Oman tien löytäminen elämässä on kuin onnenarpa, jokainen sitä tavoittelee, harvalle se helposti onnistuu. Nimettömänä julkaistut mielenpurkaukset lehdissä osoittavat, että oman tien etsiminen voi olla tuskaa täynnä. Mihin on syntynyt, missä kasvanut, mihin totuuteen talutettu – siitä irtoaminen voi olla jopa kymmenen vuoden Via Dolorosa.
Lestadiolaisuus ei ole ainoa uskonyhteisö, missä elämästä rajataan pois paljon ulkopuolisten näkökulmasta normaaliin elämään kuuluvia, yksilön vapaasti valittavissa olevia asioita. Jehovan todistajat, mormonit, helluntaiuskoiset, metodistit, baptistit, Pelastusarmeija, luterilaisen kirkon vanhauskoiset ja viidennen herätysliikkeen äärilaita… kullakin on omat näkemyksensä asioista, jotka eivät uskovalle sovi. Mitä tiiviimpi yhteisö sitä herkemmin se alkaa karsastaa jäsentä, joka poikkeaa ruodusta.
Rajoittaville uskonyhteisöille on yhteistä, että niihin joko synnytään tai liitytään ’tulemalla uskoon’ tietyllä, yhteisön hyväksymällä tavalla. Kirkon työntekijäkin joutuu toisinaan vastaamaan kysymykseen: oletko uskossa. Siinä moni miettii mikä on rehellinen vastaus, jos ei satu olemaan kysyjän tarkoittamalla tavalla ’uskoon tullut’. Pidän edelleen oikeutenani tunnustaa uskoni tavalla, joka minulle luontuu.
On luonnollista pyrkiä sopeutumaan elämänehtoihin, jotka syntymässä sai. Tragediaksi se kääntyy, jos tuntee, ettei ole vapaa etsimään tietään. Ihmisen oikeus on uskoa tai olla uskomatta, kuulua tai olla kuulumatta, irrota tai jäädä.
Tästähän sopii kiittää Vilukissiä, jolla on antelias sydän ja huumori hallussa! Tosin ’fabulous’ on melko monimerkityksinen, vaihtoehtoja riittää…
Tunnetko valkean liljan, mariankukan tuoksun? Siinä on antautuvaa viattomuutta, puhdasta rakkautta, syvää kaipausta kuin surussa.
Jumalanäiti Maria, Sinä, joka annoit elämäsi osaksi taivaallista suunnitelmaa, rukoile puolestamme.
Kevätpäiväntasaus, jota myös kalendaariseksi Aries-pisteeksi kutsutaan, näyttää miten lyhyt on se hetki, kun päivä ja yö ovat suunnilleen yhtä pitkiä kaikkialla maapallolla. Tänä vuonna tasauspäivä osui maaliskuun 20. päiväksi. Tästä pohjoinen päivämme vain pitenee kesää kohti mennen.
Tasaus sanana tuo mieleen tulopoliittiset kiemurat, sosiaalipolitiikan sekä globaalit talousongelmat. Paljon on puhetta sen puolesta, että taloudellinen hyvinvointi yhteiskunnassa ja globaalisti jaettaisiin edes suunnilleen tasan. Idealismiksi se on jäänyt ja taitaa jäädäkin. Ne, joilla on omatunnon näiverrystä asiain tilasta, kanavoivat huonoa oloaan osallistumalla kampanjoihin ja yksityisesti vaikkapa kehitysmaalapsen koulutusta tukemalla. Hyvä niinkin, mutta itse vääristymä ei tule oikaistuksi. Todellinen tasaus toteutuu vasta, kun kakku tuodaan pöytään ja jaetaan tasan kaikille syöjille. Mahdoton unelma.
Minna Canth oli merkkihenkilö paitsi kirjailijana myös yhteiskunnallisesti. Vuonna 2006 Canth ensimmäisenä naisena Suomessa sai nimetyn liputuspäivän ja aiheeseen sopivasti päivästä tehtiin myös tasa-arvon päivä. Poliittista kantaa ottamatta samaan kunniaketjuun voisi liittää ainakin Helvi Sipilän, Tarja Halosen ja Elisabeth Rehnin – ovat kukin toimineet myös globaalisti tasa-arvon puolesta.
Tasauksesta ja tasa-arvosta ei saa vaieta, miten vaikeaa tai mahdotonta sen toteuttaminen onkin. Jälkimmäinen ei toteudu ilman ensimmäistä eikä päin vastoin. Unelmointi johtakoon puhumiseen, puhe tekoihin – edes kevät- ja syyspäiväntasauksen aikaan.
Kerran viikossa ilmestyvä Kotimaa-lehti on luterilaisen kirkon ääni. Lehdellä on journalistista kunnianhimoa. Se pyrkii pitämään esillä ajassa olevia asioita, tarttumaan haastaviinkin teemoihin ja olemaan tasapuolinen eri ajatussuuntien näkemyksiä esiin tuodessaan. Tämänpäiväinen lehti otti kantaa mm. piispojen parisuhdemietintöön, kirkon esitykseen yhteisöveron aleneman korvaamisesta ja presidenttifoorumin keskusteluun.
Etusivulle on vedetty otsikko: Eletäänkö kirkossa niin kuin opetetaan? Lukija hämmästyy painotusta, kysymys näyttää olevan oikeastaan kirkossa käymisestä, sunnuntain messuun osallistumisesta. Asiaa oli oikein tutkittu ja vertailussa olivat rinnakkain nuorisotyönohjaajat ja papit. Vastausvaihtoehdot olivat ylimalkaisia, mitä esimerkiksi tarkoittanee ’silloin tällöin’ tai ’melko usein’ kirkossa käyminen. Kummastakin ryhmästä löytyi muutama prosentti niitä, jotka eivät käy ’koskaan’ kirkossa.
Ryhmien mainitsemat perustelut osallistumattomuudelle kuulostavat entisen kollegan korvissa aikalailla tutuilta. Siinä on työn painottumista viikonloppuihin (leirit, retket ja tapahtumat), varhaista messuaikaa, perheelle omistettuja vapaita. Papeilla varmaan vaikuttaa myös vuorossa olevan työtoverin liian tutuksi tullut naama. Kotimaa ei tutkinut kanttoreiden, diakoniatyöntekijöiden tai lapsityöntekijöiden osallistumista. Mitähän selityksiä heillä olisi.
Opetuksen ja esimerkin ristiriidasta on kysymys. Miksi yhä edelleen opetetaan, että jumalanpalvelus on seurakunnan elämän keskus, kun kirkon työntekijätkään eivät siihen osallistu säännöllisesti? Aktiiviseurakuntalaisista jotkut käyvät joka sunnuntai messussa ja panevat myös merkille, ettei työntekijöitä kirkossa juuri näy silloin, kun eivät ole työvuorossa.
Omassa kotiseurakunnassani on tasan yksi pappi, joka osallistuu säännöllisesti messuun vapaallaankin perheineen. Muut ehkä kuuluvat ryhmään silloin tällöin tai milloin mitenkin, jos ollenkaan. Olen tavannut kerran papin, joka totesi kylmän kategorisesti: kaikki syyt olla osallistumatta messuun ovat tekosyitä. Omaa osallistumistani voisin luonnehtia nykyään niin, että käyn silloin kun tunnen tarvetta. Eikä selityksiä tarvita.
Mies istuu tuolissaan, panee lehden sivuun ja tarttuu kirjaan. Se ei olekaan vieraskielinen tieto-opus. Hän näyttää syventyvän Unio mysticaan, kertomukseen nuoruutensa mielikirjailijan elämästä ja teoksista. Lukevassa miehessä on uudenlaista viipyilevää rentoutta. Kuin tuulahdus kaukaa, nuoruudesta.
Niin täyttyivät elämäntoverillekin vuodet, jotka tarvitaan. On lupa hellittää rientämisestä, tietämisestä, osaamisesta, vastuusta. Tieto houkuttaa yhä lähteilleen, osaaminen ei katoa yhdessä yössä vaikkei jaksaisi sitä joka aamu päivittää. Rientämisen saa ajoittaa itse, tarpeen mukaan. Vastuun piiri supistuu.
Näen Toisen rauhoittuvan aamu aamulta. Kello on vaiti, valo herättää tai kahvin tuoksu, kun unia on kylliksi nähty. Kun kirjoitan huoneessani, hän pistäytyy ovella jotain asiaa kuin tarkistaakseen, että olen. Lähtiessäni hän kyselee milloin palaan ja tulee hakemaan, jos toivon sitä. Tulee aika, että osaamme levätä toistemme läsnäolossa.
Tapahtui Isossa Kauppakeskuksessa, että Pissismummo hätkähti hereille matalaenergisestä fiiliksestään – mikä muuten on ihan hyvä energiataso kaupoissa kiertelyyn, se kun ei verota eläkepussia kovin rankalla kädellä. Poikakaveri talutti nimittäin Mummon ensi töikseen määrätietoisesti vempeleosastolle. (Ei taas! Tämä on jo kolmas kerta hänen lomansa alettua.)
Mummo sai niskaansa melkoisen rykäyksen kahden asiastaan innostuneen miesihmisen tietämystä vempeleen erinomaisista ominaisuuksista. Erittäinkin on kätevä käytössä ja toimii kuin unelma. Eikä maksa paljon. Siis nyt. On nimittäin erikoistarjouksessa. Poikakaveri heilautti jo valmiiksi korttia, mikä on sen merkki yleensä ollut, että asia on päätetty. – Tämä tulee siis hänelle, tarkensi Poikakaveri myyjälle.
– Otetaanpas aikalisä, ehdotti Mummo. (Se on näet osoittautunut hyväksi keinoksi hillitä vempeleinnostusta.) – No, palaamme pian asiaan, sanoi Poikakaveri myyjälle kovinkin varmana. Käytiin välillä etsimässä ne pari juttua, joiden takia itse asiassa Mummo luuli liikkeellä oltavan. Poikakaveri vahti kelloa. – On jo tunti tässä kulunut, nyt mennään takaisin. Pissismummo taapersi Poikakaverin perässä ja kaupat tehtiin, minkäs sille.
Kotiosoitteessa purettiin vempele pakkauksestaan. Oli ohjekirjaa, johtoa, muistikorttia, laturia ja Ominaisuuksia Parantavia Osia. Olipa cd-levyllinen ohjeistusta, jota katsellessa ja kuunnellessa Pissismummolle valkeni mihin hän on joutunut. Vempeleen käyttö ei ihan niin helppoa taida ollakaan miltä kaupassa kuulosti. Tai siis on, vempeleisiin erikoistuneelle, mutta entäs mummoihmiselle.
Tässä nyt on kuulkaa mennyt monta iltaa ja aamua ja Pissismummo on lähestynyt varovasti vempelettään. Ohjekirjan ensimmäinen sivu on jo luettu. (Jäljellä on enää 142, tiheäpränttistä.) Akku on ladattu ja Mummo on pyöritellyt vempelettä käsissään, tuijotellut lasit nenällä merkkejä, painellut nipstaakeja ja kierrellyt kaikkea, missä on jenka. Eiköhän se siitä. Vähitellen. Kuviksi muutu.
Isäni kuoli Talvisodan muistopäivänä 13.3. kahdeksan vuotta sitten. Surua ei muistoissa enää ole, kaipausta ja kiitollisuutta vain. Isä oli Tiennäyttäjä, monella tavalla esikuvallinen mies. Hän ei jaellut elämänohjeita, hän näytti esimerkin.
Piti katsoa Dome Karukosken kohuttu uutuuselokuva. Mentiin iäkkörouvain porukalla varhaiseen aamupäivänäytäntöön ja naureskeltiin, saadaankohan katsoa neljästään koko leffa. No, ei sentään saatu, puolenkymmentä muutakin oli saapunut paikalle.
Eläydyimme lestadiolaistyttöjen kasvukipujen kuvaukseen, liikutuimme, järkytyimme. Piti oikein ääneen nauraa joissakin koomisiksi yltyvissä kohdissa ja pyyhkiä kyyneleitä, kun oikein syvälle osui omiin muistoihin. Elokuva nosti naiseuden pohdintaan uusia näkökulmia, joita availimme yhteisellä lounaalla elokuvan jälkeen. Olimme löytäneet liittymäkohtia omaan nuoruuteemme ja naiseksi kasvuumme, vaikka kukaan meistä ei ole lestadiolaisyhteisöön kuulunutkaan.
Naisen seksuaalisuus, sehän se. Miten kaunista ja herkkää se todellisuudessa oli, mutta miten uhkaavana se näyttäytyi turvallisen ja ankaran uskonyhteisön normien läpi katsottuna. Normaali kiinnostus omaan seksuaalisuuteen ja toiseen sukupuoleen vääristyi pahaksi ja pelättäväksi. Lestadiolaispojan puistattavan farisealainen rukous paljasti asenteet kaikessa karuudessaan: naisen halu viettelee miehen syntiin. Elokuvan loppuratkaisu pani miettimään, mikä lopultakin on heikkoutta ja mikä vahvuutta.
Ikäpolveni naiset lienevät saaneet samansuuntaisen ohjeistuksen äideiltään uskonnollisista taustoista riippumatta. ’Muista olla kunnolla’ tai ’älä sitten rypistä puseroa’ tai ’hametta ei nosteta’ – nauroimme iloisesti aikoinaan saamillemme häveliäille ohjeille. Intiimi seurustelu miehen kanssa ennen papin aamenta ei ollut kunnon tytölle sopivaa nuoruudessamme. Eiköpä lie monelle ohjeista huolimatta tullut kiire vihille eivätkä ’isättömät’ lapsetkaan ihan harvinaisia tainneet olla. Ehkäisykeinot vapauttivat naisen seksuaalisuuden, mutta todellisuudessa asenteet ovat tainneet vapautua hitaammin.
Olin lukenut myöhään ja herännyt varhain. Vähän sumuisena tuntui aamu lähtevän käyntiin, edellispäivänä nähty elokuva ja sitä seuranneet keskustelut olivat pyörineet unissa ja vielä herättyäkin. Ripeästi vain suihkuun ja vaatteisiin. Kahvin ja paahtoleivän tuoksu kutsui. Toinen oli jo hakenut lehdet, silmäilin otsikot vikkelään ja vilkutin kohta kotimiehelle.
Invataksi poimi minut kotikatuni varrelta ja kiiruhdimme hakemaan yhdessä torstaimummolan väkeä kodeistaan. Sipi-mummo odotteli Punaisen Mökin kujalla kaupungin toisella laidalla. Auttelin hänet autoon ja turvavöihin. Pujottelimme kujasten läpi isommalle tielle ja edelleen Umpikujankadulle. Amalia-mummo olisi tullut hissillä alas pyörätuolissaan kerrostalokotinsa ala-aulaan valmiiksi.
Samassa kun astuin autosta pihaan helähti tumman korkean kuusen latvassa soimaan mustarastaan komea huilu! Aamun sumuinen tahmeus katosi kuin taikasauvalla sipaisten. Maisema tuntui huikaistuvan äänen voimasta, puut tuntuivat pidättävän hengitystään, talojen ikkunat ja ovet avautuvan paremmin kuullakseen. – Oi, kevät on täällä!
|
|
