Olemme valinneet laivavuoron, joka on Travemünden satamassa aamulla. Siitä on helppo luikahtaa tielle numero 76 ja edelleen Kielin ja Schleswigin ohi kohti Tanskan rajaa. ’Tiemestari’ on enimmän aikaa eri mieltä kanssamme reitistä, se yrittää kovasti kangeta meitä moottoritielle. Ajaja pitää kuitenkin päänsä ja niin saamme ohiajellessa tuntuman Pohjoisen Saksan hyvinvoiviin maaseutukyliin. Poikkeamme tauolle Kieliin ja osumme torille, jossa on mukava juoda kahvit ja katsella mitä saksalaisemännät keräävät koreihinsa viikonlopuksi. Pussillinen omenoita päätyy meidänkin matkaamme.
Flensburgin kohdalla tuskin havaitsee milloin Saksa muuttuu Tanskaksi ja pian olemme jo Ribessä. On lauantain iltapäivä, kuumaa. Vanhankaupungin tunnelmallisten katukahviloiden varjopöydissä on täyttä. Katedraali näkyy olevan varattu vihkimistä varten, ehdimme nauttia kevyen lounassalaatin ensin. Kun palaamme, upeasti pukeutunut hääväki purkautuu juuri kirkosta. Skottiasuun pukeutunut herra soittaa säkkipilliä ja punainen avoauto odottaa morsiusparia. Tanskalais-skottilaista elämänkuun juhlaa!
Riben keskiaikainen katedraali on kuuluisa upeasta modernista taidekokonaisuudestaan: leiskuvissa väreissä hehkuvista lasimaalauksista, alttariseinän mosaiikeista ja apsiksen kattofreskosta. Esite kertoo, että taiteilija Carl-Henning Pedersen oli tuonut Pohjois-Italiasta värillistä lasia, jota murskasi mosaiikin materiaaliksi. Teokset taittavat valoa erikoisen kauniisti eri sävyissä katsomissuunnasta riippuen. Modernin taiteen saaminen vanhaan katedraaliin oli mutkikas prosessi: aihiot olivat julkisesti nähtävillä ennakkoon ja kävijät saivat kirjata mielipiteensä. Vaikka ihastelijoita oli vähemmän kuin arvostelijoita kirkkoneuvosto teki 1980-luvulla rohkean päätöksen ja tilasi taiteilijalta sekä mosaiikit että kattofreskot. Viisi lasimaalausta on nimetty Maasta taivaaseen, Sininen legenda, Taivas ja maa, Punainen sydän ja Taivaallinen silmä. Mosaiikkiteosten aiheet ovat pääosin vanhasta testamentista ja niissä on runsaasti myyttisiä symboleja. Kattofreskon kuva-aiheet liittyvät lasimaalausten ja mosaiikkien aiheisiin. Kokonaisuus on vaikuttava.
Toiseen häätilaisuuteen törmäämme myöhemmin, kun yritämme Pyhän Katarinan dominikaaniluostarin kirkkoon. Kauniin puiston ympäröimästä luostarista on tehty reformaation jälkeen sairaala ja kirkko on säilytetty, ainoana neljästä Riben keskiaikaisesta luostarista. Nyt emme enää jää odottelemaan häätilaisuuden päättymistä, on jo aika huolehtia yösijasta. Olemme ajatelleet kokeilla Bed’nBreakfast-majoituksia matkalla. Osoittautuu kuitenkin, ettei kylttejä juurikaan tienvarsilla näy. Ribessä on kaupunkiesitteen mukaan 28 B&B-paikkaa, joista kolmeen yritämme. Ensimmäinen on täysin aution tuntuinen, toisen ovet taivasta myöten auki, muttei ketään kotona ja kolmannesta kerrotaan, että on täyttä. Luovutamme ja päätämme ajaa saman tien Esbjergiin.
Ilta on käsillä, mutta ehdimme käydä tervehtimässä Esbjergin neljää valkoista Jättiläistä, jotka istuvat tuijottamassa merelle. Svend Wiig Hansenin taideteoksella on nimi Mennesket ved Havet ja se valmistui kaupungin 100-vuotisjuhlien kunniaksi 1995. Patsaiden edustalla on erityisesti lapsiperheiden suosima piknik- ja uimaranta. Yhden Jättiläisen jalkojen juurella pitää lauantailystiään ryhmä pinkkeihin balettihamosiin pukeutuneita naisia. Näky on mykistävä. Palaamme kaupunkiin ja hotellihan meidät sitten majoittaa. Illalla kävelemme keskustan katuja ulkoilmakonsertin säestäessä iltapalapaikan haeskeluamme. Ilmeisen suositussa kiinalaisessa ravintolassa tilaamme annoksen kanaa ja riisiä sekä Won-Ton-keittoa, jossa on taikinanyyttiin käärittyjä pikkuisia lihapullia maukkaassa kasvisliemessä. Herkullista ja halpaa.
Paikallinen Scandic-hotelli on niin huippuekologiseksi suunniteltu, että vuoteella on vain yksi peitto, yksi tyyny (kaapista löytyy toinen) ja kylpyhuoneessa yhdet pyyhkeet. Toinen ihmettelee respaan onko meille annettu yhden hengen huone. Ei kuulemma ollut, pyykkiä vain pyritään rajoittamaan. Toinen saa omat pyyhkeet, emmekä sitten valita enää peitosta. Ilmastointi toimii ihanasti, peite riittää toisin päin käännettynä molempien jaloille. Itse asiassa täällä nukumme lähes parhaimmat yöunet koko matkalla.
*matka jatkuu
Ilmastoidussa hytissä nukuttaa hyvin. Toinen sanoo aamiaisella: tänään ei näy mitään. Hän tarkoittaa avaran meren osuutta matkasta, horisontin ympyrää, joka sulkee sisäänsä laivan ja yllä kaartuvan taivaankannen. Näemme eri asioita, tiedän. Näkymiä jaetaan. Ihmettelen taas miten sinistä kaikki on merellä, taivaan sini astetta vaaleampaa, meren sini taittuu harmaaseen. Pilviä ei näy, vain haihtuvaa savua, auerta, tuuleen hajoavia höyryvanoja taivaanlaella ja muutama yksinäinen lokki matkalla sinne, mistä me tulemme.
Päivä on kuuma, etsimme kannelta varjoa. Neljän aikaan Finnlady rantautuu Gdyniaan, jossa osa matkustajista vaihtuu. Tämä poikkeama on ensimmäistä kertaa käytössä uusitulla reitillä. Gdynia näyttää valtavan suurelta lähtösatamaamme verraten. Kymmeniä laitureita nostureineen, yllättävän paljon harmaita sotalaivoja. Jollakin laiturilla puretaan vanhaa alusta, hitsauskipinät sinkoilevat. Näyttää siltä, että Puolan satamat eivät ole vielä ehtineet Varsovan liiton ajoista EU-aikaan. Ruosteista romua on paljon.
Matkapäivään kuuluu kolme ateriaa. Tarjoilupöydät tulvivat herkkuja. Lajien runsaus vaikeuttaa valintaa, siivu sieltä toinen täältä täyttää äkkiä lautasen. Ruoka on laadukasta, maussa tosin huomaa kotikeittiötä runsaamman suolan käytön. Laivan pikku myymälästä etsin lavendelisaippuaa, mutta löytyykin ihanasti orvokintuoksuista (’must’-tuliainen itselleni). Sieltä pyrkii mukaamme myös valkoturkkinen, pieneen käteen sopiva lammas, jonka pyöreiksi hiotuilla puujaloilla voi hellästi kutitella Pikkuritarin selkää.
Tämän matkan iltajuttu on Petri Tammisen pokkari Mitä onni on, jota luen ääneen. Ensin Toinen näyttää vain kuuntelevan kohteliaasti, mutta miehisen huumorin sävyttämän tarinan edetessä hän alkaa jo hymyillä ja naureskella kuulemalleen. Itsekseni luen kansituolissa Anam caraa, kelttiläisen viisauden kirjaa. Teksti on hyvin hoitavaa ja antaa ajatuksille ravintoa. Mietin vääjäämättömyyksiä, auringon vaellusta taivaan laelta meren syliin, ihmisen elämän kulkua. Valo ja meri, elämän kehto ja hauta. Ajatus tuntuu rauhoittavalta ja kauniilta.
Vuoteessa annan hytin ikkunasta näkyvän kuunsillan lumota minut uneen. Pilviharso häilähtää, lipuu kuun kasvoilta ja kohta se nauraa minulle koko naamallaan.
*matka jatkuu
”…astua sisälle valoisaan pilveen ja huutaa: tässä meidän on hyvä olla…”
Istun laivan yläkannella rinnallani toinen meistä, elämäni tärkein ja läheisin ihminen. Lähtösatama jää hiljalleen horisonttiin. Viimeisiä näkymiä kotimaasta on muutaman sekunnin kirkas soihtu, kun auringon säteet osuvat pilviä tavoittelevan talon satoihin ikkunaruutuihin sinisessä auteressa. Vasemmalla häämöttävä eteläisen naapurimaan rantaviiva loittonee. Sitten on vain meri, kevyillä liplaplaineilla ja kuohupitsin reunustama laivanlevyinen vana, joka jää.
Päivä kääntyy illaksi. Päivällisen jälkeen yhdeksän aikoihin palaamme kannelle, jossa vaeltelee muitakin matkalaisia. Auringon oikealla puolella pilvessä on kaunis halo, jota yritän kuvata. – Aurinko laskee viistoon, sanoo Toinen. – Koska maapallo pyörii? – Ei, vaan koska olemme pohjoisella pallonpuoliskolla.
Auringonlaskun oranssi hehku taittuu karmiininpunaan ja violettiin. Kannelle ilmaantuu miehiä järjestelmäkameroineen, jalustoineen ja valotusmittareineen. Mitä vanhempi mies sitä mahtavampi objektiivi. Valosilta punertuu, kapenee, häipyy… Kun päivän tulinen pallo taivaanrantaan ehtii, olen kukkasista suurin ja punaisin…, tapailen muististani Hellaakosken säkeitä.
Objektiivimiehet katoavat, kun aurinko on laskenut, heitä ei jälkihehku kiinnosta. Tätä hetkeä olen janonnut koko kesän, tätä hurmaavaa sunset-drinkkiä: rubiininpunaista, violettiin vivahtavaa viiniä meren ja taivaan laakeassa lasissa, mausteena yläpilvien hento aprikoosi. Ja sen juomme yhdessä pohjaan asti, lopulta kahden.
Puoli yhdeltätoista täytenä loistava kuu on jo korkealla. Yön tummuessa meri muuttuu siniseksi ja valohuntu hulmahtaa laineille. Lapsensieluinen ihmettelijä minussa aina hämmästyy: miksi kuunsilta ei jää taakse, vaikka laiva puskee eteen päin. Miksi silta johtaa juuri hyttimme ikkunalaudalle, jossa kirjoitan? Ja kuka on tuo kaukaa loistava tähti, kuun ja meren välissä, kenen koti, minkä auringon valo?
Aamuyöllä satun heräämään neljältä. Kuiskaan Toiselle, että menen katselemaan auringonnousua. Hän tulee mukaan. Pujahdamme lämpimiin ja hipsimme kannelle. Ihastuksesta mykistyneinä katselemme himmeää kullanhehkua koillisella taivaanrannalla. Laiva kulkee varmana tasaista tietään. Päivännousun puolella lipuu yksinäinen purjevene ja kauempana rahtilaiva. Ensin syttyy horisonttiin pieni tulipunainen pilviviiru, sitten toinen. Ne laajenevat minuutti minuutilta. Ja sitten nousee tulinen pallo meren sylistä kuin luomisen aamuna. Ajattelen, että tulee sateisia syysaamuja, pimeitä talviaamuja, jolloin on muistettava tämä näky; kyllä aurinko nousee silloinkin. Hyräilen ’Onnellisia’: Jo valkenee kaukainen ranta ja koillisest aurinko nousee, jo auteret kiirehtii pois… – Kuudelta olemme taas kääriytyneet peittoihimme ja kohta unet näyttävät uusia kuvia.
”Jo valkenee kaukainen ranta ja koillisest aurinko nousee…”
*matka jatkuu
Meitä tuli koolle kolmetoista, opiskelutovereita, ystäviäkin. Suunnilleen sama ydinjoukko on ollut joka kerta mukana, muutama harvemmin. Alku oli iloista hälinää ja lämpimiä halauksia kuten aina, sitten jo ripsahteli päällimmäisiä kuulumisia kahvipöydän ääressä. Auringonlaskun aikaan saunan löylyissä viimeistään pehmisi pintakoreus ja järvi otti miellyttävän viileään syleilyynsä kuusikymppisensä jo ohittaneet naiset vuosirenkaineen ja arpineen.
Jakamisen hetket koskettivat. Elämä on antanut ja ottanut. Moni on joutunut kokemaan kovia, luovuttamaan terveyttä tai tärkeän ihmisen. On saatu rakkautta ja rikkautta monin tavoin. Joukossamme oli onnellisia isoäitejä ja -tätejä, myös iäkkäistä äideistään huolta kantavia. Jos jostain unelmastaan on joutunutkin luopumaan, uusia on syntynyt sitä mukaa ja ne päästettiin leijaamaan tuuliin tuleviin.
Ja tosiaan, kun ollaan yön yli koolla, ehtii paljastua henkinen köhämme ja keskeneräisyytemme, huomiontarpeemme ja juoruilunhalummekin. Pinnanalainen omahyväisyys saattaa sohaista toisen kipeää kohtaa. Ehtii tapahtua myös hiljaisia, myötäeläviä kohtaamisia ja syvän ymmärryksen väreitä ihmisten välillä.
Kypsymme vanhetessamme, ehkä vielä viisastummekin. Eläkkeelle jääneiden tasapainoisuus näkyi ja tuntui. Mitä kauemmas jäävät yhteiset nuoruusvuodet sitä merkittävämmäksi nousevat henkilökohtaisen kypsymisen prosessit.
***
polun varren puolukat
kesän mennessään kypsyttämät
oi, punaisen mehuisa ilo
pisara sydänverta
avokämmenellä
***
” Elokuussa kesää kaipaavat kulkevat kodittomina. Heillä on yhä henkinen rantapyyhe harteilla ja heinäkuun hiekat varisevat heidän hermostuneista sormistaan. He tuntevat, että jotain on vialla…
Syksyyn siirtyjät selaavat kärsimättömin sormin kalenteria ja jonottavat työväenopiston ovella ilmoittautuakseen ranskan alkeisiin, rivitanssikurssille ja metallipakotustöiden perustaitoihin. He tietävät miten arkea hallitaan…
…meissä on päällekkäin kesää ja syksyä, sekä kaipausta että siirtymistä, mennyttä ja alkavaa…”
Riku Korhonen kolumnissaan Kesän päättyessä, HeSa tänään
Kesä luovuttaa kukkansa, niin kevyet jo, tuuleen valmiit…
Pihassa kukkii kuunlilja. Odotettavissa täysikuun öitä merellä ja matkantekoa uusissa maisemissa. Elokuu, elämänkuu.
”Kasvokkaismykistely ja kirjallisen perinteen töpöhäntäisyys silloittavat kätevästi kusiaispesän ja kännykän väisen kuilun. Kulttuuriin suhtaudutaan ylimääräisenä ohjelmanumerona, johon osallistumisessa noudatetaan ankaraa vapaaehtoisuusperiaatetta.”
Tuomas Nevanlinna, Helsingin Sanomien kolumnissa Keskellä viikkoa
”Herra, tahdon ottaa sinut vastaan elämääni sillä tavoin kuin itse katsot hyväksi. Totuudeksi – joka on kerrottava, Elämäksi – joka on elettävä, Valoksi – joka on sytytettävä, Rakkaudeksi – jota on rakastettava, Tieksi – jota on kuljettava, Iloksi – jota on annettava, Rauhaksi – jota on levitettävä, Uhriksi – johon on suostuttava perheessäni ja naapureitteni parissa.” -Äiti Teresa
Heti alkuun kömmähdän: Herra, tahdon ottaa sinut vastaan elämääni sillä tavoin kuin itse katson hyväksi. Näinhän se todellisuudessa taitaa olla. En edes rohkene väittää, että tunnen Jumalan, jota kuitenkin vilpittömästi yritin palvella hänen kirkkonsa tehtävissä kymmenet vuodet. Varmaan olen tehnyt monet asiat juuri niin kuin itse olen katsonut hyväksi. Mitenkä muuten?
Sitten kompastun totuuteen. Voi, miten voisi tietää mikä on totuus! Raamattuni kertoo, että Jeesus Kristus on totuus. Heti herää vain kimppu uusia kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Tämä aika ei totuuksista piittaa; asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät ja ne saadaan näyttämään vaikka miltä. Toisaalta moni näyttää uskovan, että totuus on hänen hallussaan ja ryhtyy uhkarohkeasti Jeesuksenkin tulkiksi.
Kolmannen kerran nikottelen uhrin kohdalla. Pitkään mietin uhriuden etymologiaa. Onko uhri aina de facto täysin viaton vai voisiko hänellä olla omaa osuutta uhriksi päätymiseen? Rikoksen uhri saattaa hääriä väärissä puuhissa itsekin tai uhkarohkea ottaa riskejä, jotka altistavat uhriutumaan. Onko onnettomien olosuhteiden tai puhtaan sattuman uhreja muualla kuin tulvissa ja maanjäristyksissä?
En pyri Äiti Teresaksi, en osaa noin rukoilla. Uhriksi suostumisen, uhrautumisen ristiriitaiset mietteet tuovat ajatukset takaisin Jeesukseen. Ei tainnut olla hänkään ihan viaton kohtaloonsa; härnäsi tietoisesti aikansa uskontotuuksien ja vallan hallussapitäjiä. Kulki omaa tietään muita mielistelemättä. Aikansa anarkisti.
Jumala, Totuuden ja Rakkauden Henki, toivon ja rukoilen, että olet läsnä elämässäni. Ei minusta ole totuutesi tai tahtosi tulkiksi. Yritän vain kulkea tietäni niin, että henkesi valo, ilo ja rauha heijastuisi elämässäni ja rakkautesi olisi ihmissuhteitteni lämpönä.
Totuus ei taida olla aistinen asia. Aistiset ovat usein harhaa. Kauneus katoavaa, onni hetkellistä kuin valo, joka veden kalvolla leikkii. Etsin pysyvää.
|
|
