Viikkopyhänä tuli mieleen: käynpä katsomassa torstaimummoa, joka on ollut pitkään poissa, sairaalassa, kotona ja viimeisen tiedon mukaan taas sairaalassa. Mummolan porukalla laitetaan aina kortti poissaolijalle, mutta ei se ihan sama ole kuin kohtaaminen. Läksin kävellen metsikön poikki ja poimin pienen kimpun valkovuokkoja matkalla.
Terveyskeskuksen vuodeosastolla oli vuoro vaihtumassa. Erehdyin kysymään poislähtevältä hoitajalta. Ei tunnistanut nimeä eikä ollut aikaa paneutua asiaan. Iltavuorolainen saatteli siinä vanhaa rouvaa huoneeseensa, ei muistanut onko täällä sennimistä, mutta lupasi ottaa selvää, kunhan ehtii. Potilas reagoi kukkakimppuuni. – Miten kauniita, ovatko ne tosiaan vuokkoja, ihasteli hän. Ohi kulkeva miespotilaskin puuttui puheeseen. – Tiesitkö, että valkovuokolta vie viisi vuotta juurtumisen jälkeen ennen kuin se kukkii, kysyi hän minulta. – Niinkö, en tiennyt.
Odottelin käytävällä. Kuulin, miten toimistossa arvuuteltiin, onko kysytty henkilö täällä vai missä. Kukaan ei tuntunut tietävän. Vastaava hoitaja istui päätteen ääressä ja yritti selvittää asiaa. Viimein minulle tultiin kertomaan, ettei hän ole täällä. Ei ollut tietoa (tai ei kerrottu) onko potilas kotiutettu vai siirtynyt toiselle osastolle. Ei tarvinne ihmetellä, miksi taloa myös ’arvauskeskukseksi’ kutsutaan, tulin ajatelleeksi.
Jätin valkovuokot vanhan rouvan pöydälle. Oli liikuttavaa nähdä, miten kokonaan hän ilahtui kukista. Ulkona soitin torstaimummon kotinumeroon. Sielläpä hän. Ja vuokkometsäpolkua sinnekin.
Ole edelläni kirkas liekki, Herra, ole ylläni opastava valo, ole perillä lämmin tervetulotoivotus tänään, huomenna, ikuisesti
(Kelttiläisestä tulensytytysrukouksesta)
– Tulehan tänne, kuuluu Toisen ääni pihalta. Hän on tyhjentänyt pihavajaa, koonnut haravoidut kasat kuljetusastiaan ja vienyt talkoopäivän jäljiltä yhteisessä pihassa vielä odottelevalle siirtolavalle. Nyt hän osoittelee kahta puista trallia. – Voisikohan nämä jo -? Ovat lahoamassa alta päin…
Nyökkään, samassa silmät kyyneltyvät. Isä teki nuo trallit omin käsin Lapsuusmaan puista kolmekymmentä vuotta sitten silloisen kotimme saunaan. Muutossa halusin ne mukaan, vaikka saunaan niitä ei enää tarvittu. Niitä on käytetty puutarhakeinun ja pihaportaiden edessä.
Aika lahottaa puun, tarpeeellinen käy tarpeettomaksi. Isä on ollut kokonaan poissa jo kahdeksan kevättä. Onko meillä enää isän käsien tekemää, kun näistä luovumme, mietin. Kummallista, miten paljon tunneseikkoja tavaroihin sitoutuu. Ihan kuin ihminen olisi läsnä tekemissään ja heitettäisiin niiden mukana pois. Ehkä siinä onkin tavarasta luopumisen vaikeus?
Sitten muistan. Annoin kerran isälle tyhjän kirjan, jonka hän toi takaisin vuosien päästä täynnä lapsuudestaan ja nuoruudestaan kertovia muistoja ja kuvia. Isän käsin minulle ja lapsilleni kirjoitettu.
Klaus Härö, tuo lahjakas, katsojaan uskova elokuvan tekijä, on jälleen luonut jykevistä aineksista pienieleisen, puhuttelevan taideteoksen. Hän luo rappiosta kauneutta, antaa tyhjyyden ja niukkuuden puhua ja puhutella. Hän malttaa antaa kameran viipyä päähenkilöidensä kasvoilla niin, että ilmeiden pienet, paljon puhuvat vivahteet tulevat esiin. Asettamalla rikoksestaan armahdetun naisen ja kutsumustaan loppuun asti täyttävän vanhan sokeutuneen papin vastapooleiksi, elokuva paljastaa kärsimyksen, rikoksen, sovituksen ja armon teemoja.
Osuvampaa roolitusta tuskin voi kuvitella. Heikki Nousiainen antaa pappi Jaakobille armon inhimilliset kasvot, hienovaraisen lähimmäisenrakkauden ja palvelutehtävälleen omistautuneen, oikeastaan siitä elävän vanhuksen hahmossa. Kaarina Hazard on suorastaan täydellinen valinta kohtalonsa kovettaman ja itseltään armahduksen kieltäneen Leilan rooliin. Hän luo sulkeutuneen ja toivottoman naisen hitaasta avautumisesta uskottavan ja riipaisevan monumentaalisen kaaren. Postinkantajan osuus tarinassa tuntuu olevan edustaa yhteisön pelokasta, torjuvaa suhtautumista armahdettuun elinkautisvankiin.
Mietin teemojen risteilyä. Tässä elokuvassa katsoja voi löytää kaikista henkilöistä samaistumispintaa. Jokaisessa meissä on jotain rikkinäistä, kipukohdan ympärille lukkiutunutta, jota ulkopuolelta tullut armahdus ei tavoita, ellemme itse anna anteeksi itsellemme. Jokaisessa on pelokasta kauhistelijaa, joka on valmis tuomitsemaan menneen perusteella toisen. Jokaisessa on myös myötätunnon säie, joka haluaa hyvää kanssaihmisille. Elokuva haastaa katsojan, toimii sielun peilinä. – Suosittelen.
Surussa ja ilossa, neuvottomana ja valinnan edessä, katuvana ja rohkeutta vailla – voin kääntää kasvoni Jumalan valoa kohti. Huokaus riittää, se kuullaan.
Saatan nykyään liikkua joskus kaupungilla aamupäivällä. Olen pannut merkille, että silloin näkee originelleja kanssakulkijoita. Heidät havaitsee, koska väkeä on ylimalkaan vähemmän. Neljän jälkeen, jolloin standardityöaika (8-16) päättyy, kaupungin kaduille, liikennevälineisiin ja kauppoihin tulvahtavat asiallisesti pukeutuneet, ostokykyiset ja kiireiset työikäiset salkkuineen, läppäreineen ja kasseineen.
Taannoin tallustelin leppäkerttureppu olalla pääkaupungin rautatieasemalta Kampin keskuksen ohi Tennispalatsin suuntaan ennen yhtätoista. Näin kerjääviä romanialaisia polvillaan, ikääntyneen naisen minihameessa lepattavat legginsit luisten säärten suojana, miehen nahkaisessa täyspitkässä mustassa takissa ja lierihatussa, 4XL-kokoiseen aniliininpunaiseen takkiin ja kireisiin farkkuihin ahtautuneen naisen ja jonkun opettajan luokasta eksyneet kalkkikasvoiset goottitytöt. Katujen vakiokalustoon varmaan kuuluvat yksin tai porukassa liikkuvat sänkileukaiset resupekat epämääräinen lippalakki tahmaisen kuontalon peittona ja eväskassi kilisten. Niin – ja ne elämästään eksyneet vanhat naiset nyssäköineen, omaisuus mukana varkaiden pelosta.
Voi sanoa, että satunnaiset reitille osuneet vastaantulijat eivät kaiken kaikkiaan olleet mikään standardijoukko, mutta mainitut erottuivat siitäkin. Olisiko kukaan huomannut minua, mietin nyt. Pienehkö nainen tummansinisessä hupparissa, vaaleanharmaissa farkuissa? Jos ei reppua olisi ollut, taitaisin olla siniharmaata massaa…
Näkymä Aleksilla, Espalla tai Stockmannilla, satamassa laivojen tuloaikaan tai lähiöiden ostareilla olisi ollut toisenlainen. Kaupunki elää ihmisissään, ihmiset kaupungissaan.
Vallaton mummeli leppeässä blogissaan on hyvästä sydämestään pannut kiertämään saamansa tunnustuksen. Olen ihaillut Vallattoman taitoa verkostoitua, rytmittää teemojaan ja kuvittaa hauskasti blogiaan. Kiitos tunnustuksesta!
Sydänterveisiä puolestaan voisin jatkaa eteen päin teille kaikille, joiden blogista olen saanut voimaa, iloa ja uusia ajatuksia. Tänään haluan muistaa erityisesti Mehtäsielua, jonka sydämessä on surun kipua.
Tytöt uupuvat koulussa, kertoo Hesari. Samaa vakuuteltiin televisiouutisissa. Tiedettiin myös, että pojat eivät, he sen sijaan häiriköivät ja haistattavat pitkät koko koululle. Asiantuntija tietää kertoa, että pitäisi nähdä nuoren siirtymävaiheet mahdollisuutena ja puuttua asioiden kulkuun ajoissa sopivalla tuella.
Kuulostaa tutulta. Tätä ennen on puhuttu nuorten masennuksen varhaisesta tunnistamisesta ja tukitoimista. Onko tapahtunut tunnistamista, järjestetty tukea? Vaikuttaa siltä kuin oletettaisiin, että ääneen sanottu on saman tien tehty. Vanhemmat touhuavat omissa sfääreissään. Oppilashuoltohenkilöstön alasajo puree.
Kuka kertoisi nuorille, että väsyäkin saa, se kuuluu elämään. Että omasta jaksamisestaan voi huolehtia itsekin aika pitkälle. Että omaa vaatimustasoa voi tarkastella kriittisesti, jos siihen on vaikea yltää tai voimat eivät riitä. Että omia vanhempia ja lähiaikuisia voi ja pitää haastaa tueksi ja pitämään huolta.
Kuka kertoisi vanhemmille, että he ovat nuorilleen korvaamaton taustatuki. Että rakkaus ja rajat riittävät pitkälle. Että lapsen kasvun ohjaaminen on kiinnostava ja palkitseva tehtävä. Että vanhemmatkin saavat väsyä ja heidänkin on pidettävä huolta itsestään. Että valintoja tehdessä kannattaa miettiä perheen etua.
Nuorena uupuvaa uhkaa aikuisena työelämässä uupuminen. Väsynyt aikuinen ei jaksa olla omien lastensa tukena. Kierteen voi katkaista.
Juu, kiitos vaan kysymästä, Pissismummo jäi kuin jäikin henkiin inhasta kevätlunssasta, jonka kynsiin joutui vastaanharaten, mutta kaikitenkin. Mummon maatessa raporankana moni muu ehti ahkeroida projekteissaan. Ystävätär esimerkiksi oli päässyt pisteeseen hyvinkin kymmenisen vuotta vaiheessa olleessa eepoksessaan. Olipa vielä saanut luvan tingata akateemiseen tyyliin aiheesta vastaanväittäjän kanssa julkisesti.
Pissismummo oli saanut kutsun väittelyn todistajaksi hyvissä ajoin, säätänyt oikein kännykän muistuttamaan asiasta. Kyseisenä aamuna heräiltiin talossa rauhalliseen tahtiin kahville, käväistiin suihkussa ja Mummo pani kaalikeiton tekeille. Poikakaveri uppoutui lehteensä. Vaan tulipa Mummolle mieleen tarkistaa kutsusta paikka missä piti oleman iltapäivällä. Joo, selvisi se ja muuten sekin, että tilaisuus onkin aamupäivällä. Vilkaisu kelloon paljasti hyytävän kirkkaasti, että aikaa oli puolitoista tuntia neljän sijasta. Ja Mummo aamutakissa.
Älkääs kuulkaa mitään. Pissismummo on ennenkin selviytynyt pukemisesta, föönauksesta ja muusta restauroinnista varttitunnissa. (Siis äärimmäisessä hädässä.) Poikakaveri ponkaisi ajamaan partaa ja Mummo pisti hösseliksi. Oli ajateltu mennä rauhassa junalla pääkaupunkiin, mutta nyt oli kyllä pakko ottaa auto. Kukatkin haettava vielä. Viime tipassa muisti Mummo kääntää virran pois keittolevyltä.
Kukkakaupan kynnysmatolla kyyhötti pieni lintu, ovilasiin lentänyt ja siihen pökertynyt. Pissismummo loikki yli ja mietti mennessään olikohan tuo varoitus. Hässäkkälähtö kun ei liikenteessä hyvää tiedä. Poikakaveri ajeli likipitäen rajoitusten mukaan. Laskeskeltiin siinä, että jos parkkipaikka löytyy, ehditään ajoissa, kun on se akateeminen varttikin.
Vaan mistä nousikin siihen kotoinen tinka, yksi näitä Pissismummon ja Poikakaverin iänikuisia eipäs-juupas-kiistoja. Edellä ajava seisahtui valoihin, Poikakaveri selitti Mummoon päin, että eipäs. – Varo! kiljahti Mummo. Sentin päähän edellä seisovan takapuskurista sai äkkijarru kaaran pysähtymään. – Huhhuh, olipa tipalla. Tästä oltiin harvinaisen samaa mieltä.
Akateeminen tinka vasta onkin mielenkiintoista seurattavaa. Juupas on tutkinut asian perin pohjin ja saanut kasaan satamäärin sivuja aiheestaan. Hän kuvailee tutkimustensa tuloksia antaumuksella. Mutta annas olla, kun Eipäs pääsee ääneen. Hän höyhentää huolellisen rakennelman sivu sivulta, tinkaa vastausta lukiessa heränneisiin kysymyksiin, tarkistaa, vertailee ja puntaroi. Juupas huokailee ja selittää, Eipäs epäilee ja pöyhii. Näiden kahden välissä nuokkuu ikävystyneenä akateeminen erotuomari Kylläpäs. Kaikki kolme ja läsnä olevat todistajat näet tietävät, että näytöksessä on onnellinen loppu tinkaamisesta huolimatta. Näin nytkin.
Pissismummon ja Poikakaverin kotimatka sujui väitöskahvien jälkeen suorastaan auvoisen yksimielisyyden hengessä.
Eeva Kilpi, runossaan: ”…jonkin salaperäisen erehtymättömän biologisen lain mukaan olen ollut paras mahdollinen äiti juuri näille pojille, virheistäni huolimatta…
Ei sädekehää, vain kiitollisuutta elämälle
|
|
