Mitä on aito naiseus, kysymys jäi askarruttamaan Estonia-teatterissa nähdyn My Fair Ladyn jälkeen. Sopinee tuota pohtia naistenpäivän mentyäkin. Monesti aiemminkin nähty musikaali puhutteli tutunkuuloisen vieraan kielen hämmennyttämänä erityisen visuaalisesti.
Miten sameantummasta köyhyydestä sattuman oikusta poimiutuu luonnonlapsi oppineen miehen vallan ja kyvyn välineeksi. Miten räikeä on äidittä kasvaneen tytön oma käsitys naiseudesta. Miten tiukan asiallinen ja itsetuntoinen äitihahmo putsaa hörhelöt tytön ulkoasusta ja pukee ilmi nuoren naisen puhtaan viattomuuden. Miten ontoksi osoittautuu leidin ulkoasu sisäisessä kasvussaan keskeneräisellä. Ja viimein miten lumoava ja kaunis on aito nainen, jonka naiseus on sisäisesti sekä ulkoisesti tasapainossa.
Paikallisen professori Higginsin tuskaantunut parku – miks ei naine voi olla kui mees – lienee ainakin parisuhteessa eläjälle tuttua. Nainen kun ei kertakaikkiaan ajattele, tunne tai toimi miehen tavoin arjen koukeroissa. Mikä miehen mielestä on naisellista? Entä naisen omasta mielestä? Ajattelen, naiseus ei ole seksuaalisuuden käyttämistä objektivallan eikä subjektivallan välineenä, vaan ihmisyyttä sukupuolelle ominaisella ja persoonallisella tavalla.
Naistenpäivämatkalla naisten kesken tulee tehneeksi huomioita siitä, miten itse kukin ilmentää ulkoisesti sekä sisäisesti naisellisuuskäsitystään ja millä tavoin ikä tai status tähän vaikuttaa. Joukkoon voi kätkeytyä tai ottaa näkyvän ja kuuluvan roolin. Lienee perinaisellista myös verrata itseään muihin. Terveesti itsetuntoisen ei tarvinne itseään korostaa tai muita ihannoida eikä myöskään omia tai toisten huonoja puolia alleviivata.
Tallinnassa kevät on aina kukonaskelen verran edellä Helsinkiä. Tammsaare puiston vanhojen puiden oksat kurottuivat vielä paljaina aurinkoa kohti. Kukkamummojen kojut tulvivat ruusun ja narsissin tuoksua ja tulppaanien väri-ilo hehkui. Kevät hiipii etelästä.
Neuvostoajan naiskäsitys
Viron oma naisihanne, Tiiu Rand, näyttelijätär
Arjen estetiikkaa
– Ei se nyt sentäs ihan ittestään käy, tuhahtelee Pissismummo. Hän oli ehtinyt eläköidyttyään kaapata arkipäivät haltuunsa, levittäytyä talon joka soppeen, säätää äänitason mieleisekseen eli pitää toosassa hiljaista musiikkia. Sitä paitsi on hän ominut päivänsä joka minuutin heräämisestä hamaan kello neljään.
Varmuuden vuoksi on nyt todettava, että Pissismummon Poikakaveri on Tärkeä ja Rakas Henkilö, ei epäilystäkään. Vuosikymmenien virrassa konsensus oli toiminut, no, sanotaan enempivähempi kohtuullisesti. Vaan kun Mummo oli saanut säätää eläkeläisen elämänsä mieluisalleen mallille, iski siihen nyt Muutoksen Koura.
Pahiten Muutoksen Koura koettelee keittiötä, joka konsensuskaudella on ollutkin Mummon valtakuntaa. Koura esimerkiksi siirtelee astioita pois niiden ikiaikaisilta sijoilta, kahvimuki löytyy väärästä kaapista, tuikitarpeellinen yleisveitsi eri laatikosta, saksia ei löydy ollenkaan. Keittiön pöydällä on uusiutuva murusavotta, kuin hiiri kävisi näkkäriä nakertamassa. Mummo kohottelee kulmiaan ja taas heilahtaa sifonetti.
– Jo on tyhjää, murisee Mummo itsekseen jääkaapilla. – Eikös tämä vasta viikonlopuksi ostettu täyteen. Juuei, ja mitäs tänään syötäisiin, imitoi Mummo. – En kyllä ala keittiössä asua, pitääkö joka päivä laittaa ruokaa, Mummo kauhistelee. Poikakaveri loimehtii hivenen huolestuneena paikalle. – Jos minä … vaikka makkarasoppaa …
Tapahtuipa eräänä aamuna, että Poikakaveri sai ohjeistuksen kaurapuuron keitosta. Kun Mummo saapui muista askareistaan puurolle, kaurahiutalepaketti oli jo nostettu lieden tuntumaan tyhjän kattilan viereen. – Jahas, huokasi Mummo, ryhtyi kädestä pitäen opastamaan elämäntoveria puuronteon alkuun ja poistui pyykkikoneen suuntaan. Seuraava havainto oli hajukas: puuro pursui liedelle omia aikojaan ja kärysi uhkaavasti. Poikakaveri tuli postilaatikolta.
Pissismummo lienee jo paljastanut, että Poikakaverin harrastuneisuus kotioloissa suuntautuu pääasiassa uutisten seuraamiseen kaikista mahdollisista medioista, timakkaan sohvaurheiluun ja kaikenmoiseen audiotekniseen vempelöintiin. Hänellä se ei päivä käynnisty ilman radion uutispläjäystä ja sanomalehdestä kerrataan hartaasti eiliset uutiset taustoineen. Taannoin kaikasi intomielinen MM-kisaselostus Itävallasta, kohtsillään sama jatkuu Salpausselältä ja sitten ties mistä. Ei lopu kaakatus, sen tietää.
– A tottumus hää onkii toine luonto immeisellä. Yhel se vaa on toisellaine ku toisel. Kyl vissii kaik viel lutviutuup, sanoisi Pissismummon Ikimuori.
Lastu haastoi esittelemään jotain blogia.
Heti tuli mieleeni pikantti blogi, johon olen viehättynyt. Jos haluat jotain tavanomaisesta miellyttävällä tavalla poikkeavaa, pistäydy Haavettaren maailmassa. Saatat päästä herkullisiin ruokakesteihin, kaupunkikierrokselle, kasvihuoneen kukkia ihailemaan tai matkalle saareen. Toisinaan tarina on surullista, toisinaan ryöpsähtelee iloa. Haavetar jakaa löytöjään lukemistaan kirjoista ja kirjoittaa itse hersyvää ajatuspuroa, joka poreilee, kuplii ja polveilee kevyesti läpikuultavan raikkaana. Haavetarta et löydä blogilistalta, mutta linkki johtaa perille ja luvan esittelyyn olen kysynyt.
*
Tämä on blogiesittelyhaaste. Esittele yksi valitsemasi blogi lukijoillesi. Kerro millaisia ajatuksia esittelemäsi blogi sinussa herättää. Suosittele blogia jollekin lukijaryhmälle, esimerkiksi miehille, naisille, rakastuneille tai vaikka purjehtimisesta kiinnostuneille. Linkitä kyseiseen blogiin ja haasta toisia jos haluat. Älä haasta esittelemäsi blogin kirjoittajaa, äläkä esittele sinut haastaneen kirjoittajan blogia.
Mieluusti jatkaisin haastetta, en vain oikein pysy perässä ketä on jo haastettu. Oletko esitellyt jo jonkun, Mehtäsielu?
Olin viisastumassa Senioriliikkeen kokouksessa 25.2. Helsingissä. Geriatrian professori Sirkka-Liisa Kivelä esitti alustuksessaan vertailuja vanhusten lääkityksestä pohjoismaissa. Uni- ja mielenterveyslääkkeitä käytetään vanhusväestölle Suomessa kolminkertainen määrä muihin pohjoismaihin verrattuna. Kyseiset lääkkeet vaikuttavat muistiin ja liikekoordinaatioon. Muistisairaudet lisääntyvät, dementian eteneminen kiihtyy ja kaatumisista seuraa lonkkamurtumia. Kivelän mukaan hoitokäytännöt pitää uudistaa ja lääkärit tarvitsevat lisää geriatrista tietämystä.
Poliitikot ovat paljastuneet tyhjän myllyn pyörittäjäksi vanhusten asiassa. Turhauttavaa nyökyttelyä ja ymmärrystä kyllä löytyy, mutta oikeita ideoita on niukasti ja poliittista tahtoa rahahanojen takana vielä vähemmän. Sietämistä vaatii poliittisen keskustelun ja päätösten seuraaminen. Tällä hetkellä tarjotaan kotihoitoa ratkaisuksi kaikkeen. Unohtui, että vanhuus on pitkä elämänvaihe, jossa tilanne ehtii muuttua moneen kertaan. Monelle tulee sekin vaihe, kun minkäänlaisen avun turvin ei kotona enää selviä. Entä sitten?
Porrastettu hoivaketju tarvitaan. Kunnan, omaisten ja kolmannen sektorin tukema kotihoito voi olla ensimmäinen porras. Intervallijaksoja vanhainkodissa tarvitaan, että omaishoitajat jaksavat. Kodinomaisten hoivapalveluyrityksien perustamista ja toimintaa pitää yhteiskunnan tukea sekä valvoa. Vanhuksia itseään ja heidän omaisiaan pitää kuunnella hoitopäätöksiä tehtäessä. Kun kotona asuminen ei enää onnistu, tarvitaan kodinomaisia hoivaosastoja, joissa on valmius saattaa vanhus loppuun asti.
Sos. ja terv.ministeri Hyssälä hehkutti vaalien jälkeen Sata-komiteaa, jonne vaalipuheet haudattiin märehdittäviksi. Senkin askaroinnin karauttivat kiville hätäisesti murjotun eläkepäätöksen suututtamat työmarkkinapomot. Hallituksen ruoska viuhuu, kuntasektori köhii henkitoreissaan. Toinen aasi vetää sinne toinen tänne ja siinähän käy, ettei kumpikaan pääse heinäkasalleen.
Nyt tarvitaan solidaarisuutta: yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta. Vanhusta ei jätetä.
Tunnettehan pohjalaisen olla-verbin taivutuksen. Siis tämän: moon oikias, soot vääräs, soon kans vääräs, moomma oikias, tootta vääräs, noon aivan mettäs. Voikos tuota selvemmin sanoa miten asiat on. Kyllä jämpti on näin.
Vaan mitenkäs tuon taivuttelisi karjalaismuori? – A mie en tiijä kuka täälä on oikiissa vai liekkö kukkaa, sie suatat olla oikeila jälilä, mut hää ei kyl taija siit assiist mittää ymmärtää. A vot, myö oltii omasta mielestämmä nii oikiissa ko ikkää, mut työ olitta iha ermieltä ja hyö raukat olliit iha pihal. Mut sit viimetteiks myö kaik naurettii nii ilosest, jot hällä vällii ei mittää.
’Huomaamaton anoppi’ ja ’Kolmen tyttären äiti’ muun muassa päivittelivät taannoin päivälehden mielipidesivulla nykyajan häähumua. Kirjoituksista tihkui paheksunta häiden sirkusmeininkiä kohtaan. Kirjoittajat kyselivät kyllästyneenä, miksei vanhempien ja isovanhempien tunteita kunnioiteta, miksei mikään ole kuin ennen. Jos vanhemmat kokevat olevansa hääjuhlassa vain maksajina ja lahjakasan kartuttajina – kenties jo toistamiseen saman lapsen kohdalla – ei ihme, että pettymys karvastelee.
Nykyään ei ole kuin ennen, niinpä se on ja sopii ollakin. Juhlimisen tyylit ovat muutoinkin muuttuneet. Ehkä nykyhäissä korostuu aiempaa enemmän, että nuoret haluavat juhlasta näköisensä. Kavereita on paljon ja juhla muotoutuu erityisesti heitä ajatellen. Siinä riemussa voi unohtua, että myös molempien lähisuku haluaa olla mukana hääparin onnessa ja kohdata. Vanhemmat kokevat samalla uudelleen jotain omista herkistä muistoistaan. Nuoret eivät ehkä tule ajatelleeksi, että kaveripiiri voi muuttua vuosien myötä, mutta suku pysyy.
Kuten ystävyyttä myös suhteita sukuun kannattaa hoitaa. Juhlaan osallistuva kokee toiveidensa ja odotustensa läpi sen, missä on mukana. Hääpari toivoo tulevansa onnelliseksi. Vanhemmat toivovat lapsilleen myös parasta mahdollista arkea juhlan jälkeen.
Puhtaan lumen puisto odottaa leikkijää. Lapsen aikamuoto on tänään. Huomisen jälkeen lapsi on jo toisaalla eikä lumi enää ole puhdasta.
Sosiaalialan oppilasryhmä järjesti kaupungissamme syksyllä ’jutteluviraston’ ammattikorkeakoulun tiloihin. Avoin kutsu esitettiin ikäihmisille sekä tahoille, jotka tekevät työtä heidän parissaan. Tarjonta kuvasteli käsityksiä ikäihmisten oletetuista kiinnostuksen kohteista; oli pullaa ja kahvia, musiikkia, tietokilpailu, käsityönäyttely ja kirjaesittely. Se juttelu vain jäi kävijöiden itsensä varaan.
Kontaktiyrityksiä ei kannata vähätellä. Niissä on asennemuutoksen siemen. Monenlaista on tarjolla ja eläkeläisväestöä houkutellaan verkostoitumaan. Innostuksessa voi unohtua, että aikuisen kiinnostuksen kohteet eivät muutu eläkkeelle jäätyä oletetun vanhustyyppisiksi. Ikääntyvä osallistuu mieluiten siihen, mihin ennenkin, niin kauan kuin kykenee.
Voisiko kaupungin jokainen virasto, kauppa ja kahvila olla ’jutteluvirasto’ kävijälle, niin ikääntyneelle kuin nuoremmallekin? Tarvitaan vain ystävällinen tervehdys, hymy ja vähän respektiä, kun luukulle, kassalle tai tiskille ilmaantuu asiakas. Apteekeissa palveluasenne on sisäistetty. Olisipa jossakin vielä kauppa ja pankki, jossa hitaasti liikkuva ja likinäköinenkin saisi asiakaspalvelua.
Voisihan ikäihmisväestökin hiukan säätää asenteitaan, vai mitä. Pitääkö valittaa aina kaikesta? Alituisen marinan ja motkotuksen sijaan voisimme perustella asiallisesti tarpeitamme, kysyä neuvoa ja hakea kärsivällisesti oikeutettuja palveluja. Kannattaisi olla kiilaamatta kassajonossa, aikaahan on runsaasti käytössämme. Kyrmyily ja kepin heristely eivät paranna ilmapiiriä.
Vielä ehdimme mukaan asennemuutokseen: huumori kukkaan, hymyillään ja jutellaan, kun tavataan!
Blogilista.fi:n kymmenen suosituimman blogin listalla näkyy tällä hetkellä olevan peräti puolet muotiin keskittyviä. Ruokaa, laihdutusta ja seksiä löytyy suosituimpien joukosta myös, mutta näperrys- ja neuleblogit ovat jääneet taaemmas. Tämä kertonee jotain taantuma-ajan trendeistä?
Blogin pitäjällä on päävastuu sivustonsa sisällöstä. Jokainen sisäistää sisältövastuun eettisen tasonsa ja kykyjensä mukaan. Jos oma harkinta pettää, kuten näyttää monesti käyvän, voisi toivoa ja olettaa, että listan tai foorumin ylläpitäjällä olisi jonkinasteinen oikeus ja velvollisuus kontrolliin.
Listan tarjontaa selailevalle harmistusta aiheuttavat sammuneet blogit. Osa ei jaksa päivittää blogejaan alkuinnostuksen haihduttua, mutta eivät välitä poistaakaan. Haamuja kelluu sitten blogitaivaalla tuhatmäärin kuin avaruusromua maapallon ympärillä.
Blogikirjoittajaksi aikovan kannattaisi tehdä itselleen kolme hyvää kysymystä: miksi, mitä ja miten. Nopea selailu paljastaa, että pahan olon räävitön purkaminen ja ikävystyttävä avautuminen intiimeistä asioista on käsittämättömän yleistä. Tyhjän hölötyksen määrä on luvuton.
Jokaiselle pitkään kirjoittaneelle bloggaajalle tulee joskus kyllästymisen tunteita. Innostavaa aihetta ei löydy eikä kirjoittaminen huvita. Tuntemus on arvokas, siihen kannattaa luottaa. Tauolla on paikkansa ja viisas osaa lopettaa ennen kuin viimeinen lukija on kaikonnut.
Näinä aikoina on täyttynyt neljä vuotta bloggaamistani. Kolmannen Huoneen kynnyksellä-blogista se alkoi helmikuussa 2005. Elämänmuutoksen myötä kirjoittelu jatkui elokuusta 2006 Kolmannessa Huoneessa. Vielä ei kirjoittamisen ilo ole kadonnut, kiitos Sinunkin, lukijani.
|
|
