Aamuyöllä heräsin enkä päässyt rauhaan niiltä kuvilta, jotka eilinen mieleen piirsi. Kaiken katoavaisuus tuntui mielessä pimeänä, painavana. Se miten turhaa lopulta on kaikki vaivannäkö. Kun ihminen menee pois ja lakkaa tarvitsemasta tavaroitaan, niistä tulee roinaa.
Eilen oli sopivan pilveilevä alkuviikon arkipäivä hoitaa asia, joka tädin kuoleman jälkeen vielä odotti. Jossakin neljän tunnin ajomatkan päässä oli mökki, jota ei kymmeneen vuoteen ollut kukaan käyttänyt. Pitäisi panna myyntiin, saada pois selvitettävien agendalta.
On yksi asia arvioida viileästi asiain tila paikalla ja toinen ottaa vastaan muistojen ja tunnelmien ryöppy. En ollut varautunut kokemaan niin vahvoja ja ristiriitaisia tunteita. Olin oikeastaan statisti, Toisen mukana, aistin hänenkin hämmennyksensä.
Ruusupensas oli villiintynyt, piikkisiä versoja nousi kaikkialta. Nurmikon tilalla oli sammalta. Ääriään myöten täyden joen rannalla kasvavia koivuja majava oli järsinyt jo puoleen väliin. Paksuista rungoista valui mahlaa. Joelle laskevat portaat oli vesi vienyt. Mökki seisoi paikoillaan hylätyn oloisena, verhot kiinni, ovet lukossa. Terassin lautojen välistä tunki korsia. Keinun metallirunko oli kauempana säiden armoilla, istuinosa nostettu terassin katon alle.
Kuulimme tuulen vaimean huminan metsässä, lintujen iloäänet. Täällä olimme viettäneet muutaman onnellisen päivän hääkesänämme kahdestaan. Täällä olimme käyneet Esikoista odottaessamme vierailulla tädin luona. Toisen enokin oli täällä jonakin kesänä, kun täti ei enää jaksanut. Poikkesimme enoa tervehtimässä lomamatkallamme ja miten suunnattomasti hän ilahtuikaan.
Avain kääntyi lukossa kuin helpotuksesta huokaisten. Vihdoinkin! Ovi auki ja raikasta kevättuulta ummehtuneeseen tupaan. Näky oli mykistävä. Pöydällä pesemättömiä astioita sikin sokin. Penkillä kaksi valtavaa, peitettyä vaatekasaa. Parvella mattoja, vuodevaatteita, kirjoja. Laverin vuodevaatteisiin olivat mehiläiset tehneet pesän. Hiirten silppua ja hämähäkin verkkoja kaikkialla.
Kuivat ruokatavarat, kaikki paikoillaan kaapeissa. Astioita ja ruuanlaittokamaa, mikä neljännesvuosisadan aikana oli ehtinyt kerääntyä. Saunan puolella oli kattiloita, vateja, sankoja. Pukuhuoneen naulassa roikkuivat farkut ja aamutakki. Tuvan komean takkauunin oli pakkanen halkaissut. Saunan katto oli kiuasnurkasta homeessa.
Mistä nämä kasat? Oliko täti tuonut tänne ennen viimeistä muuttoa kaiken ylijäämätavaran työvuosien kodistaan? Miksi tänne, metsän laitaan, luonnon helmaan?
Kauniin hirsimökin alennustila oli tuskallista nähdä. Yksi krookus ja pieni sinivuokko kukkivat villiintyneessä pihassa kuin rappion vastalauseena. Ehkä niiden sinnikkyys palkitaan. Ehkä joku jota menneen muistot eivät raasta, jaksaa raivata kaiken roinan, nähdä mielessään paikan vielä kukoistavan. Ehkä.
Suljimme ovet ja lähdimme hiljaisina pois. Kun käännyin vielä katsomaan, valkea perhonen lenteli auringonläikässä.
Salaisuuden kunnioittaminen on elämän kunnioittamista. Aukenemisen aika ei ehkä ole vielä tänään. Kärsivällinen odotus palkitaan.
*Sofi Oksanen; Puhdistus; WSOY 2008 (12.painos!)
Kirja, joka on putsannut kirjallisten palkintojen pöydän, on ollut yllättävän hidaslukuinen. Aluksi olin pyörtää kokonaan lukemisesta, kun raatokärpänen pörisi sivukaupalla vanhan naisen huoneistossa ja ikkunasta näkyi vain pihalla lojuva mytty. Tämä ei ala hyvin, mietin, tuli jotenkin vastenmielinen olo. Mytystä löytyvä tyttö, enää kuin lepattava varjo, kohenee sivu kerrallaan, kuoriutuu likakerroksistaan ja rääsyistään. Vanha nainen on varuillaan, molemmat odottavat jotain ratkaisua omituiseen tilanteeseen ja pelkäävät toisiaan ja kaikkea koko ajan. Ilmassa on outoa uhkaa. Sitten tarina hypähtää alkuun, sukupolven taakse. Nyt alkaa jo kiinnostaa miten kertomuksen kudossäikeet punotaan lopulta yhteen. Ja se kyllä käy Sofi Oksaselta.
Lopputulema lukukokemuksesta jää ristiriitaiseksi. Kieli on kyllä oivaltavaa, rikasta ja tyyli taitava. Tarinakin tempaa alun jälkeen mukaansa, mutta aihe ja juonenkäänteet ovat sen verran ahdistavia, että lukija joutuu ikään kuin vastustamaan torjuntaansa. Jos tarinassa on, kuten olen ymmärtänyt, kirjoittajan lähiomaiskohtaloita taustalla, ahdistavuus on aitoa, kirjoittajasta tekstiin valunutta. Etäännytys olisi ehkä suodattanut samentavaa ahdistusta ja teksti olisi tullut kirkkaammaksi.
– Miten palkintosumaan lienee vaikuttanut kirjailijan persoonallinen habitus, voi vain arvella.
*Tessa de Loo; Kaksoset, suom. Anita Odé; Karisto 2001 (1993)
Eipä ole monta hollantilaiskirjailijan teosta elämässä tullut luettua, mutta lukupiirin ansiosta tänä vuonna jo kaksi. Tessa de Loo osoittautui oivalliseksi kertojaksi. Romaanin aikatasot liukuvat toisiinsa saumattomasti ja kieli on runsasta ja sujuvaa. Tarinan juonikuvio on mielenkiintoinen: lapsena vanhempansa menettäneet kaksostytöt joutuvat kasvamaan aikuisiksi kaukana toisistaan ja tapaavat vanhempina yllättäen kylpylässä. Anna tunnistaa sisarensa Lotten, mutta tämän muisti on sulkenut sodan traumatisoiman lapsuuden pois ja hän suhtautuu äkisti ilmaantuvaan kaksoissisareen torjuvasti. Kylpylähoitojen aikana siskokset tapaavat päivittäin ja Annasta tulee Lotten muistin avaaja. Kerronta vie kaksosten tarinaa enemmän Annan kautta, mutta kummallakin on kosketuspintaa Hitlerin Saksaan ja juutalaiskysymykseen. – Pidin kirjasta, josta on ehditty jo tehdä elokuvakin.
*Eduardo Mendoza; Tulvan vuosi, suom. Tarja Härkönen; Tammi 1999 (alkuperäisteos 1992)
Mendozan teoksista on suomeksi käännetty kolme, joten lukijoita hänellä ilmeisesti on. Minulle tämä kirja jäi hieman laimeaksi lukukokemukseksi, osoittautui, että olin sen joskus aiemmin lukenutkin. Tarina on epätavallinen rakkauskertomus, ei täysin uskottavakaan mielestäni kuvatessaan nunnan ja suurtilallisen välille leimahtavaa intohimoa. Mies jää taustalle, tarina kuvaa nunnan mielessään käymiä taisteluja ja vaikeita ratkaisuja. Espanjan falangistikapinallisten joukkoonkin nunna joutuu ryöstetyksi hoitamaan haavoittuneita. Luostari saa viimein lahjoituksen, jota nunna alunperin lähti anomaan rikkaalta maanomistajalta ja hoitokoti rakennetaan. Tarina päättyy nunnan palatessa ennen kuolemaansa vielä kerran rakastamansa miehen omistamaan hedelmätarhaan. – Enpä tiedä, kovin espanjalainen tarina kaiken kaikkiaan.
*Eero Ojanen; Ajan filosofia; Kirjapaja 2007
*Risto Ahti; RunoAapinen 2; SanaSato 2005
Antoisimpia kirjoja pitkään aikaan nämä kaksi ja hitaasti luettavia! Ovat niitä, jotka jäävät esille, joihin tekee mieli palata. Ojanen filosofoi aikaa, Ahti runoilijan synnytystuskia ja suhdetta maailmaan. Tiivistä, mutta hengittävää tekstiä.
– Tuntuu, että yhä huonommin jaksan lukea tyhjiä tarinoita, trendien aallokossa surffaavia tai sanoilla kikkailevia kirjailijoita. Sielu kaipaa totta, eletynmakuista, oivaltavaa ja ajatusta inspiroivaa tekstiä. Ojanen ja Ahti osaavat hienosti sanoittaa oivalluksensa ja ovat läsnä tekstissään. Nämä ovat Ytimessä.
*Siri Hustvedt; Kaikki mitä rakastin, suom. Kristiina Rikman; Otava, 2007 – Loisto-pokkari, 11.p. 2009
Kirjailija on ollut paljon esillä viimeisimmän suomeksi ilmestyneen kirjansa myötä. Olen silloin tällöin tehnyt kuten nyt: aloittanut uuteen kirjailijaan tutustumisen hänen menestysteostaan aiemmasta tuotannosta, jos sitä on, jolloin nykyarvioinnit eivät ohjaa oman käsityksen muodostumista.
Tarina alkaa sirpaleisena. Pitkältä tuntuneen yksityiskohtien pöpelikössä tarpomisen jälkeen alkavat tarinan puitteet ja päähenkilöt hahmottua. Ja sitten käy niin, että tarina saakin lukijasta otteen eikä kirjaa voi laskea käsistään. Tämäkin kirja on aiheeltaan ahdistava – psykopaattisen, persoonallisuushäiriöiseksi osoittautuvan pojan kasvukertomus. Nuorukainen näännyttää vanhempansa, kietoo kaikki läheiset valheisiinsa, eksyy itseltään ja katoaa lopulta elämänsä mustaan aukkoon. – Kertoja onnistuu säätelemään ahdistuksen määrää niin, että lukija ei jää sen alle vaan teksti toimii loistavasti! Tämän jälkeen Hustvedtin Amerikkalainen elegia on ihan pakko lukea.
Malja keväälle – ja Pikkuritarille, joka pinnistäytyi omin neuvoin seisomaan eka kertaa vapunaattona (6 kk 10 pv)!
Aurinkoiset kevätpäivät tuntuvat valuvan hukkaan, kun ei jaksa ryhtyä mihinkään. Tauti on sitkas. Voi tätä painavaa väsymystä, joka tahmauttaa liikkeelle lähtemisen yrityksetkin. Eilen sain viimein rapsutettua pihaa. Työ ei ollut iso eikä raskaskaan, mutta voimille otti. Toinen sanoi kasoja korjatessaan, että on toivotonta yrittää hillitä naista, jota kevätpuuhat polttelevat.
Huominen kääntyy toukokuuksi. Odotan kotikadun koivujen pelmahtavan ihanaan vehreyteensä milloin tahansa. Syreenin lehtisilmut paisuvat päivä päivältä. Sinivuokot, krookukset, helmilijat, scillat ja käenrieskat ovat ilakoineet jo viikon pihassa. Kohta on valkovuokkojen ja tulppaanien vuoro. Perennatkin heräilevät talviunestaan.
Pihaorava nauratti meitä juoksemalla ylös vaahteraan poronsarvi suussa. Tosiaan! Siellä se istui oksanhaarukassa ja järsi saalistaan. Olemmekin ihmetelleet, miten Lapin erämaasta löytynyt sarvi kutistuu vuosi vuodelta ja putoilee maahan paikaltaan kelo-oksan viereltä tuon tuostakin. Syy selvisi. Lapinhulluus tarttuu.
Jaa, vappu. Ehkä otetaan lasilliset simaa ja omatekoisia churroja kotipihan aurinkoterassilla. Ehkä Toinen soittaa nostalgisen Retuperä-levynsä. Ehkä ponnistaudumme vappulounaalle jonnekin, missä saa tuoretta parsaa. Ehkä käyskentelemme veden tuntumaan nuuhkimaan kevättä. Eleetöntä vappua, vähistä aineista.
Sydämessä käy pieni pelon väre: tunteekohan äiti vielä, kun muistamattomuus on välillä niin totaalista. Äiti kulkee taas käytävää rollan kanssa, kun menemme hoivaosaston ovesta sisään. – Hei, tunnetko meitä? Äiti katsoo pitkään, sitten tuhahtaa: no, kylhä mie nyt siut tunnen (katsoo Toiseen, sanoo nimen) ja tunnen mie siun mieheiskii, enhä mie nyt nii höperö ole. Ehdin tuntea helpotuksen, ilon, mutta saman tien joudumme lohduttoman valituksen pyörteeseen, joka koskee nyt isää. – Miksei kukkaa oo miul kertont, jot hää on kuolt? Millo ne on hänet hauvanneetkii enkä mie oo tient mittää. Hää ko ol nii hyvä mies, mite hää nyt on miut tänne yksinää jättänt… Äidillä on itkupäivä eikä siihen ole lääkettä.
Käymme Kummipojan kotona viemässä Tyttelin ja Pikkuveljensä tuliaiset. Siellä on lapsiperheen iloinen rätinä, joka tuntuu niin mukavalta sen hetken. Veljen luokse mennään taas yöksi. Lapsuusmaalla on kaunista, mutta kylmää. Piha on iltapäivällä kurainen ja yön jälkeen askelet rouskahtelevat kohmeisessa maassa. Kottarainen kyhjöttelee paljaassa pihakoivussa höyhenet pörröllään.
Yöllä herään hiljaisuuteen, kuten usein siellä tapahtuu. Nousen istumaan vuoteen laidalle. Ikkunasta tuikahtaa muutama valopiste ja tajuan: on tähtiyö! Nopsasti hamuilen villasukat jalkaan ja aamutakin yöpaidan päälle. Hipsin raput alas, naulakosta vielä viitta hartioille. Eteisessä sujautan jalat Veljen saappaisiin ja koetan päästä ulos talonväkeä herättämättä.
Taas seison tässä pihassa kuin ennen lapsena. Tähtitaivas lepää ylläni majesteettisena. Tunnistan haltioituneen juhlavan olon, joka tulee hiljaisen avaruuden katselemisesta. Lapsen taivas tuntui niin kaukaiselta, äärettömältä, lähes pelottavan mahtavalta. Aikuisen taivas on lähempänä, kuin voisin vain ojentaa käteni ja poimia Otavan, koskettaa Pohjantähteä. Siitäkö se ero, että ensimmäisten oivallusten huikaisulle oli silloin niin paljon enemmän tilaa? Aikuinen tietää liikaa kaikesta, avaruudestakin, vaikka tuskin mitään. Tietämisen paino muuttaa suhteita. Ihmisen koti on Maa, yksi avaruuden valopisteistä. Maasta olen, tältä tähdeltä. Mikä minussa on täältä jää tänne, mikä minussa on ikuista, jatkaa matkaa uudessa muodossa, uudessa maassa.
Toisena päivänä Äidin kanssa on harvinaisen mukavaa. Hoitaja kertoo, että Äiti oli itkenyt koko illan, mutta tänään me kuljemme rauhallisesti vanhainkodin käytävillä ja istumme jutustelemassa keinutuoleissa. Kertoilen muistojani, isän kuolemankin ja äidin leskeysvuodet sen jälkeen. Tänään Äiti vastailee kuin muistaisi, tuskin kuitenkaan, minusta tuntuu, että olen hänen nuorempi siskonsa ja hän kuulee minun puhuvan heidän isästään enkä omastani. Minuakin väsyttää, on niin raskasta pitää yksin käsissään ajan lankoja ja kutoa siltaa sukupolvien yli. Äidin huoneessa lepäämme tutuissa lauluissa kunnes on ilta-aterian aika. Pientä iloa siitä, että tänään Äitiä ei itketä.
Illalla nousemme Toisen kanssa syntymämäelleni Serkkuveljen luo kyläilemään. Emäntä kattaa pöytään herkullista iltapalaa. Rattoisaa jutustelua riittää myöhään. Serkkuveli soittelee mielellään hammondia ja hyvin soittaakin. Sitä on mukava kuunnella ja katsella, sillä soittaessaan hän näyttää onnelliselta mieheltä. Saan kurkistaa syntymäkammarini ovesta. Täältä olen lähtöisin. Miten pitkä ja polveileva onkaan tieni ollut sieltä tähän päivään.
Yöllä nousee kuume, taudin kynnet raapivat kurkkua. Tajuan: on aika palata. Aamulla lähdemme kotiin poikkeamatta enää Äidin luo. Nukun koko matkan, Toinen ajaa.
Kauniit keväiset päivät ovat lipuneet ohitse kuumesumussa. En ole jaksanut ottaa luonnossa tarjolla olevaa iloa vastaan enkä liioin harmitella pihapuuhia, pesua odottavia ikkunoita tai muuta ajankohtaisaskaretta. Flunssattoman syksyn ja talven jälkeen oli arvattavissa, että matka saattaa sekoittaa elimistön puolustussysteemit. Niin kävi viime keväänäkin.
Olen juonut litroittain lämpimiä ja viileitä, lojunut puoliunessa vuoteella, yrittänyt välillä lukea, käynyt kirjoittamassa pätkän kerrallaan matkatarinaa. Buranalla olen hillinnyt särkyä. Viides kuumepäivä oli pahin, lienen nukkunut koko päivän, kun en siitä paljon muista. Sen jälkeen tapahtui yöllä käänne ja kuume laski. Toinen selvisi matkan jälkilaskusta kolmessa päivässä ja kuumeetta, minä joudun näköjään käymään pitkän kaavan mukaan. Mutta voiton puolella ollaan.
Matkalta kotiuduttua lähdimme kohta Lapsuusmaalle äitiä katsomaan. Siellä kuume alkoi nousta. Miten ihmeessä tämän viimein sisäistäisi: palautumisaikaa pitää olla näillä kymmenillä.
En ehtinyt haravoimaan, poimin käsin hennoilta nupuilta talven kuorman. Nyt ne loistavat sineään taas, lapsuutemme kevätairuet, etelään juurtuneet, kuten mekin.
Risteilyohjelman kohokohdat ovat takana ja viikkomme lopuillaan. Siellä täällä alkaa nousta pintaan (pientä) kärsimättömyyttä matkatovereiden välillä ja (hillittyä) kritiikkiä. Totta on, että eräs erinomaisista oppaistamme on ilmeinen historiafriikki, jonka tietomäärä ja perusteellisuus on joistakin ollut uuvuttavaa. Toinen taas on oikeastaan enemmän elämäntaiteilija kuin opas ja kolmas vain nuori, hyvin kaunis ja erittäinkin kielitaitoinen.
Olen itse historiarajoitteinen henkilö, mutta perusteellisuus ei minua uuvuta eikä perusteettomuus häiritse, koska olen nyt valinnut kuvaamisen tavakseni lähestyä kohteita. Monet sinänsä arvokkaat yksityiskohdat ja kerrotut tarinat vie tuuli iloisesti sillä välin, kun keskityn kuvakulmiin ryhmän ulkokehällä. Tietoahan löytyy, mutta persoonallinen näkökulma on aina uniikki ja hetkellinen. Olen alkanut matkailun neljäkymmentä vuotta sitten kynän, muistivihon ja filmikameran kanssa. Saattaa olla, että jonakin päivänä väsyn kuvaamaan, mutta kynä ja vihko pysyvät mukana niin kauan kuin kuljen.
 
Linnojen laaksoa takaisin päin kulkiessa saamme vielä kerran ihastella ne uljaat maisemat. Jo kerran ohitettu Mainz on viimeinen pysähdyspaikkamme ennen kotiin paluuta. Iltakierrokselle olemme arpoutuneet elämäntaiteilijaoppaamme ryhmään. Pitkäperjantain hiljentämästä Mainzista ei muutenkaan paljon jää mieleen – paitsi hauskat patsashahmot, tyyppiä Mummeli ja Vaari!
Jokilaivaristeilyn perinteisiin kuuluu viimeisen päivän päättäminen kapteenin maljaan ja juhlaillalliseen. Vieraat ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, kaikki seitsemän ruokalajia tarjoillaan pöytiin. Kapteeni pitää puheen, johon joku risteilyn herrahenkilöistä vastaa. Pöytäseurueissa keskustelu käy vilkkaana ja ruoka – ah – se on taivaallisen täydellistä. Kunnianhimoinen keittiömestari saa suitsutusta taidoistaan.
Ennen nukkumaanmenoa pakkaamme laukut viittä vaille valmiiksi, sillä yön aikana laiva siirtyy Frankfurtiin ja aamiaisen jälkeen lähdemme laivalta. Oppaamme hyvästelevät meidät lentoaseman lähtöselvityksessä ja siitä lähtien olemme omillamme. Pääsemme Toisen kanssa ensimmäisinä turvatarkastuksesta helposti, mutta pitkällä käytävällä portille E22 lähdemme jostain syystä väärään suuntaan ja ajaudumme ovelle, joka pyöräyttää meidät saapuvan matkatavaran halliin. Sieltähän ei pääse takaisin muuta kuin uuden turvatarkastuksen kautta.
Toisella kertaa lentolaukkuani tuijotellaan epäluuloisesti läpivalaisussa ja joudun purkamaan sisällön sivupöydälle. Kamera menee olankohautuksella, mutta ne soittorasiat! niistä käydään neuvottelua ja niitä tutkitaan huolestuneina. (Kuittikin on jossain mutta missä!) Lopulta päättävät antaa niiden olla ja saan pakata kaiken takaisin. Sillä välin Toinen on saanut suunnistustaitonsa takaisin ja tajunnut, missä menimme vikaan. Löydämme tutun joukon.
Charterkone on jo tuonut tullessaan seuraavat risteilijät. Paluulähtöä odotellessa eräs matkatovereistamme soittelee hiljaa huuliharpulla ja muutamat hyräilevät mukana. Kohta lennämme kotimaisin siivin Reininlaakson kukkapuukeväästä odottamaan oman keväämme saapumista pohjoiseen.
 
Rüdesheimista lähdettyä kukaan ei malta mennä hyttiin päivälevolle, sillä pian alkaa matkan maisemallinen huippuosio. Yläkannella tuuli on viileähkö auringosta huolimatta, lämmintä ylle ja kamerat ja kiikari mukaan. Oppaan selostus pitää meidät hyvin kartalla. Viehkeitä kyliä kirkkoineen, vehmaita vuorenrinteitä vihreän erisävyissä ja valkeina kukkivin puin. Siellä täällä rinnenäkymä huipentuu muinaisen linnan siluettiin. On kuin matkaisi sadun purrella ritariaikaan.
Kovasti hehkutettu lähes pystysuora Lorelei-kallio Reinin mutkassa tuntuu meistä vaatimattomalta matkailtuamme Norjan jylhimmissä vuonomaisemissa, viime kesänä viimeksi. Onhan tarina kauniista Lorelei-neidosta toki traaginen ja kallio jokilaakson pehmeälinjaisista vuorista poikkeavan jyrkkä. Joelta katsoen kallion ylätasanteella seisovia ihmisiä hädin tuskin erottaa.
Haluan omistaa erään Reininlaakson kauneimmista linnoista, Stolzenfelsin, mielessäni Pikkuritarille. Ehkä hän joskus vuorostaan risteilee näillä seuduilla ja löytää tien linnaansa ja sen meille tuntemattomiksi jääneisiin aarteisiin.
 
näkymä eräältä sisäpihalta Koblenzissa
Illalla saavumme Deutsches Eckiksi kutsutun Reinin ja Moselin yhtymäkohdan läpi Koblenziin ja lähdemme vielä pienellä joukolla kierrokselle kaupunkiin. Reilun sadantuhannnen asukkaan kaupunki on yllättävän hiljainen, kiirastorstai-ilta ehkä vaikuttaa. Historioissa mainitaan ahkeraan muuan Trierin piispa, jonka patsaan tietysti näemme sekä Pyhä Florens, jonka nimikkokirkko on remonttihupussa. Olemme Florenzinaukiolla puoli kuuden maissa ja saamme ihmetellä museon seinässä olevaa vanhaa kelloa, jonka alapuolella on hassu, silmiään pyörittelevä miehennaama. Mies näyttää (punaista) kieltään kahdesti puolelta ja kuudesti täydeltä. Kellomieheen liittyi vääryyttä kokeneen kansalaisen tarina, jota varmaan sanottaisiin nykyään urbaanilegendaksi.
*jatkuu
|
|
