Huoneeseen hiipii pehmeä aamuvalo, herättelee lempeästi. Vastahan nukahdin, unikuvat jo hajoavat. Valo huuhtoo yötä silmistäni, hipaisee ikonin Jumalanäidin kasvoja, vaeltaa seinää, käy katonrajassa. Valohan varjot luo, ei niitä olisikaan.

Uni kätkee niin paljon menneitä hetkiä, nekin, jolloin yö vaihtuu aamuun. Varhaisimmat tunnit ovat niin usein jo kuluneet, kun herään. Milloin eilisestä tulee tänään. Millaista olisi herätä, jos eilistä ei olisi, ei muistia. Jos olisi vain nyt, ainainen aamu.

Ajatus viipyilee unenlämpimässä, nuuhkii nousevaa päivää. Eilisen suloiset hetket häilähtelevät mielessä. Miten voi pienen ihmisen läsnäolo lämmittää, hymy valostaa sydämen huoneet niin kokonaan. Lapsi on isoäidin sydämen aamuvalo.

?

Oli silleen sovittu, että Pissismummo ja Poikakaveri poikkeaisivat Huiskismummon ja Topparinsa Möksällä, kun kerran niillä main osuivat liikuskelemaan juhannusiltana. Sehän tiedetään, että möksät ovat enimmäkseen rannoilla, kivisten kärriteiden ääripäässä. Siinähän tarvitaan karttaa ja henk.koht. ajo-opastusta, aikaa ja hermoa, että osuu tuhansien järvien rannoille pykättyjen kymmenien tuhansien möksien joukosta siihen oikeaan.

Poikakaveri sääteli Tiemestaria. – Ja osoite on? – Miten niin osoite, Huiskis neuvoi, että… – Ei kun osoite! Tähän tarvitaan osoite. Mummo soittaa perille ja tinkii osoitetta. Puolenkymmentä tiennimeä löytyy, mistä pitää kääntyä oikeaan, mistä vasempaan. – Ei, ei, kun o-s-o-i-t-e. Asujamisto arvelee, että Kissanviiksipolku viiskytjarisat tai kuuttavaille kuuskyt sen täytyy olla, vaikka voi olla olemattakin. Siitä ison kiven ja hakkuuaukean välistä kummiskin käännytään mein mettään…

Asfaltti laulaa, kunnes tulee pitäjänraja vastaan. Tiemestari käskee ajajan kääntyä pikkutielle. Mummo parahtaa. – Ei se nyt tuonnimisestä tiestä mitään sanonut… Safööri mutristelee ja konahtaa, että neuvoja ei tarvita, Tiemestari tietää jokaikisen kinttupolunkin, se suunnistaa satelliitilla. Sillä mennään ja pulinat pois. Ja sillähän mentiin, mettään ja mettän läpi.

Niin kutsuttu tie kapeni loppuviimein rengasuriksi, joiden välissä lainehti miespolvenkorkuinen koskematon heinä. Pissimummo piteli kalvakkana turvavyöstä kaksin käsin. Kun sai hengen taas kulkemaan, kirahti pahan arvion Tiemestarin kyvystä löytää kinttupolkujen seasta ihmisen ja auton mentävä reitti. Poikakaverin menopeli kun ei mikään ralliviritetty maasturi ole.

Älkääs kuulkaa mitäkään, mutta kilometrien rytinän ja höykytyksen jälkeen tulivat umpimettässä matkaajat paikkaan, joka mitä ilmeisimmin oli autojen kalmisto. Kymmenkunta erilaista ajoneuvoa sikin sokin puiden seassa, kita auki, ovet rempallaan, silmistä jo pensasta tursuen. Kaamea näky melkein veret seisautti. Tännekö ne kaikki ovat päätyneet, jotka tälle tielle lähtivät? Nimittäin takaisin ei ollut kääntymistä, ei niin millään konstilla. Jo kalpeni saföörinkin naama.

Kun sitten viimein putkahdettiin mettästä ihmisten ilmoille ja oikeannimiselle hiekkatielle, se tuntui melkein kiitoradalta moisen erikoiskokeen jälkeen. Tiemestari oli ainoa, joka ei ollut menettänyt hermoaan eikä uskoa kykyihinsä luotsata kyytiläisensä perille. Saföörin ilme kirkastui ja Pissismummokin löysi nauruhermonsa, jonka jo luuli iäksi poikki pimahtaneen.

Perillä Möksän isäntäväki aanaili viipymisen syitä, mutta kun ei pukahtanut Poikakaveri, piti Pissismummokin suunsa supussa. Leppoisasti sujui aika Möksällä turisten ja tuli viimein kotiin lähdön aika.

Kotiosoite oli Tiemestarinkin tiedossa, mutta vielä tuo peijakas yritti houkuttaa ajajaa nimettömälle oikopolulle. Pissismummon naurunpyrskähdyksiä ei enää Poikakaverikaan kestänyt vaan katsoi parhaaksi tarkistaa poismenoreittiä kattoaan korjaavalta lajitoverilta. Tämä näkyi viittovan sinne, minne olisi Mummokin osannut neuvoa, mutta kun pulinat oli poiskomennettu, ei hän pihahtanutkaan.

Vanhainkodin talonmies laittelee ovella koivuja. Juhannusruusu kukkii äidin ikkunan kohdalla. Odotamme käytävällä. Äiti näkyy seisovan rollaan nojaten naapurinsa huoneessa, kuuluu puhetta. Hän kääntyy, huomaa meidät, tulee luokse. Hetken olen hänen siskonsa, kuolleeksi unohtunut. Sitten hän havahtuu: ”kah, työhä siin ootta, mitäs mie.. ”

Hoivaosaston väki ilahtuu aina vieraista. Esittäydymme joka kerran kätellen. Kahvilla tarjoilen pikkuleipiä, puhuttelen tuttuja asukkaita ja hoitajia nimeltä, kyselen kuulumisia. Oi niitä hymyjä nyt! Jopa osaston afaattinen ja apaattinen pappa hymyilee ja urahtaa jotain, joka kuulostaa myönteiseltä.

– Miul ei oo ennää muistii, kaik on hävint mikä joskus on olt nii selvää, äiti huokaa taas. – Toisinaa käyp sellane häive, jot ihan ku muistais jottai, mut sit se häipyy kohta. Tämmöseks on elämä mänt. Mut vissii hyö hoitaat miut täälä niin ko nää muutkii muistamattomat…

Siihen on luotettava ja se tässä lohduttaa, jos jokin.

?

Luottamus kantaa

Odotan, päästän haaveen leijaamaan. Suvitaivas, niin sininen ja pilvet, niin kevyet, valkeat. Saunantuoksua, viileää vettä. Yö unohtaa tulla.  

Pelkään, kokko savuaa, liekit sammuvat sateeseen. Hyttysten inhaa laulua. Aina jostain tunkee rasvaisen makkaran käry, kantautuu humalariita.

Isä meidän, luotan, kun olet vierellämme, on suviyö ja pilvetön aamu.

Olen seurannut kahta erilaista, kiehtovaa kasvutarinaa. Nelonen on esittänyt uusintana Pientä Runotyttöä ja Yle-Teema kaksiosaisena saksalaista elokuvaa Kätketyt sanat.

Montgomeryn Runotyttö-kirjat olivat merkittävimpiä varhaisia lukuelämyksiäni. Emilian tarina sijoittui tyystin toisenlaiseen ympäristöön ja eri vuosikymmenille kuin oma lapsuuteni, niinpä siinä oli romanttista hohdetta. Television kanadalaissarjan Emily, Martha MacIsaac on tuntunut juuri oikealta rooliinsa. Romaanien runsaasta materiaalista sarjaan on poimittu draamallisesti herkullisimmat tapahtumat. Emilyn ohella upeaa roolityötä ovat tehneet Susan Clark Elisabet-tätinä ja Sheila McCarthy Laura-tätinä. Sen sijaan elokuvan Jimmy-serkku on ollut minusta erilainen kuin kirjan luoma mielikuva.

Hildegardin tarina taas on tuntunut arkisemmalta ja siten tutummalta. Päähenkilön lapsuutta sodanjälkeisessä ajassa leimaa köyhyys. Vaikka tarinan Hildegard elää toisessa kulttuurissa ja hyvinkin erilaisessa perheessä, samana vuonna syntyneen tytön tarina koskettaa. On tuntunut ahdistavalta katsella Hildegardin kohtelua kotonaan. Mietin hänen vanhempiensa käsittämätöntä julmuutta ja kyvyttömyyttä ymmärtää erilaista lasta. Kovaehtoisen elämän ja sodan traumatisoima isä näyttäytyy suorastaan hirviömäisenä. Elokuvassa Hildegardin isoisä toimii lempeänä vastavoimana. Se kertoo kauniisti, miten elintärkeä lapsen kasvulle on yksikin ymmärtävä aikuinen.

Erilaisen, lahjakkaan ja kaltoinkohdellun lapsen tarina on elokuvien ja romaanien lempiaiheita. Mitenpä tavallisen onnellisesta ja tasapainoisesta lapsuudesta suurta draamaa saisi. Jokaisen lapsen kasvuvaiheisiin sisältyy jokin määrä koettua epäoikeudenmukaisuutta ja ymmärtämättömyyttä aikuisten taholta sekä vertaisryhmän nokkimista. Parhaimmillaan koettu toimii kuitenkin mahdollisuutena kehittää elämän vaatimia valmiuksia ja sosiaalisia taitoja.

Tarinat yhdistävät sukupolvien naisia; äideissä ja mummoissa ovat tallella menneiden tyttöaikojen kokemukset.

?

*Jos suostumme kuulemaan vain sen mitä tiedämme jo ennalta, emme yksinkertaisesti voi lainkaan oppia emmekä kasvaa.

*Kaksi hyvettä, nöyryys ja rehellisyys ovat kaiken hengellisyyden perusta, mutta niiden saavuttaminen vaatii kovaa työtä.

*Useimmat meistä joutuvat konttaamaan edetäkseen niitä kohti. Emme yleensä etene ollenkaan, elleivät olosuhteet pakota meitä siihen.

*Richard Rohrin kirjasta Suostu elämään (Kirjapaja 2007)

Pakottavissa olosuhteissa ihminen ahdistuu: miksi minulle tämä? Jotkut syyllistävät Jumalaa vastoinkäymisistään, uskovat pitkävihaiseen jumalaan, joka rankaisee pahat teot aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Toiset uskovat passiiviseen jumalaan, joka käyttää valtaansa sallimalla ihmisille sekä hyvää että pahaa tasapuolisesti.

Joku voi ajatella dualistisesti, että jumala on hyvyys- ja rakkausvoima ja kaikki paha on saatanasta. Voi myös uskoa, ettei mitään jumalaa ole. Karman lain mukaan ihminen saa mitä tilaa. Itsekeskeinen parahtaa: tämä on väärin, täysin kohtuutonta, en suostu – en piittaa kasvamisesta, tahdon elää vapaasti. Sattumauskoinen kysyy: toisaalta, miksi ei minullekin?

Nöyryys merkitsee suostumista elämään sellaisena kuin se ilmenee. Kun eteen tulee sellaista mitä en toivo, voin ajatella, että tässä onkin elämän kysymys minulle. Vastauksen löytäminen vaatii rehellisyyttä.

Kesä tapahtuu vihreässä. Kukka kumartuu rajuilman alla, sen mentyä nostaa kasvonsa taas aurinkoa kohti. Myrskyt tulevat ja menevät, aurinko ei unohda kukkaa, Jumala Sinua.

* Maxence Fermine; Lumi, suom. Annikki Suni; Otava 2005

* Tero Liukkonen; Yö kuuntelee meitä; Gummerus 2002