Vanhainkodin talonmies laittelee ovella koivuja. Juhannusruusu kukkii äidin ikkunan kohdalla. Odotamme käytävällä. Äiti näkyy seisovan rollaan nojaten naapurinsa huoneessa, kuuluu puhetta. Hän kääntyy, huomaa meidät, tulee luokse. Hetken olen hänen siskonsa, kuolleeksi unohtunut. Sitten hän havahtuu: ”kah, työhä siin ootta, mitäs mie.. ”

Hoivaosaston väki ilahtuu aina vieraista. Esittäydymme joka kerran kätellen. Kahvilla tarjoilen pikkuleipiä, puhuttelen tuttuja asukkaita ja hoitajia nimeltä, kyselen kuulumisia. Oi niitä hymyjä nyt! Jopa osaston afaattinen ja apaattinen pappa hymyilee ja urahtaa jotain, joka kuulostaa myönteiseltä.

– Miul ei oo ennää muistii, kaik on hävint mikä joskus on olt nii selvää, äiti huokaa taas. – Toisinaa käyp sellane häive, jot ihan ku muistais jottai, mut sit se häipyy kohta. Tämmöseks on elämä mänt. Mut vissii hyö hoitaat miut täälä niin ko nää muutkii muistamattomat…

Siihen on luotettava ja se tässä lohduttaa, jos jokin.

?

  • Joskus seurakuntavierailuilla pääsin omien pappien kanssa vanhainkotivierailuille. Ne olivat rauhallisia ja valoisiakin vierailuja. Kaikki käteltiin. Juotiin kahvit rauhassa. Laulettiin yhdessä. Oma pappi muistui monelle mieleen. Minulta vieraalta kyseltiin, jos muistettiin kysyä, kuka minä oikein olin. Kerran minut esiteltiin sen perheen äitinä, jonka puolesta oli jo vuosia rukoiltu jumalanpalveluksissa. ”Kyllä minä sinut sitten tunnen”, oli iloinen vastaus.
    Usein haluttiin, että kerron työstäni jotain, koska kukaan ei voinut olla varma, mikä milloinkin läpäisi muistilokerot. Vastaavaa olivat vierailut kehitysvammaisten hoitokodeissa. Hyviä vierailuja, vaikka omat silmät molemmissa paikoissa välillä olivatkin kyynelissä.

    Kommentin jätti mm · tiistaina 23. kesäkuuta @ 11:36

  • Ajattelen, että muistamattomankin tunnemuistissa voi olla häivähdys ystävällisestä hymystä, tervehdyksestä, kosketuksesta. Kaikki on heille niin hetkellistä, olen heille olemassa, kun olen siellä. Eivät he ikävöi niitä, joita eivät muista. Tavallaan hoivaosaston väki on samaa perhettä, yhden vieraat voivat olla kaikkien vieraita. Olen huomannut, että nämä ihmiset ovat hiipineet myös rukouksiini vaivihkaa. Sekin yhdistää, kuten kerrot.

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 23. kesäkuuta @ 17:55

  • Luulen, että tunnemuisti vain herkistyy sitä mukaa kun muu muisti häviää. Ja saattaa olla että tunnemuisti säilyy viimeiseen hetkeen asti. Siksi on hyvä, että tulee tuollaisia miellyttäviä hetkiä, jotka saavat hymyn pintaan. Joku hennonhento aavistus siitä, että minäkin olen tärkeä, vaikka en muista tai vaikka en osaa puhua. Siksi nuo vierailut ovat kullanarvoisia.

    Kommentin jätti mehtäsielu · lauantaina 27. kesäkuuta @ 19:14

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.