Olen itsekseni ihmetellyt, kun silmiini ei ole osunut juurikaan kommentteja vanhusten automaattisesta ulkoiluradasta, jota taannoin esiteltiin innostuneesti television ajankohtaisohjelmassa. Minusta ajatuskin on epäinhimillinen ja toteutus suorastaan kammottava. En tahtoisi ikinä päätyä ulkoilemaan idioottimaiselle radalle, jossa kone hinaa pyörätuoliani. Mieluummin mätänen sänkyyni, jos inhimillisempää tapaa ulkoiluun ei ole.
Muistan ajan, jolloin poliittisesti tarkoituksenmukainen ja hyväksytty hokema oli: yhteiskunnan velvollisuus on taata lapsille päiväkotipaikka ja vanhuksille vanhainkotipaikka. Näin työtä tekevä väestö ’vapautuu’ rakentamaan yleistä hyvinvointia. Mistä lie sosialismin onnelasta idea omittu, kenties suurten ikäluokkien kaupungistumisen myötä. Poliittinen ideakeinu heiluu: nykyään vanhusten pitäisi asua kotona niin pitkään kuin mahdollista yhteiskuntaa vaivaamatta. Moni onkin unohtunut kotiinsa – kunnes postinkantaja viimein hälyttää.
Perheet ovat kaupungistumisen myötä pienentyneet. Lapsettomia pareja on enemmän kuin ennen ja yhden hengen taloudet ovat yleisiä. Ulkomailla opiskelu ja asuminen erottaa aikuiset lapset vanhemmistaan. Yhden huoltajan lapset joutuvat itsenäistymään varhain. Vaihtuvat perhekuviot tuottavat löyhiä tunnesiteitä, lapsilla on kirjava joukko isä- ja äitipuolia, puolisisaruksia ja isovanhempia. Mahdollisia huoltajia vanhuksille ei välttämättä löydy omaisista. Henkisesti yksinäinen vanhuus odottaa yhä useampaa ikääntynyttä.
Me ikääntyvät voimme ajoissa itse huolehtia vanhuuden päiviemme elämän laadusta mahdollisuuksien mukaan. Henkisiä turvaverkkoja on luotava ja suhteita hoidettava. Jos vanhempiemme sukupolvesta joku vielä elää, voimme näyttää esimerkkiä lapsillemme aitoon välittämiseen perustuvasta vanhusten muistamisesta. Suhteiden hoito ei ole mutkatonta, mutta se kannattaa.
…se näyttäisi pieneltä punaiselta tuvalta vanhojen koivujen suojassa rauhallisen lammen rannalla
…haluaisin elää mökkikesää yksinkertaisesti ja sopusoinnussa luonnon kanssa – en kuitenkaan itsetarkoituksellisen epämukavasti
…antaisin mökin sisustuksen ja ympäristön rakentua tarpeiden mukaan vähän kerrassaan kauniiksi kokonaisuudeksi – en tekisi siitä ylijäämäkalusteiden ja kulahtaneen arkiesineistön loppusijoituspaikkaa
…toivottaisin omat rakkaat aina tervetulleiksi ja hyvät ystävät kun molemmille sopii
…sopisin muutamasta perussäännöstä: kunnioitetaan luontoa, eletään siivosti ja jätetään paikka kuntoon
…puhuttelisin tupaani lempeästi, viettäisimme kesää yhdessä, antaisin sen rauhassa nukkua talviunta…
?
Pissismummolla on kummipoika, jonka nuorimmainen on ominut käyttöön muutaman tehokkaan sanan. Juuei, ikävä kyllä ne ei ole mitään hurmurivauvojen lellikamaa. – PAKKO, tärähtää kohtalaisella volyymilla sopivassa saumassa. Toinen yhtä tehokas on EI. Siinä on ehtaa suomalaista sisua poijalla. Ettei vai osaa sanoa eitä tämä mies, hui hai!
Sanotaan, että Suomi on vapaa maa, täällä ei ole pakko muuhun kuin kuolemaan ja siihenkin vasta kun ensin on eletty. Pissismummo on ollut huomaavinaan, että pakkoa löytyy kyllä elellessäkin. Jos ei ole ulkopuolista niin sisäpuolista aineski. Niinku toi siivousvimma. Iskeny on jo kahdesti sekin salama samaan huusholliin. Ensin oli pakko siivota vaatehuone. Kuukauden päivät meni tulosta ihaillessa. Sitten iski pakko siivota pihavaja.
Oli se hirmuinen urakka, ilmankos tuota on lykätty vuodesta toiseen. Täpötäynnä sen sortin tavaraa, mitä ’joskus saattaa tarvita johonkin’. Tuleehan silläkeinon katto-orsi vastaan vaikka mimmosessa aitassa saatikka pikkuisessa pihavajassa. Vajan seinäpaneelit oli uusittu ja maalattu ensin. Olikin nähtävyys hetken aikaa, kun seinät oli purettu ja kehikko vain sen kaiken roippeen ympärillä. Ei hevin unohdu.
Kertaalleen hyväksi havaittu sisäisen siivouspakon hoitoresepti otettiin taas käyttöön. ’Kaikki pihalle ja puolet takaisin’. Sanat ei riitä kertomaan, mitä kaikkea sisuksista paljastui. – Vieläks tää mehumaija on olemassa! Tätä on äitis käyttäny viimeks öbaut nelkyt vuotta sitte? – Enpäs muistanukkaan, että mulla on vielä sukset, ei meinaan oo lunta näkyny näillä main! Onks nää ees mun vai kuopukkapoijan? – Ei oo totta, täällä on sun opiskelukirjat yhdessä laatikossa…
Täytyy sanoa, että Pissismummo ja Poikakaveri olivat jonkinmoinen näky itsekin. Nääs pahimmassa vaiheessa piti ottaa suikale kertakäyttölakanaa hengityssuojaimen virkaa toimittamaan, kun luudittiin hiiriperheen möyhentämiä auringonkukan siemeniä ja muuta epämääräistä moskaa lattialta. Perusteellisen nuohouksen jälkeen oli sortteerattava pihalle nostettu romppeisto ja ladottava puolet takaisin hyllykköön.
Jäätiinpä henkiin siitäkin. Saunan lauteilla paranneltiin kolotuksia iltasella ja Mummo hiljensi ronaavan kenkkukoipensa sinisellä pillerillä yölepoon. Hylätty vajansisuskalusto oli pihassa senverta murheellinen näky, että pakkohan sekin oli toimittaa pois kohta aamun koitteessa.
Mansikoillakin on ’parasta juuri nyt’ -päivänsä. Eivät ne säilöttynä enää maistu niin kesältä, vaikka hyviltäkin. Nautitaan, kun aika on parhaimmillaan!
Sattumoisin Pissismummolassa on tullut mietiskeltyä aitoja. Siis monikollista laudasta rakenneltua aitaa. Juuh eikä pelkästään mietiskelty vaan sitä oikein pensseli kädessä ja maalitörppö toisessa. Ihminen jos asuu jonkun rivin päässä, sillähän on maalattavana enempi aitaa kuin naapurilla, mikä on tietysti aivan eppistä. On sekin aidanpätkä maalattavana molemmin puolin, jonka takana ei ole naapuria.
Mietipä lautaa, montako on kanttia siinä. Noo, ei ole niin monta yhdessä puusiivussa, mutta aidassapa on sisälautaa ja ulkolautaa tällä puolen ja tuolla puolen ja joka kantilla pitäis pensselin käydä. Siinähän on oltava selvä systeemi, mikä kantti ensin maalataan. Jos menee väärästä kantista alkamaan, saa kaapia homman päätteeksi hampaat irvessä maalia käsivarsistaan.
On ilmeistä, ettei kantikkaan aidan mietiskely pensselin ja maalitörpön kera ole monenkaan mielestä mieluisinta lomapuuhaketta hellepäivinä. Toisaalta sateella homma ei käy. Yksi ja toinen näkyy lahjoneen ja kiristäneen jälkikasvuaan tai suvun kesätyötöntä opiskelijapoikaa hoitamaan pensselöinnin. Siinä on kulunut kaljaa ja tupakkia ja muutama voimallinen sanakin sihahtanut ennen kuin systeemi on selvinnyt vasta-alkajalle.
Pissismummon lapsuusmaalla oli ennen muinoin monin paikoin aitoja erottamassa vasikoita porsaista ja varsoja hevosista. Kyseisiä aitauksia kutsuttiin karsinoiksi tai pilttuiksi. Pissismummontekeleelle (tää tietenkään silloin vielä mummo ollut) ei oikein koskaan selvinnyt, miksi hevosella oli talli ja pilttuu, mutta vasikalla ja porsaalla karsina navetassa. Päällisin puolin näyttivät samanlaisilta aitauksilta. Ettei vain olis ollut porsaan mielestä eppistä, kun ei päässyt pilttuuseen.
Juuei, eipä tässä mitään. Homma on hoidettu ja aurinko paistaa vieläkin. Saa kehaista tuttavalle, kun se kysäisee mitäkuuluu, että kovasti on ollu kanttia…
Kesän toinen kävely hautausmaalla, nyt torstaimummolan ystävän kanssa. Lupasin, että etsimme isänsä haudan. Oli kova paikka, ainoalle tyttärelle, ettei jaksanut isän hautajaisiin. Tuntui kuin kylmä kivi olisi jäänyt sydäntä hiertämään.
Jumalanpuiston suntio sattuu paikalle työtehtävissään. Tulee halaamaan, sieluntoveri. Kuultuaan ketä etsimme, ohjaa meidät oikeaan paikkaan. Kuljemme saman tien, jota ystävän isä on saatettu arkussaan kappelilta leposijalle. Syvänpunainen pelargonia tärisee tyttären käsissä. Isän elämä täyttyi viimein lähes satavuotiaana.
Ymmärsihän isä, lepoon päästyään, miksi tytär ei jaksanut. Tuonpuoleisessa tuskin maallisia muistellaaan. Kylmän ja kipeän kevään jälkeen tytär jaksaa nyt tulla, sydänkesässä. Muistelee vesissäsilmin isää ja äitiä. Tajuaa omankin leposijansa olevan tässä sitten, kun se aika tulee, uljaankauniin männyn katveessa. Kivi ei enää paina sydämessä.
Haudoilla kukat hehkuvat. Tuuli soi puiden uruissa. Tytär lähtee, keventynein mielin.
Hesarin kakkossivun Vieraskynä tarjoilee asiantuntijatason tietoa ja mielenkiintoisia, pyydettyjä puheenvuoroja ajankohtaisista aiheista. Viimeksi olen seurannut julkaisusarjaa Mielekäs vanhuus ja saksinut siitä jutut Masennus ei kuulu vanhuuteen, Muistisairas ihminen kaipaa tukea ja Kulttuuri osaksi muistisairaan hoitoa.
”Kansainvälisten tutkimusten mukaan mielialaongelmista kärsivät ikäihmiset hyötyvät sekä psykoterapiasta että erityisesti ryhmämuotoisista psykososiaalisista hoidoista, kuten taide-, muistelu-, ja musiikkiryhmistä. Säännöllinen liikunta on myös iäkkäillä yksi parhaista ja halvimmista tavoista kohentaa mielialaa ja pitää yllä psyykkistä hyvinvointia.”
Vanhenemiseen liittyvissä puheenvuoroissa painotetaan yleensä terveydenhuollon avopalvelujen kehittämistä ja lääkehoitoa. Palvelujen lisääminen ei ole relevantti ratkaisu kaikkeen. Maksajaa ei yksinkertaisesti löydy. Lääkkeitä käytetään usein tarpeettoman paljon, korvaamaan puuttuvaa inhimillistä hoivaa. Uusi eläkeläispolvi osaa onneksi etsiä tietoa ja haluaa ponnistella hyvinvointinsa eteen. Ikääntyvä voi itse vaikuttaa paljon mielialaansa monipuolisella ravinnolla, riittävällä unella ja liikunnalla sekä positiivisia kontakteja vaalimalla.
”Kahdella kolmesta muistisairaasta ihmisestä on useita kertoja viikossa ilmenevä käytösoire (ärtyisyys, levottomuus, agressiivisuus). Kansainväliset ohjeet suosittavat, että käytösoireisen muistisairaan ihmisen hoidossa käytettäisiin ensisijaisesti muita kuin lääkkeellisiä hoitomuotoja.”
Muistisairaus on asianmukaista hoitoa vaativa vanhuuden ongelma. Suositukset ovat hyviä, mutta niiden toteutus edellyttäisi selkeästi enemmän kodinomaisia hoitopaikkoja ja hoitohenkilöstöä kuin nykyään on. Avuksi tarvitaan vielä omaisia ja vapaaehtoisystäviä.
Vappu Taipale vaati puheenvuorossaan taannoin radikaalia uudistusta vanhustenhuollon toimintatapoihin ja väitti: ”Vanhenemiseen aiheetta liittyvä stigma estää meitä nyt toimimasta rationaalisesti ja yhteisen edun mukaisesti.” Samalla hän tarjosi kuntiin resurssikeskusmallia, halukkaiden ja hyväkuntoisten ikääntyvien muodostamaa reserviä julkisten palvelujen täydennykseksi.
Jo nyt on lukemattomia mahdollisuuksia liittyä erilaisiin resurssijoukkoihin ilman kunnallisia keskuksiakin. Pelkään, että kuntien ohjaksissa toiminta tukehtuu poliittisiin intohimoihin ja byrokratiaan.
Rakkaus ei koskaan häviä, sanotaan raamatussa. Ei rakkaus katoa, vaikka miltä tuntuisi. Se on elämän vahvin taustavoima. Eikä se häviä vihan voimille, vaikka siltä näyttäisi.
Tää tunnustaa loisineensa häpeämättömästi kotosalla kolmatta päivää tekemättä ja aikaansaamatta. Ihanaa köllöttelyä vuoroin pihakeinussa, oman huoneen viileydessä tai olostelusohvalla kirja kourassa. Tästä autuudesta ei mitään puutu. Tai no, ehkä veden ääri olis vielä ekstraa..
Syitäkin löytyy. Enstekskin helle mehuttaa. Toisekseen on ollut kesäflunssa epämääräisesti tulollaan, mutta ei puhjennut tuo inhuus sentään täysillä. Mokoman kanssa ei auta muu kuin maltti, antaa elimistölle rauhaa pöpöläisen nujerrukseen. Illalla kastellaan pihan kukat ja päivät ihaillaan niiden kauneutta. Siinä kaikki. Nyt.
?
Vanhainkodin kokoushuoneessa tuoksuu kahvi. Kotoinen puheensorina täyttää tilan, johon tuon Äitiä hoivaosastolta pyörätuolissa. Äiti on puettu parhaimpiinsa, hoitaja oli aamulla kihartanut valkotukan. Äiti hämmentyy: ”Voi, oottaks työ kaik tulleet miun takkein tänne..” On tultu! Neljättä polvea on paikalla kolme neljästä ja serkkuvelikin puolisonsa kera. Äitiä halaillaan, lauletaan onnittelulauluja. Kukat hehkuvat pöydällä, Äidin syli on täynnä korttien kauniita sanoja.
Kirkkoherra tulee iloisena ja ystävällisenä kuten aina, huomaa pienimpiä myöten kaikki, jutustelee mukavia. Istutaan kotoisasti yhtä pitkää pöytää, veljenemäntä häärii kahvin kanssa. Kakku on komea ja maistuu mansikalle. Auttelen Äitiä, jonka kädet vapisevat. Ehdotan virren Päivä vain ja hetki kerrallansa, siinä kiteytyy niin lohdullisesti iäkkään ja muistamattoman elämän hetkellisyys. Kirkkoherra puhuu Äidille ja meille, tavallisia sanoja, joihin on sydämessään helppo yhtyä.
Sukulaisten joukko hajaantuu tahoilleen, vien Äidin huoneeseensa lepäämään. Hän tuntuu tyytyväiseltä, vaikka onkin väsynyt. Puolentoista tunnin verran iloista hälinää on 95-vuotiaalle kylliksi yhden päivän osalle. Katselemme vielä kortteja ja valokuvia. Veli on tuonut huoneen seinille tauluja Äidin kotoa, se tuntuu hyvältä. Kun toiset ovat menneet meillä on vielä hetki Äidin kanssa kolmisin. Äiti kehuu taas vävyään hyväksi mieheksi. Sitten hän kysyy mistähän tänne on tullut noin paljon kukkia.
Kun saatan Äidin ruokapöytään toisten joukkoon, käy ilmi, että hän on hoivaosaston vanhin tällä hetkellä. Samalla vuosikymmenellä kaikki muutkin jo. Mielessäni häivähtää kolea kunnan viranhaltija, joka opasti meitä vielä viime kesänä, ettei ikä mitään merkitse hoivapaikkajonossa. Hänen prioriteettinsa lienee jono, vanhuksella eletyt vuodet.
|
|
