hetkellä olevan peräti puolet muotiin keskittyviä. Ruokaa, laihdutusta ja seksiä löytyy suosituimpien joukosta myös, mutta näperrys- ja neuleblogit ovat jääneet taaemmas. Tämä kertonee jotain taantuma-ajan trendeistä?
Blogin pitäjällä on päävastuu sivustonsa sisällöstä. Jokainen sisäistää sisältövastuun eettisen tasonsa ja kykyjensä mukaan. Jos oma harkinta pettää, kuten näyttää monesti käyvän, voisi toivoa ja olettaa, että listan tai foorumin ylläpitäjällä olisi jonkinasteinen oikeus ja velvollisuus kontrolliin.
Listan tarjontaa selailevalle harmistusta aiheuttavat sammuneet blogit. Osa ei jaksa päivittää blogejaan alkuinnostuksen haihduttua, mutta eivät välitä poistaakaan. Haamuja kelluu sitten blogitaivaalla tuhatmäärin kuin avaruusromua maapallon ympärillä.
Blogikirjoittajaksi aikovan kannattaisi tehdä itselleen kolme hyvää kysymystä: miksi, mitä ja miten. Nopea selailu paljastaa, että pahan olon räävitön purkaminen ja ikävystyttävä avautuminen intiimeistä asioista on käsittämättömän yleistä. Tyhjän hölötyksen määrä on luvuton.
Jokaiselle pitkään kirjoittaneelle bloggaajalle tulee joskus kyllästymisen tunteita. Innostavaa aihetta ei löydy eikä kirjoittaminen huvita. Tuntemus on arvokas, siihen kannattaa luottaa. Tauolla on paikkansa ja viisas osaa lopettaa ennen kuin viimeinen lukija on kaikonnut.
Näinä aikoina on täyttynyt neljä vuotta bloggaamistani. Kolmannen Huoneen kynnyksellä-blogista se alkoi helmikuussa 2005. Elämänmuutoksen myötä kirjoittelu jatkui elokuusta 2006 Kolmannessa Huoneessa. Vielä ei kirjoittamisen ilo ole kadonnut, kiitos Sinunkin, lukijani.
Esikoinen joukkueineen ajeli hiihtolomallaan tapaamaan sukuaan. Lähtö oli viisaasti ajoitettu niin, että Pikkuritari oli uinaillut takapenkin turvakaukalossa suurimman osan matkaa. Joukkue yöpyi Enolassa, jossa tilaa riittää. Hiihtämässäkin oli kuulemma käyty ja hyvin oli suksi luistanut, varsinkin ylämäissä.
Vanhainkodin hoivaosaston sohvalla istui kolme mummoa, kun joukkue pyyhälsi paikalle. Kaikki ilahtuivat vieraista, ei väliä ketä olivat tulleet katsomaan. Kuvista voi päätellä, että vaikka Isomummo ei aina ollut tarkkaan ottaen perillä, ketä vierailijat olivat, näytti hän hiukka ylpeältä saadessaan pitää Pikkuritaria sylissään.
Esikoisen serkkulassa ilmeni, että toiselle ikävuodelle ehtinyt Pikkuserkku tarkkaili hyvin huolestuneena Pikkuritaria, joka oli nostettu hetkeksi hänen tuoliinsa istumaan. Olihan selvää, että tässä oli nyt oma asema uhattuna, kun äiti ja isosisko innostuivat ihan liikaa touhottamaan Pikkuritarista.
Mummeli ja Vaari saivat ilonsa, kun Esikoisen porukka kotiutui ja tuli kertomaan terveiset ja näyttämään kuvia sukulaisreissulta. Pikkuritari esitteli miten sujuvasti käännytään lattialla selältä vatsalle ja miten siitä voi vielä vaihtaa kätevästi suuntaa sillä aikaa, kun äiti ja isi mussuttavat pannukakkkua kahvipöydässä.
Toinen meistä on laskenut jo pitkään jäljellä olevia työpäiviään. Eläkepäätös ei ole vielä tullut, mutta anomus tehty ja päivämäärä tiedossa. Palkkatoimistossa oli ihmetelty, että mies haluaa lomansa eikä lomakorvausta. Jos työelämä päättyykin, ei pääty elämä. – Onpahan aikaa totutella muutosajatukseen, tuumi Toinen.
Kyseisen kansainvälisen IT-alan yrityksen ohjelmistosovelluksia tekevistä ammattilaisista ei ole vielä kukaan eläkeikään asti aiemmin ehtinyt. Se kertoo alan kovista reunaehdoista, mutta myös yksilön osaamisen arvostuksesta. Toinen vaikuttaa tyytyväiseltä. Eläkeikä täyttyy työssä ja mies vapautuu kohtuullisen terveenä. Moni ikätoveri on näinä aikoina päätynyt irtisanotuksi ja eläkeputkeen.
Ilo on yhteinen, voin hyvin eläytyä Toisen tunnelmiin. Puolisoni on hiukan vanhempi, mutta virkani eläkesäännön mukaan vapauduin varhemmin työelämästä. Tässä on yhteisen elämämme silmukohta. Kahdenkeskinen arki kotona on meille ihan uusi juttu.
Arto Nybergin kulttuurisessa pikaruokalassa pistäytyy usein yllättävin tavoin toisiinsa liittyviä haastateltavia. Eilen sai television katsoja ihmetellä mitä yhteistä sanottavaa metropoliitta Ambrosiuksella, ohjaaja Jari Halosella ja toimittaja Salla Korpelalla voi olla. Teemaksi osoittautui: henkisyys ja yhteisöllisyys voimavarana.
Ortodoksikirkon Helsingin hiippakunnan nykyisen metropoliitta Ambrosiuksen ollessa Valamon luostarin taloudenhoitajana Heinävedellä luostari heräsi horroksesta ja kehittäytyi nykyaikaiseksi matkailu- ja kulttuuripalveluja tarjoavaksi henkiseksi keskukseksi hotelleineen, kirjastoineen ja kansanopistoineen. Nyt Ambrosius on herättelemässä maallisia johtajia kirjalla Henkinen johtajuus.
Ohjelmassa Ambrosiuksen hengenheimolaiseksi osoittautui yllättäen näyttelijä-ohjaaja Jari Halonen, jonka historiasta löytyy vallan toisenlaisia meriittejä Jumalan teatteri-ajoilta. Nykyään Halonen on päätynyt mystifioimaan Kalevalaa ja puhui innokkaasti kansanperinteen jumaluuteen verrattavista voimahahmoista. Ihan kaikki ei kyllä loksahtanut kohdalleen, puhe rakkaudesta jäi jotenkin irralleen.
Toimittaja Korpela esitteli yhteisöasumisen uutta trendiä: perustetaan yhdistys, anotaan kaupungilta vuokratonttia ja rakennetaan kerrostalo. Yhteisöllisenä liimana asukkailla toimivat asioista sopimiset (kokoustaminen) ja yhteiset ruokailut. Kuulostaako idealistiselta? Kyseessä ei siis ole mikään opiskelijakommuuni, vaan aikuisten etsiytyminen yhteisöllisempään elämäntapaan.
Ajalle tyypillistä on sanoutuminen irti henkisestä perinnöstä. Uskonnottomuudesta on tullut uusin uskonto. Individualismi kiehtoo, mutta arvotyhjiö voi johtaa irrallisuuteen jopa anarkismiin. Vastavirtaan kulkevilla on tilausta.
|
|
