Meitä tuli koolle kolmetoista, opiskelutovereita, ystäviäkin. Suunnilleen sama ydinjoukko on ollut joka kerta mukana, muutama harvemmin. Alku oli iloista hälinää ja lämpimiä halauksia kuten aina, sitten jo ripsahteli päällimmäisiä kuulumisia kahvipöydän ääressä. Auringonlaskun aikaan saunan löylyissä viimeistään pehmisi pintakoreus ja järvi otti miellyttävän viileään syleilyynsä kuusikymppisensä jo ohittaneet naiset vuosirenkaineen ja arpineen.

Jakamisen hetket koskettivat. Elämä on antanut ja ottanut. Moni on joutunut kokemaan kovia, luovuttamaan terveyttä tai tärkeän ihmisen. On saatu rakkautta ja rikkautta monin tavoin. Joukossamme oli onnellisia isoäitejä ja -tätejä, myös iäkkäistä äideistään huolta kantavia. Jos jostain unelmastaan on joutunutkin luopumaan, uusia on syntynyt sitä mukaa ja ne päästettiin leijaamaan tuuliin tuleviin.

Ja tosiaan, kun ollaan yön yli koolla, ehtii paljastua henkinen köhämme ja keskeneräisyytemme, huomiontarpeemme ja juoruilunhalummekin. Pinnanalainen omahyväisyys saattaa sohaista toisen kipeää kohtaa. Ehtii tapahtua myös hiljaisia, myötäeläviä kohtaamisia ja syvän ymmärryksen väreitä ihmisten välillä.

Kypsymme vanhetessamme, ehkä vielä viisastummekin. Eläkkeelle jääneiden tasapainoisuus näkyi ja tuntui. Mitä kauemmas jäävät yhteiset nuoruusvuodet sitä merkittävämmäksi nousevat henkilökohtaisen kypsymisen prosessit.

***

polun varren puolukat

kesän mennessään kypsyttämät

oi, punaisen mehuisa ilo

pisara sydänverta

avokämmenellä

***