Sydämessä käy pieni pelon väre: tunteekohan äiti vielä, kun muistamattomuus on välillä niin totaalista. Äiti kulkee taas käytävää rollan kanssa, kun menemme hoivaosaston ovesta sisään. – Hei, tunnetko meitä? Äiti katsoo pitkään, sitten tuhahtaa: no, kylhä mie nyt siut tunnen (katsoo Toiseen, sanoo nimen) ja tunnen mie siun mieheiskii, enhä mie nyt nii höperö ole. Ehdin tuntea helpotuksen, ilon, mutta saman tien joudumme lohduttoman valituksen pyörteeseen, joka koskee nyt isää. – Miksei kukkaa oo miul kertont, jot hää on kuolt? Millo ne on hänet hauvanneetkii enkä mie oo tient mittää. Hää ko ol nii hyvä mies, mite hää nyt on miut tänne yksinää jättänt… Äidillä on itkupäivä eikä siihen ole lääkettä.
Käymme Kummipojan kotona viemässä Tyttelin ja Pikkuveljensä tuliaiset. Siellä on lapsiperheen iloinen rätinä, joka tuntuu niin mukavalta sen hetken. Veljen luokse mennään taas yöksi. Lapsuusmaalla on kaunista, mutta kylmää. Piha on iltapäivällä kurainen ja yön jälkeen askelet rouskahtelevat kohmeisessa maassa. Kottarainen kyhjöttelee paljaassa pihakoivussa höyhenet pörröllään.
Yöllä herään hiljaisuuteen, kuten usein siellä tapahtuu. Nousen istumaan vuoteen laidalle. Ikkunasta tuikahtaa muutama valopiste ja tajuan: on tähtiyö! Nopsasti hamuilen villasukat jalkaan ja aamutakin yöpaidan päälle. Hipsin raput alas, naulakosta vielä viitta hartioille. Eteisessä sujautan jalat Veljen saappaisiin ja koetan päästä ulos talonväkeä herättämättä.
Taas seison tässä pihassa kuin ennen lapsena. Tähtitaivas lepää ylläni majesteettisena. Tunnistan haltioituneen juhlavan olon, joka tulee hiljaisen avaruuden katselemisesta. Lapsen taivas tuntui niin kaukaiselta, äärettömältä, lähes pelottavan mahtavalta. Aikuisen taivas on lähempänä, kuin voisin vain ojentaa käteni ja poimia Otavan, koskettaa Pohjantähteä. Siitäkö se ero, että ensimmäisten oivallusten huikaisulle oli silloin niin paljon enemmän tilaa? Aikuinen tietää liikaa kaikesta, avaruudestakin, vaikka tuskin mitään. Tietämisen paino muuttaa suhteita. Ihmisen koti on Maa, yksi avaruuden valopisteistä. Maasta olen, tältä tähdeltä. Mikä minussa on täältä jää tänne, mikä minussa on ikuista, jatkaa matkaa uudessa muodossa, uudessa maassa.
Toisena päivänä Äidin kanssa on harvinaisen mukavaa. Hoitaja kertoo, että Äiti oli itkenyt koko illan, mutta tänään me kuljemme rauhallisesti vanhainkodin käytävillä ja istumme jutustelemassa keinutuoleissa. Kertoilen muistojani, isän kuolemankin ja äidin leskeysvuodet sen jälkeen. Tänään Äiti vastailee kuin muistaisi, tuskin kuitenkaan, minusta tuntuu, että olen hänen nuorempi siskonsa ja hän kuulee minun puhuvan heidän isästään enkä omastani. Minuakin väsyttää, on niin raskasta pitää yksin käsissään ajan lankoja ja kutoa siltaa sukupolvien yli. Äidin huoneessa lepäämme tutuissa lauluissa kunnes on ilta-aterian aika. Pientä iloa siitä, että tänään Äitiä ei itketä.
Illalla nousemme Toisen kanssa syntymämäelleni Serkkuveljen luo kyläilemään. Emäntä kattaa pöytään herkullista iltapalaa. Rattoisaa jutustelua riittää myöhään. Serkkuveli soittelee mielellään hammondia ja hyvin soittaakin. Sitä on mukava kuunnella ja katsella, sillä soittaessaan hän näyttää onnelliselta mieheltä. Saan kurkistaa syntymäkammarini ovesta. Täältä olen lähtöisin. Miten pitkä ja polveileva onkaan tieni ollut sieltä tähän päivään.
Yöllä nousee kuume, taudin kynnet raapivat kurkkua. Tajuan: on aika palata. Aamulla lähdemme kotiin poikkeamatta enää Äidin luo. Nukun koko matkan, Toinen ajaa.
Niin kauniin haikeaa tekstiä ja niin tuttuja tuntoja.
Kommentin jätti Simpukka · torstaina 30. huhtikuuta @ 10:41
Käyn pitkää saattoa Äidin kanssa, se on haikeaa ja raastavaa. Olen jotenkin hyväksynyt, että niin on. Kiitos kommentista Simpukka.
Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 30. huhtikuuta @ 20:20