– Tulehan tänne, kuuluu Toisen ääni pihalta. Hän on tyhjentänyt pihavajaa, koonnut haravoidut kasat kuljetusastiaan ja vienyt talkoopäivän jäljiltä yhteisessä pihassa vielä odottelevalle siirtolavalle. Nyt hän osoittelee kahta puista trallia. – Voisikohan nämä jo -? Ovat lahoamassa alta päin…

Nyökkään, samassa silmät kyyneltyvät. Isä teki nuo trallit omin käsin Lapsuusmaan puista kolmekymmentä vuotta sitten silloisen kotimme saunaan. Muutossa halusin ne mukaan, vaikka saunaan niitä ei enää tarvittu. Niitä on käytetty puutarhakeinun ja pihaportaiden edessä.

Aika lahottaa puun, tarpeeellinen käy tarpeettomaksi. Isä on ollut kokonaan poissa jo kahdeksan kevättä. Onko meillä enää isän käsien tekemää, kun näistä luovumme, mietin. Kummallista, miten paljon tunneseikkoja tavaroihin sitoutuu. Ihan kuin ihminen olisi läsnä tekemissään ja heitettäisiin niiden mukana pois. Ehkä siinä onkin tavarasta luopumisen vaikeus?

Sitten muistan. Annoin kerran isälle tyhjän kirjan, jonka hän toi takaisin vuosien päästä täynnä lapsuudestaan ja nuoruudestaan kertovia muistoja ja kuvia. Isän käsin minulle ja lapsilleni kirjoitettu.

  • Mikä ihana lahja semmoinen kirja. Minulla sellainen on vain mielessäni ja pelkään, että se muistojen hapertumisen myötä joskus katoaa..

    Kommentin jätti Millan · tiistaina 19. toukokuuta @ 15:42

  • Niin, muistotkin haurastuvat, ’lahoavat’ ajan myötä, olen huomannut. Äitini kohtalossa se näkyy jo kipeän totaalisesti. Ehkä meissä kuitenkin tietoisen muistin ohella on tunne- ja tapamuistia, joka saattaa säilyä. Kirjoitettuun voi palata, siinä sen arvo.

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 19. toukokuuta @ 16:29

  • Miten osasitkin olla kaukaa viisas kun ojensit isällesi tyhjän kirjan. Isäsi osasi lukea tytärtään ja hänen toivettaan.

    Elämäntarinakurssilla huomasin, että moni halusi kertoa vain lapsuudestaan ja nuoruudestaan ja jättää aikuisuuden vuodet vielä muhimaan. Niiden vuosien kertomisen aika tulee jos on tullakseen.

    Ymmärrän mitä isäsi tekemät trallit sinulle merkitsevät. Silta se on.

    Kommentin jätti Lastu · tiistaina 19. toukokuuta @ 22:01

  • Ihana muisto isältä. Tavallaan sitä samaahan sinäkin teet tässä blokissasi, muistoja sinusta jälkipolville.

    Kommentin jätti Vallaton mummeli · keskiviikkona 20. toukokuuta @ 12:26

  • Muistoissasi ja kirjassa sinulla on isäsi. Älä sure katoavia tralleja, niiden aika on mahdollisesti nyt täyttynyt.

    Kommentin jätti VILUKISSI · keskiviikkona 20. toukokuuta @ 20:57

  • Lastu, saman huomion tein itsekin: lapsuudesta ja nuoruusajasta moni alkaa. Ehkä se on helpointa. Ainakin itselleni tuntui kaikkein vaikeimmalta kirjoittaa tietyistä aikuisuuden vuosista ja näistä viimeisimmistä. Isä kirjoitti eniten ajastaan ennen perhettä, myös toiveistaan ja unelmistaan, jotka jäivät sodan jalkoihin.
    Vallaton, voi, kauniisti sanot..
    Vilukissi, niin, annan tuntua, mutta en voi säilyttää.

    Kiitos kommenteista ystävät.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 20. toukokuuta @ 21:41

  • Olen nyt myös tuossa lahoavien tavaroiden vaiheessa. Tiedän, mistä puhut. Elämä ei pysähdy, vaikka me välillä niin luulemme. Vähän kerrassaan…

    Kommentin jätti mm · torstaina 21. toukokuuta @ 13:26

  • Mm, tuntuu välistä, että elämä suorastaan kiitää. ’Kiitolinjan’ pysäkeillä tulee tarkastelleeksi ovatko matkatavarat mukana. Ei aina muista, että perillä ei tarvitse mitään näistä.

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 21. toukokuuta @ 16:03

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.