Kävelen mietteissäni keskustan katuja ja äkkiä huomaan olevani loittonemassa määränpäästä. Miten ihmeessä onnistun hukkaamaan suunnan entisessä kotikaupungissani. Iso Kaupunki muuttuu joka vuosi jostakin kohtaa. Hautausmaa on kuitenkin ikiaikaisella paikallaan. Viereisen sairaalan ikkunoista näkee mihin ihmisen matka lopulta päätyy.

Tiedän, ettei matkaa voi olla pitkälti, mutta mikä katu on paras valita. Kulmassa on kuppila. Kolme kaljaveikkoa turisee kadulle nostetun pöydän ääressä. Emmin hetken, sitten astun sisään. Vierasmaalainen baarinpitäjä tuskin tuntee kaupunkia, turha kysyäkään, mutta sisällä istuu lehteä lukeva tavallinen mies, kahvimuki edessä. Hän on ystävällinen, tulee ulos asti näyttämään suuntaa. Ohje on niin selkeä, että osun vaivatta minne pitääkin.

Kukkakauppakin on paikallaan. On jotain mikä muuttuvassa kaupungissa on pysynyt. Myyjärouva kertoo liikkeen olleen tässä viime vuosisadan alkupuolelta ja itse hän on pitänyt tätä puotia jo 15 vuotta. Valitsen kaksi erilaista kukkaa, jotka myyjä kääräisee sellofaaniin.

Portista pujahdettuani valitsen vasemman kiviaidan reunaa kulkevan käytävän. Kaupungin häly vaimenee. On kuin tulisi toiseen maailmaan, jossa vallitsee käsittämätön rauha. Tuuli kuiskii vanhojen puiden lehvissä. Kivet, osa jo sammaloituneita, kantavat nimissään maamme historiaa. Patsaat ja korkokuvat kertovat vainajan arvostuksesta – tai suvun varakkuudesta.

Vanha mies haravoi sukuhaudan hiekkaa ja käytävää. Nyökkäämme toisillemme. Ikäiseni nainen pysähtyy juttelemaan. Puhumme hautausmaakulttuurista, ihastelemme kukkia. Nainen tuntuu tyyneltä sillä tavoin kuin on surun läpielänyt ihminen. Sedän hautapaikka löytyy veteraanilehdosta. Jätän siihen auringonkeltaisen. Kuljen ohi pienen mustavalkoasuisen ryhmän, joiden kasvoilla tuore menetys näkyy paljaana. He tuovat veteraaniristille kukkia, jotka ehkä äsken on laskettu tuhkaukseen menevän arkun ympärille.

Vaellan verkalleen eteen päin, kunnes löydän toisen etsimäni haudan. Hän oli nuoruuteni työtoveri ensin, sitten ystävä. Meitä yhdisti tämä sama päivä sydänkesässä, nimipäiväni on hänen syntymäpäivänsä. Huomaan, että viime käyntini jälkeen vaimonsa nimikin on kullattu kiveen. Muistoja palaa mieleen kutsumatta eikä niissä ole säröjä enää.

Hiekka ratisee askelissa. Istahdan penkille. Vesi solisee, ruusut ja jasmiinit tuoksuvat. Lokki kirkuu. Pilvet hohtavat valoa.

?

?