Pissismummon huushollin keittiössä tapahtuu. Toisinaan Mummo panee töpinäksi ja hösselöinnistä syntyy leipomusta pöytään sekä pakkaseen. Toisinaan taas kattiloissa höyryää, pannulla tirisee ja keittiöstä kantautuu muhevia aromeja. Poikakaveri tunkee apajalle toiveikkaana nuuhkien ja urahtelee ihastuneena: aaah, namm!

Laskiaisen alusviikolla Pissismummo sai rokankaipuukohtauksen. No, sehän tiedetään, että ruokatehtaat pussittavat ja purkittavat hernemössöä kaiken vuotta ja kauppa myy sitä toosi halvalla niin ettei kyllä kannattaisi itse alkaa semmoisen tekoon. Mutta kaipuulle ei mahda, nääs mössö on mössö, mutta rokka vasta rokkaa.

Ison kaupan lihatiskiltä ekana kunnon savupotkaa. Sitä jos ei ole, ei kannata ryhtyä rokkaamaan. Potkanpala mukanaan Pissismummo haahuili ympäriinsä hyvänkin vartin, kun viimein osui kilometrin mittaisen hyllykön yhdestä alanurkasta bongaamaan kuivattuja herneitä sopivissa puolen kilon pusseissa. Nonnih, tästä lähtee!

Maustehyllyllä tarvittiin jo silmälaseja. Juuri kun Mummo löysi salviapurkin, paikalle loimehti joku kännykällä kauko-ohjattu miesihminen ja loihe lausumaan: te varmaan tiedätte, missä täällä on meiramia. – No, varmaan tiedetään, kun ihan kohdalle sattui, Pissismummo osoitteli sormella. Mies kuittasi löydön suurkiitoksella.

Yön yli herneitä nukutettiin vesipatjalla. Aamulla Pissismummo kaiveli kaapin perukoilta painekattilan. Se on kuulkaa mainio laiskamummon apuri, eipä tarvitse tuntikausia hämmennellä keitoksia liedellä. Potka, herneet ja vesi vain kattilaan ja sopivasti painetta. Tunnin päästä höllätään kansi, ongitaan luu sopasta ja tuiskautetaan joukkoon hyppysellinen salviaa, meiramia ja merisuolaa. Mummo panee vielä sinappiakin valmiiseen rokkaan ennen tarjoilua, mutta porkkanat ja sipulit kuuluvat Mummon mielestä lihasoppaan.

Laiskiaisrokka ei olekaan mitään mössöruokaa, sillä on luonnetta ja aromi mitä parhain. Aterian jälkeen kannattaa lähteä pyllistelemään laskiaismäkeen, sillä rokka pukkaa painetta vielä paineesta päästyäänkin.

Rouvainyhdistys (’Club for Four Ladies’) päätti Darwinin muistovuoden kunniaksi käydä katsastamassa Helsingin Luonnontieteellisen museon, jonka uudistettua kokoelmaa on kovasti kehuttu. Olipa kulunut vuosikymmen jos toinenkin siitä, kun kukaan meistä oli museossa vieraillut. Talo on arkkitehtonisestikin upea. Kauniisti kaartuva aulaportaikko houkutteli nousemaan yläkerroksiin jalan, mutta lonkkakipu palautti etsimään suosiolla hissiä.

Ronttosaurusten rekonstruoidut luurangot olivat vaikuttavia. Opas huomautti, että jotkut niistä olivat luonnossa aikoinaan vielä paljon suurempia, mutta tilan säästämiseksi täällä pienennetty. Toisessa ääripäässä lienevät nuppineulan pään kokoiset kotilot ja hämähäkkilajit, joita piti tutkia suurennuslasilla. Museo oli kehitelty vuorovaikutteiseksi Heurekan tapaan ja innokkaita osallistujia aktiviteetteihin riitti. Kiinnostavimmaksi osoittautui Suomen luonnonvaraisten eläinten osasto. Pikkulintujakin oli suorastaan valtava määrä! Totesimme, että lajien tunnistamisen vaikeus kirjojen tai av-tallenteiden avulla liittyy mm. eläimen oikean koon hahmottamiseen.

Kierrellessä tuli mieleen monia kohtaamisia eläinten kanssa luonnossa. Miten äärettömän rikas ja monimuotoinen kokonaisuus eläin- ja kasvikuntaa Suomen luonto onkaan. Ajattelin, että kaupungissa syntyneille ja kasvaneille lapsille ovat useimmat suomalaiset eläinlajit vain luontodokumentteja tv-ruudulla tai kuvia koulun oppikirjan sivuilla. Piirrettyjen lastenfilmien suosio kertoo eläinhahmojen herättämistä tunteista. Porukkamme opettajajäsen kertoi valtavasta innostuksesta, jonka rengastetun linnun löytyminen pihalta oli luokassa nostanut ja mitä kaikkea siitä seurasi.

Hiihtoloma oli inspiroinut museoon tungokseen asti lapsiperheitä, mutta tuumimme, että kyllä isoäiti-ikäinen kvartettimme sekaan mahtuu. Säpinää kyllä riitti. Kunpa vanhemmat veisivät lapsiaan myös luontoretkille!

Kuopuspoikamme on mediapuuhissa työkseen. Hän ei yleensä soittele, jos ei ole asiaa. Siitä seuraa, että huolekas ikävänpoikanen saattaa putkahtaa pähkäilyttämään mitä sille nyt kuuluu, kun ei mitään kuulu. Emo lähettää tekstiviestin: mitä kuuluu? tuletko kotona käymään? sunnuntailounaalle? Vastaus on parhaimmillaan kolme kirjainta: joo.

Kuopuksen teinivuosina kyselin: millaista oli koulussa tänään? mitä sun harrastuksiin kuuluu? Vastaus oli useimmiten sama: ihan kivaa. No, opin tulkitsemaan sävyä, millä se sanottiin. Jos se oli huoleton heitto, kaikki oli ok. Joskus se tuli kireästi ja sisälsi ääneen lausumattoman jatkon: älä kysele. Joskus vastauksena oli kiinni pamahtanut huoneen ovi.

Taannoin Kuopus määrittäytyikin itseironisesti: olen viestintätaidoton viestinnän ammattilainen.

Joo.

Viime viikon lopulla poikkesin hakemassa tiettyjä tarvikkeita kauppakeskuksessa. Kaivelin parhaillaan lompakkoa kassalla, kun vierestä helähti iloinen ’hei!’. – Mennäänkö ystävänpäiväkahville? – Mennään! Kohta istuttiin vastapäisessä kahvilassa leivosten ääressä teetä ja kahvia hörppien. Me emme ’vaihda kuulumisia’, me sukellamme keskusteluun. Mistä juttu kulloinkin lähtee ja mihin se päätyy, on aina yllätys, niin nytkin.

Olin pannut postiin kortin eräälle ystävälle. Kuvassa oli kaksi tyhjää kuppia kahvilan pöydässä. Ne odottivat. Kuvittelin meidät siihen, kahvin höyryämään kupeissa, hitaan nautinnon, tosia tuntoja ja hilpeitä sattumuksia elämästä. Ajatus kupli iloa. – Samana päivänä posti toi kortin tältä ystävältä. ’Elämä ilman ystäviä on kuin kaupunki ilman kahviloita’, siinä luki. Ja kääntöpuolella:’ yhteisiä kahvihetkiä odottaen…’

Ystävät yllättävät joskus ihanasti. Erityisen onnellista on osua samaan aikaan samalle taajuudelle.

Valo kirkastaa kohteen, varjo tarvitsee taustan. Joskus varjo kertoo enemmän kuin valo. Äärimmillään valo ja pimeä häivyttävät kohteen varjoineen. 

Oi, ei ystävyys samankaltaisuutta ole, riittää kun sielut tapailevat samaa rytmiä ja soivat omaa säveltään. Joskus riittää, että katsotaan samaa kuuta kumpikin tahollaan ja omissa aatoksissaan. Minä olen kumminkin olemassa sinulle ja sinä minulle. Polkumme kulkivat rinnan hetkisen ja erkanivat, risteävät ehkä joskus taas jossain jatkaakseen omaan suuntaansa. Mikä oli, on meissä yhä eikä arvokkain siitä katoa aikaan, vaikka kummallakin on oma polkunsa.

Ystävyys on luottamuksellinen ja vaatimukseton ihmissuhde. Jaan parhaastani sinulle ja sinä otat vastaan. Tunnen sinut vaikka en tiedä kaikkea elämästäsi enkä tunne koko sinua. Annan sinun kertoa tai olla kertomatta, eihän ystävyyttä tarvitse lunastaa uskoutumalla. Olen rehellinen sinulle siinä, mitä tunnen ja toivon että sinäkin olet. Kummallakin meistä on vahvuutemme ja heikot kohtamme. Saamme olla ystävyydessä sellaisina kuin olemme, toisiamme hyväksikäyttämättä tai mestaroimatta.

Ystävä ei pyri tietämään paremmin mitä minulle kuuluu tai miten minun pitäisi elää. Ystävä ei kertaa epäonnistumisiani, ei kaivele eikä vatvo menneitä. Ystävä tuo näkyviksi ne hyvät asiat, jotka pahana päivänä itseltäni ovat peittyneet. Ystävä rohkaisee eteen päin, kun elämä tuntuu pysähtyvän vastoinkäymiseen. Tiedän, mutta en itse aina ole osannut olla sellainen ystävä.

Joskus ihmettelen, miksi monissa parisuhteissa näyttää olevan niin vähän ystävyyden elementtejä. Miksi vaaditaan toiselta selityksiä, käytetään itsekkäästi hyväksi, pyritään omistushaluisesti määräämään toisen vapauden rajat? Miksi ei luoteta, miksi rikotaan tieten tahtoen luottamus, joka on? Miksi haavoitetaan ja lyödään, vaikka oikeastaan halutaan vain rakastaa ja tulla rakastetuksi? Voisihan rakastettukin olla ystävä.

Ystävä on vastassa hymy kasvoilla ja syli auki kun tulet, saattaa sinut asemalle ja jää vilkuttamaan, kun lähdet. Ystävä on olemassa tapaamisten välilläkin. Ystävä jakaa myös arkensa iloa ja murheita, ei ainoastaan kertaa onnistumisiaan. Ystävä joustaa, on suurpiirteinen eikä loukkaannu pienistä. Ystävä kuuntelee enemmän kuin puhuu ja puhuessaankin.

Mielessä häilyi ystävien kasvoja, kun näitä mietteitä kirjasin. Minun facebookini on mielensisäinen eikä siellä ole yhtään sellaista ystävää, josta haluaisin eroon. Jokainen ystävä on ainutlaatuinen ja kullanarvoinen.

Iloista ystävänpäivää kaikille lukijoille ja blogiystäville!

Veli soitti illalla, oli taas kerran hälytetty Äidin luokse vanhainkodin hoivaosastolle. Muistamaton Äiti oli levoton, riehaantunut tekemään lähtöä, kerännyt valokuvat hyllystä ja pikkutavarat kassiinsa ja köyttänyt vaatenyssäkän rollaattoriin. – Mie lähen nyt kottii, jos ei tule hakijaa, mie kävelen sitte. Hoitajalta loppuivat keinot. Veli tuli ja rauhoitteli Äitiä puoli tuntia. Sitten sai panna valokuvat ja vaatteet takaisin paikoilleen. Onneksi Veli on siellä lähellä, onneksi hän saa Äidin tyyntymään.

Yhdessä huokaamme: miten kauan ne hoitajat jaksavat tätä? Kauhealta tuntuisi, jos Äiti vielä jouduttaisiin siirtämään lukittujen ovien osastolle, hiljaiseksi lääkittyjen muumioiden joukkoon.

Edellisviikon Voimalassa (TV-1) ja tämän päivän Hesarissa Timo Hännikäinen antoi kasvot seksuaalisessa deprivaatiossa elävälle nuorelle miehelle mainostaen aiheesta kirjoittamaansa pamflettia. Hännikäinen ei tietenkään ole ainoa laatuaan, vaikka moni ei hae julkisuutta tilittämällä puutettaan. Pamfletin herättämä julkisuus onkin jo auttanut Hännikäistä pääsemään piinastaan. Ettei mediakohu pure!

TV-ohjelmassa oli toinenkin tabujään särkijä, nainen, joka tunnusti elävänsä onnellisessa liitossa itseään kymmenen vuotta nuoremman miehen kanssa. Kakkosen Inhimillisessä tekijässä haastateltiin myös jokin aika sitten sympaattista julkkisparia, Aira Samulinia ja Ekku Peltomäkeä, joiden suhde myös tuntuu toimivan 20 vuoden ikäerosta huolimatta. Vanhenevien miesten halu nuorten naisten kumppaniksi sen sijaan ei ole tabu, vaan näyttäytyy mediassa kaikinpuolisen kyvykkyyden manifestina.