Tunnen erään. Hän on vaeltajakarhu, luonnonystävä, tonttusieluinen ja suuri sydämeltään. Silloin tällöin häneltä saapuu puhelimeen tai postilaatikkoon viesti, jossa on paljon sisältäviä, hitaasti nautittavia lauseita. Kun hänet kohtaa raitilla, juttuhetki jättää tunnelman kuin olisi kuunnellut metsää, sadetta ja tuulta. Jos hän tulee käymään, hän tuo satukirjan, löytämänsä kiven, leipomansa kakun tai herkullisen salaatin. Hän tekee surutyötään kaivamalla vanhalle ystävälle haudan lapiolla koneen sijasta. Uniikimpaa ystävää ei voisi toivoa.
Tunnen toisenkin. Surevat tulevat hänen luokseen pyytämään omaiselleen viimeistä palvelusta. Hitaasti ja kunnioittaen hän ottaa heidät vastaan, kuuntelee tarkkaan, ei säiky itkua. Siunauspuheen hän pitää sydämellisesti kuin ystävälle, sillä hän tuntee useimmat seurakuntalaisistaan. Hän tulee muistotilaisuuteen aina, kun omaiset sitä toivovat. Hän huomioi omaisten surun vuosipäivän, käy tervehtimässä tai muistaa muuten. Hän on turvallisesti läsnä surevia kohdatessaan.
Ehkä on myös väsyneitä, kyynisiä ja loppuunpalaneita kuolematyöläisiä. Ala ei ole kovin haluttu tai trendikäs. Hänen, joka työkseen palvelee vainajia ja heidän omaisiaan, täytyy olla tasapainoinen ja itsestään hyvää huolta pitävä. Epäaito tunteilu ja kaikenlainen falskius paljastuu heti, sillä sureva on ihmisenä herkimmillään. Kuolematyöläisen arvokkain ominaisuus on vaikenemisen ja läsnäolevan kuuntelun taito. Itkevän kanssa itkevä ei ole paras surutyöläinen eikä vainaja vitsejä kaipaa, omainen vielä vähemmän.
Kuoleman kanssa työskentelevällä on hyvä olla paljon elämää ympärillään. Sinutteluetäisyys tulevaisuudessa kohdattavan omankin kuoleman kanssa on oltava. Alalle valikoituvat ne, jotka oivaltavat tämän.
…hyväksyä, jos ei voi muuttaa; rohkeutta muuttaa, jos voi; viisautta erottaa nämä…
*
– – – ihmisien joukossa sydän täynnä rakkautta, keitä kohdannenkin – – –
Pyhä Kolme meidät kaikki siunatkoon
(Kelttiläisestä rukouksesta)
Projektinjohtaja oli jo keväällä kutsunut sekä torstaimummolan että vanhainkodin Nostalgia-ryhmän maaseutukotiinsa kesänaloitusretkelle. Oli ajatus viettää kesäistä puutarhajuhlaa kukkivien omenapuiden katveessa. Osoittautui, että toukokuun lopun helteistä huolimatta omenapuut eivät puutarhassa kukkineetkaan tänä keväänä. Sääkin alkoi muuttua retkipäivän lähestyessä. – Ei hätää, jos sataa, kokoonnumme vastaluudittuun latoon, lupaili kutsujen emäntä. Aamulla satoi ja oli tosi koleaa. Päädyimme tupaan.
Miten rattoisaa meillä olikaan! Toistakymmentä mummelia, kaksi pappaa ja monen monta avustavaa käsiparia – kaikki mahduimme tupaan loistavasti! Nuorimmaisina talonväen toista ja kolmatta sukupolvea – pikkupikkuisin 2 kk ja Isoveli 3 v – ja joukon vanhimpina yli yhdeksänkymppiset. Oi, sitä elämän runsautta, muistojen kirjoa, tulevaisuuden toiveita ja unelmia!
Tuvan pitkän pöydän ääressä oli leppoisaa perheväen tuntua. Monelle oli taatusti mukavaa vaihtelua arkisiin yksin nautittuihin aterioihin saada syödä yhdessä kauniisti katetussa pöydässä. Talon makkaramestari loihti pöytään grilliherkut, salaatti syntyi taitavin käsin tuota pikaa, mukana tuodut aamuntuoreet sämpylät maistuivat ja kahvin kera taikoutui oiva rahkapiirakka jälkiruuaksi.
Onnelliset tupaankutsutut toivat kuka runon, kuka soiton tai laulun yhteiseksi iloksi. Satumaa-tangon myötä kukin sai kertoa missä on hänen satumaansa. Muuan torstaimummoista kiteytti yhteisen tunteen: kyllä se on nyt tässä tuvassa.
Aamulla hiusmuotoilijani kysäisi tukkaani tuivertaessaan mitä lomasuunnitelmia meillä on. Saman tien hän muisti: ai niin, mutta teillähän onkin nyt molemmilla pelkkää lomaa. – On suunnitelmia, on unelmia ja on remonttia, vastasin. Unelmia pitää helliä, niistä ne suunnitelmat kehrääntyy. Remonttiahan riittää aina.
Kaikenmoisen kesäpuuhan keskellä tekee pieni arkinenkin irtiotto oikein hyvää. Ajoimme Naantaliin, yhteen viehättävimmistä kesäkaupungeista. Söimme rannan tuntumassa herkkuannokset perinneruokaa, perunamuussia ja silakkapihvejä. Ihanasti ravittuna nousimme vanhaan luostarikirkkoon musiikkijuhlien juhlakonserttiin. Presidentti ja rouva Koivisto sekä rouva Ahtisaari näkyivät juhlistavan tilaisuutta läsnäolollaan.
Joseph Haydnin G-duuri-jousikvartetto Fine Arts Quartetin esittämänä soi kauniisti, mutta intohimottomasti. Bohuslav Martinún sonaatin (n:o 2) sellolle ja pianolle kuulin ensi kertaa, Arto Noraksen ja Ralf Gothonin huima tulkinta tarjosi ehdottoman elämyksen. Felix Mendelssohnin Oktetto pyyhki mielestä viimeisetkin arkiset mietteet. Tässä upeiden muusikoiden kokoonpanossa soittivat mm. nuoret viulistimme Elina Vähälä ja Jaakko Kuusisto.
Paluumatkalla mietin, mikä tekee Naantalin musiikkijuhlien konsertit aina niin erityisellä tavalla sielua ravitseviksi. Loistavia muusikoitahan on monilla musiikkijuhlilla ja hienoja konserttisaleja riittää. Voisiko se jokin olla tuo ikivanha temppeli, jonka akustisesti niin lämmin ja rikas holvisto soittajaa ja kuulijaa nöyrästi puhuttelee.
Pissismummon Poikakaveri ilmoittihe hyvissä ajoin kevättalvella, että hänelle pitää sitten kanssa antaa köllötysrauha. Tarkoitti, ettei heti ensimmäisenä eläkeaamuna lyödä kouraan kodinkohennuslistaa. Mummo sisäisti nöyrästi toiveen, mutta on totuuden nimessä sanottava, että muutamaan otteeseen saattoi lipsahtaa asiassa ja sai oikeutettua palautetta.
Poikakaveri sai pari kuukautta virallisesti eläkkeellä oltuaan männäviikolla ilmoituksen, että hänelle aletaan maksaakin köllötyksestä vastedes. Tuosta virkistyi hän tavattomasti. Muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa huushollissa. Mummo ei kerinnyt sanoa mitäkään, kun keittiöremonttimies jo oli tilattu mittailemaan ja laatimaan suunnitelmaa. Ooh, tästähän on puhuttu vasta kymmenisen vuotta, että sitten kun.
Mummo oivalsi kohtsillään, että Poikakaverin tarmonpuuskaa olisi hyödynnettävä muutoinkin (se lista!). Niinpä hän tiedusteli vaivihkaa, josko osin miehistä voimaa edellyttävä niin sanotun vaatehuoneen suursiivous menisi samoilla lämpimillä. Eikä puolta sanaa poikittain! – Siitä vain toimeksi, tuumi Poikakaveri.
N. s. vaatehuoneessa möyrimiseen meni puolitoista päivää. Suursiivous tehtiin ’kaikki ulos, puolet takaisin ja loput pois talosta’ -systeemillä. Talvivaatteet heiluivat iloisesti kesätuulessa sillä välin, kun Vanhapari inventoi hyllyjen uumenista esiinkaivettua sekalaista rompetta. Vain todellisessa käytössä olevat tavarat ja niukantiukka paketti nostalgiaa läpäisivät armottoman seulan. Uudet laatikot ja koritkin haettiin Isomarketista.
– Jo vain on siistii, tuuletteli Vanhapari aherruksen tulosta. Kelpaa nyt esitellä vierahillekin: …ja tämä oli se n.s. vaatehuoneemme. Oijoi, Vanhapari malttaa tuskin odottaa keittiöremontin tulosta!
Puhtaan Hengen voima on pyhää. Se antaa heikolle vahvuutta ja aralle rohkeutta. Se koskettaa surua lohduttavasti ja sairautta lempeästi parantaen. Hengitä Pyhää, se on lahja Jumalalta.
”Kiitos elämästä, Äiti. / Pari riviä tein kirjaimia tänään. / Siinä kaikki. Olen onnellinen.” (Lauri Viita)
Äitienpäivän aikaan poimin hyllystäni Tuula Simolan Otavalle toimittaman kokoelman Äideistä parhain. Sain kirjan Esikoiselta valmistumisensa keväänä. Arvostan elettä; poika oli merkinnyt Lauri Viidan runon ja kirjoittanut kirjaan omistuksen äidilleen.
Runon ilme on valoisa. Kirjailijan ja hänen äitinsä suhteesta se kertoo oleellisen: elämän alkuhoiva ja tiukoissa paikoissa saatu tuki on ollut riittävän hyvä kasvualusta, että aikuistuva poika kykenee saavuttamaan tavoitteensa, ottamaan elämänsä haltuun ja tuntemaan syvästi. Runoilija uskoo kykyynsä luoda sanoilla maailmoita ja se tekee hänestä onnellisen miehen.
Runossa viehättää olennaiseen keskittyvä koruttomuus. Kieli on tiheää, ytimekästä. Sanat ovat yksinkertaista arkipuhetta, kuitenkin merkityksiin aukeavaa. Runoilijan tehtävä tiivistyy pariin riviin kirjaimia, joihin Viita tässä puhaltaa hulmuavan hengen. Syntyy kaunis kuva onnesta, elämästä.
Näinä aikoina haetaan onnittelukortteihin kiivaasti tekstejä. Valitseminen on aika vaikea ellei mahdoton tehtävä olipa runokirjoja saatavilla tai ei. Niinkin voi käydä, että huolella valitun runon sanoma ei saajaa tavoita tai tulee ohitetuksi juhlahumussa. Aikuisen ajatus onnesta ei aina ole nuoren maailmassa relevantti. Jotkut runotkin ovat puhki kulutettuja, toiset hassun yleviä.
Mitäpä jos kirjoittaisi ihan oman runon – loppusoinnuista piittaamatta – jotain mitä oikeasti haluaa sanoa nuorelleen, omin sanoin, suoraan sydämestä.
Onnea kaikille koulunsa päättäville, ylioppilaille ja valmistuville; luottakaa itseenne! Iloista juhlan päivää nuorten äideille, isille, sisaruksille ja isovanhemmille. Rohkeutta teille, joiden matkaan tuli mutka; vielä tulee teidänkin päivänne.
* Juhani Peltosen Kevätelegiassa tuuli hulmuaa..
Mustarastas, rastaista mustin / suruaniko minulle ylistät / ylhäältä maailman puista / Tuuli hulmuaa, ristitön lippu / illan aukeamalle taittuvat ahtaat varjot / yö ilmestyy säännöllisesti, / kevät, mahla ja silmut / lehtien suonien lyriikka / sahalaitainen havina / En minä ikävöi täältä, täällä on poissa, täällä / moninverroin enemmän läsnä
* Arvo Turtiainen kuuntelee kaupungin kevättä..
On kaupungin kohina mustan kiven ympärillä. / Viisi tornia muita korkeampina. / Meri etelässä, junat metsiin pohjoisessa, salmia selkiä, saaria. / Mene yöllä mustan kiven luo, toukokuussa / kun lehdet tekevät tuloaan, syyskuussa / kun lehdet väsyvät ja putoavat, / kahdesta neljään on oikea hetki, kuunnella / miten kaupunki nousee merestä, kuunnella / miten se kuuntelee omaa hengitystään, tuntea / suolan tuoksu sieraimissa.
* Kukkaan tiivistyy Helena Anhavan tunne..
Hämyisen nukan / sinisen suoniston takana / se nukkuu / vastasyntynyt / pulsatilla, kylmänkukka.
* Ja Maila Pylkkösen sydän keinahtaa..
Metsä on joka suuntaan. / Kaatuneen kuusen runko sammaloituu. / Siinä nousee aivan pieni / vaaleanvihreä ketunleivän lehti. / Niin nuori. / Kun orava kimpoaa oksalta / heilahtaa sydämeni niinkuin olisin sen keinu.
*
…ystävältä hurmioitunut tekstiviesti / – joutsenet! / vastaan heti / – perhonen! / tätä vauhtia huomenna on juhannus / ja ylihuomenna lokakuu
Kävimme eilen illalla Toisen kanssa lumoutumassa taas laulutaiteesta. Mezzosopraano Cecilia Bartoli (s.1966) lienee nyt taiteilijana parhaissa vuosissaan. Laulajattaren italialainen temperamentti valloittaa. Ääni on huiman notkea ja saanut sitten ensi kuuleman mehevyyttä ja sointivärejä. Aarioiden intensiivinen tulkinta ja henkäyksenohuina kimaltavat pianissimot hurmasivat. Ken laulutekniikkaa tuntee, tietää, ettei trillien ja korukuvioiden laulaminen jokaiselta onnistu. Bartolia kuunnellessa tulee mieleen satakielen liverrys, niin vaivatta ääni toimii.
Saimme kuulla Bartolia myös hänen ensi vierailullaan Suomessa. Kulttuuritalon konsertissa 1993 hänen taiturimainen liverryksensä ja räiskyvä temperamenttinsa jo häikäisi kuulijat ja nimi jäi mieleen. 2000-luvulla Suomessa on saatu nauttia Bartolin loisteliaasta taiteesta muutaman vuoden välein, mistä voi olla vain kiitollinen. Maailmanluokan laulajia kun kuullaan näillä main usein vasta siinä vaiheessa, kun äänen kultaiset vuodet ovat jo takana – jos silloinkaan.
La Scintilla, barokkiorkesteri Sveitsistä, oli konsertin tasaveroinen musiikillinen osapuoli, ei vain säestävä elementti. Orkesterilla oli omaakin sanottavaa; erityisesti viulun ja klarinetin taiturisoolot soivat nautittavasti.
Toisella ja minulla on ollut onni päästä kuulemaan upeita klassisen musiikin solisteja yhteisten vuosiemme aikana. Kumpikin on tuonut oman favoriittinsa, minä laulajat, Toinen sellotaiteilijat. Olemme kohdanneetkin toisemme musiikin merkeissä 1970-luvun alussa ja pääkaupunkiseudulla asuvina on ollut mahdollisuus poimia mieluisia helmiä runsaasta tarjonnasta. – Elämän rikkautta!
Jo hangilla kylvin mieleeni kevään siemenet, odotuksen. Huhtikuu toi linnut ja silmut, toukokuu lehdet ja kukat. Odotus on toivon sisar, yhdessä ne katsovat taivaanrantaan, kutsuvat huomista. Kevät odottaa kesää, kesä syksyä, ilta yötä, yö aamua. Talven pimeässä hengittää valon toivo. Kuulethan, Jumala, miten odotan.
|
|
