Aamuyöllä heräsin enkä päässyt rauhaan niiltä kuvilta, jotka eilinen mieleen piirsi. Kaiken katoavaisuus tuntui mielessä pimeänä, painavana. Se miten turhaa lopulta on kaikki vaivannäkö. Kun ihminen menee pois ja lakkaa tarvitsemasta tavaroitaan, niistä tulee roinaa.

Eilen oli sopivan pilveilevä alkuviikon arkipäivä hoitaa asia, joka tädin kuoleman jälkeen vielä odotti. Jossakin neljän tunnin ajomatkan päässä oli mökki, jota ei kymmeneen vuoteen ollut kukaan käyttänyt. Pitäisi panna myyntiin, saada pois selvitettävien agendalta.

On yksi asia arvioida viileästi asiain tila paikalla ja toinen ottaa vastaan muistojen ja tunnelmien ryöppy. En ollut varautunut kokemaan niin vahvoja ja ristiriitaisia tunteita. Olin oikeastaan statisti, Toisen mukana, aistin hänenkin hämmennyksensä.

Ruusupensas oli villiintynyt, piikkisiä versoja nousi kaikkialta. Nurmikon tilalla oli sammalta. Ääriään myöten täyden joen rannalla kasvavia koivuja majava oli järsinyt jo puoleen väliin. Paksuista rungoista valui mahlaa. Joelle laskevat portaat oli vesi vienyt. Mökki seisoi paikoillaan hylätyn oloisena, verhot kiinni, ovet lukossa. Terassin lautojen välistä tunki korsia. Keinun metallirunko oli kauempana säiden armoilla, istuinosa nostettu terassin katon alle.

Kuulimme tuulen vaimean huminan metsässä, lintujen iloäänet. Täällä olimme viettäneet muutaman onnellisen päivän hääkesänämme kahdestaan. Täällä olimme käyneet Esikoista odottaessamme vierailulla tädin luona. Toisen enokin oli täällä jonakin kesänä, kun täti ei enää jaksanut. Poikkesimme enoa tervehtimässä lomamatkallamme ja miten suunnattomasti hän ilahtuikaan.

Avain kääntyi lukossa kuin helpotuksesta huokaisten. Vihdoinkin! Ovi auki ja raikasta kevättuulta ummehtuneeseen tupaan. Näky oli mykistävä. Pöydällä pesemättömiä astioita sikin sokin. Penkillä kaksi valtavaa, peitettyä vaatekasaa. Parvella mattoja, vuodevaatteita, kirjoja. Laverin vuodevaatteisiin olivat mehiläiset tehneet pesän. Hiirten silppua ja hämähäkin verkkoja kaikkialla.

Kuivat ruokatavarat, kaikki paikoillaan kaapeissa. Astioita ja ruuanlaittokamaa, mikä neljännesvuosisadan aikana oli ehtinyt kerääntyä. Saunan puolella oli kattiloita, vateja, sankoja. Pukuhuoneen naulassa roikkuivat farkut ja aamutakki. Tuvan komean takkauunin oli pakkanen halkaissut. Saunan katto oli kiuasnurkasta homeessa.

Mistä nämä kasat? Oliko täti tuonut tänne ennen viimeistä muuttoa kaiken ylijäämätavaran työvuosien kodistaan? Miksi tänne, metsän laitaan, luonnon helmaan?

Kauniin hirsimökin alennustila oli tuskallista nähdä.  Yksi krookus ja pieni sinivuokko kukkivat villiintyneessä pihassa kuin rappion vastalauseena. Ehkä niiden sinnikkyys palkitaan. Ehkä joku jota menneen muistot eivät raasta, jaksaa raivata kaiken roinan, nähdä mielessään paikan vielä kukoistavan. Ehkä.

Suljimme ovet ja lähdimme hiljaisina pois. Kun käännyin vielä katsomaan, valkea perhonen lenteli auringonläikässä.

  • Ihana tarina ja kuvaavasti osasit kertoakin. Moni paikka osaa kertoa tarinoita…

    Kommentin jätti vilukissi · keskiviikkona 6. toukokuuta @ 22:43

  • Koskettavaa.

    Kommentin jätti Ansku · torstaina 7. toukokuuta @ 10:13

  • Kuin ihmisen mieli jonne vuosikymmenet ovat jättäneet roinansa. Ja jostain syystä niistä ei vain raaski luopua… miksihän?

    Kommentin jätti erakko · torstaina 7. toukokuuta @ 10:45

  • Sitä myllertävämmät ovat tunteet tavaroiden ja valokuvien äärellä, mitä läheisempi ihminen on poissa. Sanasi saivat minut sanattomaksi.

    Kommentin jätti Liisa · perjantaina 8. toukokuuta @ 07:23

  • Jotakin yhteistä tunnetta koen,
    kun kymmenen vuotta Äidin kuoleman jälkeen
    palasin syntymäkotiin. Se haikeus ja ajan kipu.
    Ja ihmettely.

    Kommentin jätti herne · perjantaina 8. toukokuuta @ 12:52

  • Sellaista on elämä. Ja sitten tulee jäähyväiset ihmisille, taloille, maisemalle, linnuille ja kesätuulelle.

    Kommentin jätti pensastasku · lauantaina 9. toukokuuta @ 12:53

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.