Kävelen mietteissäni keskustan katuja ja äkkiä huomaan olevani loittonemassa määränpäästä. Miten ihmeessä onnistun hukkaamaan suunnan entisessä kotikaupungissani. Iso Kaupunki muuttuu joka vuosi jostakin kohtaa. Hautausmaa on kuitenkin ikiaikaisella paikallaan. Viereisen sairaalan ikkunoista näkee mihin ihmisen matka lopulta päätyy.
Tiedän, ettei matkaa voi olla pitkälti, mutta mikä katu on paras valita. Kulmassa on kuppila. Kolme kaljaveikkoa turisee kadulle nostetun pöydän ääressä. Emmin hetken, sitten astun sisään. Vierasmaalainen baarinpitäjä tuskin tuntee kaupunkia, turha kysyäkään, mutta sisällä istuu lehteä lukeva tavallinen mies, kahvimuki edessä. Hän on ystävällinen, tulee ulos asti näyttämään suuntaa. Ohje on niin selkeä, että osun vaivatta minne pitääkin.
Kukkakauppakin on paikallaan. On jotain mikä muuttuvassa kaupungissa on pysynyt. Myyjärouva kertoo liikkeen olleen tässä viime vuosisadan alkupuolelta ja itse hän on pitänyt tätä puotia jo 15 vuotta. Valitsen kaksi erilaista kukkaa, jotka myyjä kääräisee sellofaaniin.
Portista pujahdettuani valitsen vasemman kiviaidan reunaa kulkevan käytävän. Kaupungin häly vaimenee. On kuin tulisi toiseen maailmaan, jossa vallitsee käsittämätön rauha. Tuuli kuiskii vanhojen puiden lehvissä. Kivet, osa jo sammaloituneita, kantavat nimissään maamme historiaa. Patsaat ja korkokuvat kertovat vainajan arvostuksesta – tai suvun varakkuudesta.
Vanha mies haravoi sukuhaudan hiekkaa ja käytävää. Nyökkäämme toisillemme. Ikäiseni nainen pysähtyy juttelemaan. Puhumme hautausmaakulttuurista, ihastelemme kukkia. Nainen tuntuu tyyneltä sillä tavoin kuin on surun läpielänyt ihminen. Sedän hautapaikka löytyy veteraanilehdosta. Jätän siihen auringonkeltaisen. Kuljen ohi pienen mustavalkoasuisen ryhmän, joiden kasvoilla tuore menetys näkyy paljaana. He tuovat veteraaniristille kukkia, jotka ehkä äsken on laskettu tuhkaukseen menevän arkun ympärille.
Vaellan verkalleen eteen päin, kunnes löydän toisen etsimäni haudan. Hän oli nuoruuteni työtoveri ensin, sitten ystävä. Meitä yhdisti tämä sama päivä sydänkesässä, nimipäiväni on hänen syntymäpäivänsä. Huomaan, että viime käyntini jälkeen vaimonsa nimikin on kullattu kiveen. Muistoja palaa mieleen kutsumatta eikä niissä ole säröjä enää.
Hiekka ratisee askelissa. Istahdan penkille. Vesi solisee, ruusut ja jasmiinit tuoksuvat. Lokki kirkuu. Pilvet hohtavat valoa.
?
?
Kukka katsoo vilpittömästi suoraan kohti. Äsken se oli tallautumaisillaan ohikulkijoiden jalkoihin katuun asti taipuneessa oksassa. Katselemme toisiamme vaiti; sydämeni täyttyy.
Suvussani on monenikäisiä, nelikuisesta ja kahdeksankuisesta aina äitiini, joka täyttää pian 95. On vauvojen viatonta suloa, on taapero- ja leikki-ikäisen kehittyvän temperamentin räiskettä. On kolmikymppisten sukupolven modernia elämää ja unelmia. Vain murrosikäisten sukupolvi puuttuu. Tässä joukossa olemme mekin kaksi, työvuosiemme uurastuksesta toipuneina ja uuden elämänjärjestyksen kanssa sinuiksi pyrkimässä.
Monenlaisten jaksojen läpi kuljettuani, monia kohtaloita läheltä myötäelettyäni osaan arvostaa tämän elämänvaiheen seesteisyyttä, onnea. Eihän elämältä aina saa mitä tilaa, ei hyvässä eikä onneksi pahassakaan. Monin tavoin on paremmin kuin olen osannut odottaa, vaikka jotkut asiat ovat menneetkin toisin kuin toivoin. Otan Jumalan lahjana ja siunauksena, että nyt on näin hyvin.
Hyvien asioiden kertomista joskus empii. Vastassa saattaa olla hämmentynyt hiljaisuus tai reaktioihin pujahtaa vihertävää sivumakua. Toisinaan saattaa syntyä yllättävä kilpailu, kumman hyvä onkaan parempi. Iloni lapsenlapsesta tuskin kohtaa lähimmäistä, jolla on menetyksiä ja rauenneita toiveita. Työssään sinnittelevän ei liene helppo yhtyä eläkeläisen vapaudeniloon. Tunteen ilmaisua voi sentään hienosäätää, mutta miten köyhäksi kävisikään vuorovaikutus, jos täytyisi ilosta vaieta ja surut pitää sisällään.
Myötäilo ja empatia ovat opettelun arvoisia, jos niitä ei ole syntymälahjana saanut.
Virkistyin heti paikalla kun tuli viileämpää. En kertakaikkiaan ole helleihmisiä, vaikka lämmöstä nautinkin. En koskaan ’ota aurinkoa’ ja etsiydyn varjoon aina kun voin. Ei se mikään periaatekysymys ole, tuntuu vain paremmalta niin.
Menneenä aamuna nousin tuntia varhemmin kuin tavallisesti. Siitäkö johtui, että sain enemmän aikaan kuin olin ajatellut. Tavanomaisen ruuanlaiton ja pyykin lisäksi ompelin kahteen pöytäliinaan käänteet, korjailin uutta ja vanhaa vaatetta ja pesin oleskelutilan ikkunat. Jossain välissä tuli lehdetkin luettua ja loikoiltua tovin kirjan kera. Toinen käväisi kaupungissa asioilla, tuli kaupan kautta kotiin ja maalasi uusitun pihavajan seinät. Aidan maalausta riittää moneksi päiväksi.
Toivon, että tällä tai tulevalla viikolla voimme vielä kerran käydä matonpesussa ja järjestää vajan sisältäkin. Ne ovat kesäpuuhia, jotka riippuvat säästä. Ennusteet näyttävät epävakaista. Sen mukaan eletään miten on. Kesäsydämellä on mukavaa puuhastella kotona, kun lomanviettäjät tungeksivat yltympäriinsä. Elokuulla kun muitten meno hiukan hiljenee, on hyvä aika eläkeläisten reissailla.
En käsitä miksi hoetaan: eläkeläisillä vasta kamala kiire on. Onko? Näyttämisen haluako se, että pitää ehtiä kaikkialle mihin ennenkin ja vielä sinne, mihin ennen ei? Ohjelmaa ja tekemistä on tietysti tarjolla. Voihan valita poiskin; puuhata jaksamisen mukaan ja osallistua virkistyksekseen.
Ihmeitten aika ei ohi olekaan: Pissismummolan keittiöremontti tuli (99{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}) valmiiksi neljässä päivässä niin kuin oli luvattu. Yllätysten varalta takarajaksi sentään oli ilmoitettu viikko. Roskiskaapin sisuskalut myöhästyivät sen verran porukasta, että viikko täyttyi.
Maanantaiaamuna kaatuivat rymisten vanhat kaapit ja katosivat kaatikselle Mestarireiskan toimesta. Iltapäivällä ilmaantui ovelle Hiljainen Haalarimies. – Putki vai sähkö, Pissismummo uteli. – Putki, urahti tämä ja syventyi puuhaansa muuta virkkamatta. Tämän mentyä tupsahti Piuhaveikko paikalle ja askarteli tovin tonkeineen. Näin olivat valmistelevat toimenpiteet tehty Mestarireiskan jatkaa.
Tiistaina kohenivat tilaan uudet kaapinrungot ja laatoitus. Keskiviikkona ilmaantuivat kaapistoihin hyllyt, ovet ja laatikot ja Mestarireiska napsautteli hantaakit paikalleen ja koneet koloihinsa. Torstaina vierailivat Hiljainen Haalarimies ja Piuhaveikko uudemman kerran ja kas, tuli valaistus ja koneet heräsivät henkiin. Iltapäivällä jo häärivät asukkaat väliaikaissijoitettuja kaapintäytteitä uutukaisiin uumeniin.
– Mahtaa äkistää, kommentoi Huiskismummo kännykässä kuultuaan keittiörempan valmistuneen. Pissis siihen että mitäs se äkistys meinaa? Oudoksumista, kuulemma. Selvä se, nääs ensteks on Mummon opiskeltava kasapäin ohjekirjasia: tietoa, käyttöohjeita, vinkkejä ja varoituksia. Nykyään pitää astioidenkin olla induktion- mikron ja konepesunkestäviä. Muutama pitempään palvellut kattila, pannu ja kippo oli jo jouduttu hyvästelemään.
Pissismummo on alkanut lähestyä varovasti uutuuttaan hohtelevaa kohdetta nimeltä induktioliesi. Ei nappulan nappulaa ole missään, sormenpäällä mukamas vain naputellaan lieden reunaa. Ensimmäisestä puuronkeitosta puhkesi pienimuotoinen paniikki, kun Poikakaveri äityi kokeilemaan ajastinta, sotkeutui sormiinsa ja puolivalmis puuro oli syöksymäisillään ulos kattilasta ennen kuin Mummo ehti apuun.
Tekniikkaorientoitunut Poikakaveri on kyllä osoittautunut korvaamattomaksi opastaessaan Mummoa ottamaan haltuun modernia välineistöä. Mikrouunista kuuluu outoa kolinaa. – Miten tuo noin lenkottaa, hätääntyy Mummo säädettyään ohjeen mukaan jäiset perunalohkot kuumenemaan kuudeksi minuutiksi. Poikakaveri säntää paikalle, tempaisee mikronoven auki ja sovittelee lasialustan kunnolla paikalleen. – No, nyt ei lenkota.
Kyllä Mummon nyt kelpaa. Kaikelle tarpeistolle löytyi paikka. Kenkkukoipisen pulma, alakaappien alimmaiset hyllyt, ovat nyt muinaishistoriaa. Jo loppui lattianrajassa könyäminen! Kevyesti liukuvat laatikot paljastavat sisuksensa auliisti ja sulkeutuvat itsekseen, ei tarvitse kuin avittaa alkuun. Sen sijaan yläkaappien keskihyllyt vaativat jo Mummolta varvistusta ja ylimmäiset peräti tikastuolia. – Ain on jottai oltava, se pittää pienen nöyränä, Pissismummon Ikimuori sanoisi.
Viisikymmentä sivua tymäkkää ohjeistusta uudesta uunista sai Pissismummon otsaan pari hikihelmeä. Pikkuriikkisen tuli ikävä vanhaa römperiä, jonka nappulasta kun käänsi, uunin sai päälle ja pois ja toisesta nappulasta sai säätää lämpötilan. Nojoo, kun tarkemmin muistelee olihan siinäkin grillivastuksia ja muuta rompetta, muttei Mummo niitä mihkään tarvinnut. Pölyä vai keräsivät peltiosaston pohjalla.
Saas nähdä milloin Mummo uskaltaa lähestyä paistoapparaattia tosimielellä. Pitää se vissiin tehdä ennen kuin piparinpolttoajat ovat käsillä.
Voi kanssakulkijaa, joka sattuu armottoman tielle poikittain; lähimmäistä, jonka arvot, tavat tai näkemykset ovat erilaisia. Maailmamme on yhteinen, tilaa ja valoa olisi kullekin kukkia omalla kukalla.
* Tomi Kontio; Delta; Teos 2008
* Heidi Liehu; Kultaiset tikapuut; WSOY 2008
”Hirvi puhkeaa järvestä / veden pilttuisiin, iltahämärässä / kun kuikka kokoaa huudollaan / horisontin kuin liian suurella parsinneulalla / * / ja toinen maailma josta se tulee / turvassa poismenneiden usvaa / ja korahdus, joka ei tiedä / * / onko se syntymää vai kuolemaa / kaikki tämä jota me elämäksi neulomme” -Tomi Kontio
Tomi Kontio on runoilija, jonka teksteihin palaan ja uusia odotan. Hänen runonsa tuntuvat ehdottoman elämänmakuisilta. Tässä kokoelmassa on läsnä jokin yksinäisyyden, eron ja kuoleman teemoista tihkuva väsymyksen häive. Kontiolla on tapana leikkiä sanoilla, yllättää yksittäisellä riimillä – kuin naurahtaa kesken kaiken. Monimerkitykselliset sanat aukeavat usein vasta yhteydessään ja sytyttävät oivalluksia. – ”minne virtaavat oksien joet / minne muisto, suisto, delta / i sorgen”
Heidi Liehua luen, vaikka usein en tavoita ajatustaan, en tunnelmaakaan. Ehkä odotan häneltä jotain rohkeasti uutta, miksiköhän. Runoja voi lukea monista motiiveista. Voi ihailla sanan taidetta, lauseen rytmiä, sukeltaa tunnelmaan, ihmetellä, hätkähtää, oudoksua. Liehu ei oikeastaan puhuttele eikä häikäise – hän tarjoaa tekstin, jolla ei ole selvästi tunnistettavaa omaa ääntä, mutta runolta se maistuu.
”Virkistyn joka kerta kun / ajattelen kuolemaa / Säikähdän aina kun / se ajattelee minua / * / Pientareella / ohdakkeenkukat loistavat uljaina” -Heidi Liehu
***
*Abbas Kiarostami; Matkalla tuulen kanssa, suom. Jaakko Hämeen-Anttila; WSOY 2008
”Ensimmäinen yksinäinen syksy, / kuuton taivas. / Sata laulunlankaa sydämessä.”
Kirjoittaja lienee tunnetumpi palkittuna elokuvaohjaajana kuin kirjailijana. Matkalla tuulen kanssa (persiankielinen ilm. v. 2000) on Kiarostamin esikoisrunoteos. Suomentaja sanoo esittelyssään: ”Kiarostamin runot muistuttavat hänen elokuviaan. Niiden kerronta on hidasta, ilmaisu harkitun niukkaa ja lukijan/katsojan huomio ohjataan maiseman yksityiskohtiin, joista vasta vähitellen alkaa hahmottua kokonaisuus, tarina. – – Visuaaliset, minimalistiset runot vangitsevat hetken, kuten kamera kohteensa. * Juna valittaa / ja pysähtyy. / Perhonen nukkuu rautatiekiskolla.”
Minimalismi viehättää minua, olen joskus aiemminkin täällä todennut. Kuvat ja runokuvat, joissa niukkuus kimaltaa kätkeytyvää valoa; elokuvat, joissa näennäinen tapahtumattomuus kantaa sisäisiä jännitteitä ja pinnanalaisia kuohuja. – ’Matkalla tuulen kanssa’ on ihana kirja, jonka kannessakin tuulee.
”Yö / pitkä / päivä / pitkä / elämä / lyhyt.”
***
*Ilpo Tiihonen; Lyhyt oodi kaikelle (Valitut runot 1975-2000); WSOY
Valitut tai Kootut on yleensäkin hyvä läpileikkaus runoilijan tuotannosta. Voi havaita, miten ajattelu ja runoääni on kehittynyt vuosikymmenten perspektiivissä. Olen ’vanhanaikainen’ lukija, minusta teksti puhuu parhaiten ilman muotokikkailuja. Niistä ei yleensä lisäarvoa tipu lukijan laariin, saattaapa panna epäilemään, onko runossa ajatus ja jos on, miksi lukijan pitää voimistella löytääkseen sen. Tässä osa tekstiä on ladottu rivit pystysuoraan, liekö kustantajan idea.
Tiihosen runoilijanääni alkaa ensimmäisten kokoelmien kirpeästä rohinasta, joka leikkaa kuvia reaalimaailmasta. Vuosien myötä tyyli tasoittuu, proosaantuu, pehmenee. Kieli on katu-uskottavaa ja arkista, havainnot teräviä. – Tiihosen Valitut eivät ehkä päädy kotikirjastooni, mutta silloin tällöin on mukava lukea karhean miehistä runoa.
Jyrki Vainonen; Lasin läpi; Loki-Kirjat 2007
Kirjastomme oli pannut tämän novellikokoelmien esittelyyn. Vainonen ei kirjailijana ole enää upouusi, julkaisuja on useita vuoden 1999 palkitusta esikoisromaanista lähtien. Arvostelut olen noteerannut, mutta vasta nyt tutustuin tähän omintakeiseen kirjoittajaan, jonka tarinat usein lähtevät tavanomaisesta ja päätyvät mitä oudoimpiin mielenmaisemiin. Lahjakkaalla kirjoittajalla on terve ja vahva kieli, taito tempaista lukija mukaan ja kieputtaa tarinaa villeissä mielikuvituksellisissa käänteissä. En tiedä vielä miten Vainosen tyyli toimii romaanissa, mutta novellit ovat erinomaisia. – Riemastuttava löytö!
Terhi Utriainen; Siivekäs vahtikoira; Teos 2007
Fil.tri Terhi Utriainen on uskontotieteilijä, joka on tutkinut erityisesti kuolemaan, saattohoitoon liittyviä kysymyksiä. Siivekäs vahtikoira liittyy myös tähän aihepiiriin romaanin keinoin. Tarina on rakenteeltaan erikoinen: pääosassa on iäkäs nainen, joka antaa valokuvaajalle luvan dokumentoida kuolemansa prosessia; on kuvaajanainen, jonka oma tarina hahmottuu dokumentin rinnalle kolmannen, enkelikertojan silmin nähtynä. Rakenne tuntuu hiukan keinotekoiselta ja mietinkin, antaako monimutkaisuus sinänsä tärkeälle teemalle lisäarvoa. Utriaisen havainnoitsija piirtää kuolevasta ja kuolevan lähellä olijasta paikoin terävää, paikoin ylivalottunutta kuvaa. Kertojan kieli on ulottuvuuksiltaan harvinaisen rikas, henkistynyt. – Erikoinen, hitaasti luettava tarina, joka antaa lukijalle paljon.
Reko ja Tina Lundán; Viikkoja, kuukausia; WSOY 2006
Lahjakkaan kirjailijan, teatteriohjaajan ja kolumnistin tilitys sairastumisestaan aivosyöpään ja kamppailustaan lähestyvän kuoleman kanssa. Tämä olisi vain eräs kuolemankertomus monien joukossa, ellei puolison reaktioiden kautta tulisi inhimillistä syvyyttä ja todentuntuista kuvaa elävien kärsimyksestä kuolevan rinnalla. Kirja nostaa toistuvasti esiin kysymyksen: kenen kärsimys on suurempi – sen joka joutuu luopumaan elämästään luomiskykynsä huipulla vai perheen, joka myötäelää kamppailun kurimuksessa ja jonka elämän isän sairaus ja kuolema peruuttamattomasti muuttaa. Kysymykseen ei ole vastausta, mutta taistelun tuntojen kuvauksissa on viiltävää, hymistyksestä riisuttua paljautta.
Kirja on hyödyllistä luettavaa sekä hoitohenkilöstölle että vastaavaan tilanteeseen joutuvalle. Akiksi nimetyn päähenkilön suhtautuminen diagnoosiin ja sairauden etenemiseen on lääkäreille ja hoitajille tuttua: sairauden vakavuuden kieltämistä, epärealistisia toiveita, kaupankäyntiä kuoleman kanssa, taisteluväsymystä ja viimein luovuttaminen vääjäämättömän edessä. Vie kauan tajuta, ettei vakavasti sairastuminen ole oikeudenmukaisuuskysymys, kohtaloaan voi olla mahdoton hyväksyä. Aki prosessoi tilannettaan ikäisensä miehen tapaan taisteluhakuisesti: vielä tämä, vielä tuo. Epätoivoisessa taistelussa elämästä ei ole paljon voimia läheisten huomioimiseen, mutta perheen ei myöskään pitäisi uhrata itseään kuoleman kierroksissa rimpuilevan oikuille. Ulkopuolisten tuki perheelle on kullanarvoista ja auttaa suhteuttamaan asioita. – Kirja oli hyvää luettavaa; lukija ei tarvitse nenäliinaa, kun kirjoittajat eivät pyri herättämään sääliä.
?
Keittiöremontti on häätänyt Pissismummolan asujamiston nautiskelemaan aamukahvinsa ja sapuskansa toistaiseksi pihaterassin ison varjon suojissa. Onneksi sää suosii projektia siltä osin. Ennen juhannusta olisi ollut ikävänpuoleista atrioida karvahattu päässä sateessa.
– Johan on uutisnälkäinen kesämedia varsinaisen jännitysnäytelmän kehitellyt poliittisia tunkioita pöyhiessään, tuumi Pissismummo Poikakaverille aamukahvilla. – Juuh, jännitys senkun tiivistyy, nyökkäili tämä. Harakanpeijakas otti ohilennolla poliittista kantaa, joka onneksi ei ollut mukiin menevää vaikka vetelää olikin (kun oli se varjo siinä välissä).
– Tässä eletään puoluekokousten luvattuja aikoja, tuumasi Poikakaveri grillivartaiden kanssa hääriessään. – Nih, kohta taas kailotetaan miten on tehty yksimielisiä valintoja: tukea yhdelle ja lähtöpassit toiselle, Pissismummo kommentoi. – Paraneeko vaihtamisestakaan, jos valinnanvaraa ei kerta kaikkiaan ole. Tunkioita löytyy monelta taholta, kun vain tonkaisee.
Tunkioista puheenollen. Pissismummolan pihalla ei ole. On vain muuan koppa, jolla kitketyt kitkeryydet kannetaan kankkulankaivoon eli biojätekeräykseen.
Kunpa en kadottaisi kykyä ihmetellä, nähdä pienessä suurta. Kauneus ei ole täydellisyyttä ja usein se on niin lähellä maata, että on kumarruttava nähdäkseen.
|
|
