Andrei Makine; Tuntemattoman miehen elämä, suom. Ville Keynäs; WSOY 2010

Olen jo aiemmin kehunut Makinen tuotantoon tutustumisen avanneen minulle ihan uudenlaisen ulottuvuuden kirjojen maailmassa. Tässä tulee lisää! Hienosti rytmitetty kertomus venäläissyntyisen kirjailijan Ivan Sutovin elämän käännekohdasta, joka vie Ranskassa asuvan kirjailijan käymään syntymämaahansa. Lähtöimpulssi on nuoruuden rakkauden haikailu, jota perillä odottaa pettymys. Havainnot Venäjän uusrikkaiden elämästä ovat terävästi nähtyä nykyajan kuvaa, jota peilataan Leningradin piirityksen kokeneen vanhan miehen vaikuttavaan kertomukseen Stalinin ajan Venäjästä. Nostalgian kultaamat muistot kirjailijan nuoruudesta ovat sykähdyttävän kaunista tekstiä.
*
Umayya Abu-Hanna; Sinut; WSOY 2007 (Loistopokkari-sarjaan 2009)

Matkalukemiseksi valittu pokkari, joka antoi runsaasti ajattelemisen aihetta. Umayyan huumori on kerrassaan riemastuttavaa! Kirjoittaja, jonka useimmat tuntevat, on Israelissa 1961 syntynyt palestiinalainen, josta tuli Suomen kansalainen 1981 hänen avioiduttuaan suomalaisen kanssa. Kirjoittaja opiskeli suomenkieltä ja kansatiedettä H:gin yliopistossa, mikä ei ole ihan pieni saavutus ennestään kieltä taitamattomalle. Hän on ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen sekä palkittu opetusministeriön Suomi-palkinnolla 2003. Kalevalaisten Naisten Liiton Larin Paraske-palkinnon Umayya Abu-Hanna sai 2008. – Raikkaasti omaääninen ja uusia näkökulmia esiin tuova kirja!
*
Veikko Haakana; Pohjoisen päiväkirja; Karisto 2009

Tämä mies, Etelä-Karjalasta Lappiin nuoruudessaan kotoutunut, on kirjoittanut huikean määrän kirjoja, melkein viisikymmentä. Olen lukenut niistä vasta kaksi. Luulenpa, että aiemmin, kun en ymmärtänyt elämästä sitä, mitä nyt jo, en olisi jaksanut tätä verkkaista, dramatisoimatonta hiljaisen miehen kerrontaa. Haakana sanoo enemmän kuin kiireesti lukaiseva arvaa. Pohjoisen päiväkirja peilaa erä- ja kalamiehen aatoksia. Kun en ymmärrä mitään moisista asioista, olen lukenut tätä kuin parastakin seikkailukertomusta. Nyt tiedän miten talviverkoilla kalastetaan, mikä on jätkänkynttilä, miten ahven paistetaan nuotiolla (ilman halstaria) ja paljon muuta. Mikä näissä pohjoisten ihmisten puheissa joskus ärsyttää, on etelän ihmisten toilauksille naureskelu. Ei niin, etteivätkö olisi tunturituristin touhut naurettaviakin paikallisten silmin, mutta voipa olla niinkin, että jos erämaan mies ilmaantuisi pääkaupungin kadulle pällistelemään, voisi tuo stadilaistakin huvittaa.
***

Kyllä kiehahti Pissismummon pääpannu piisille niiet karsee katku leijailee talossa vieläki. Jaa mikäkö nyt. No, tämä maailman paras kunnallinen terveydenhuolto ja hoitotakuu. Joo paras on maailmassa sille, joka saa kepin oven väliin ja jaksaa rynkyttää. Pakko olla, jos ei ole vaihtoehtoa.

Muuan äiti-ihminen valitti taannoin paikallisaviisissa, että mikä on kun ei millään saa apua lapsen sairastuessa. Laittoi oikein tarkan selostuksen kokemuksestaan, kysymykset perään ja nimen alle. Ja mitäpä vastasi kaupungin terveydenhuollon aluevastuuyksikköjen hallinnollinen ylipääjohtaja. Luetteli miten hyväsysteemi toimii ja pani nimensä selostuksen alle. Mihinkään nimettyihin epäkohtiin ei ottanut mitään kantaa, ei selitystä, pahoittelusta puhumattaki. Pannu on näämmä kiehunu sielläki piisille jo.

Pissismummo kokeili tänä aamuna viimetteeks hyväsysteemiä ihan omakohtaisesti. Koko viime viikon jo yritti hän päästä ajanvaraukseen. Ei toivoakaan, kaakankaakan. Yritti terveydenhoitajan suoraan numeroon. Ensin oli lomalla tuo. Loman jälkeen puhelintunti oli tietysti tukossa kuin sanonkomikä. Yhtenä aamuna tiedotteen mukaan piti olla aamuaikakin soittaa. Siellä lauloi koko herttisen aamutunnin vastaaja, että enpä ole paikalla nyt, mutta yrittäkääpä balabaablaa..

Eipä ole maailmassa varatumpaa henkilöä kuin ajanvarauksen hoitaja. Aamusta iltaan se on itte varattu. Kone kaakattaa: ”Kaikkilinjammeovat blaablaablaa..yrittääkäämyöhemmin blaablaa..jos teillä on semmoista asiaa niin balabalablaa..jos tämmöistä niin blaabatiblaa..jos ei ole ole mitään näistä nih mitäs te tänne soitatte, töks.”

Poikakaveri näki loppuviikolla Mummon naamalla maailmanlopun merkit ja riensi neuvomaan nätisti oikein, että jos menisit paikalle henk.koht. kyselemään, ehkä asianlaita nytkähtäisi etiäppäin. Tänäpänä P.Mummo ottikin asiakseen vieriä kaksipyöräisellä terveyspalatsin pihaan. Ovi oikein itsestään lennähti auki, hyvä ettei punaista mattoa ollu lattialle vedetty.

Meitin kaupungin hyväsysteemi toimii tiimeittäin väestövastuuperiaatteella. (Komea on nimike, mutta käytännössä sillä siis voi pyyhkiä sitäsanonkomitä). Kaupunki on jaettu ilmansuuntien mukaan tiimeihin, joissa kussakin häärii lääkäriä ja hoitajaa. Asianomaisen tiimin käytävällä odotteli tasan yksi ukkoikään ehtinyt kohtalotoveri sen näkösenä, että tunti siinä jo vähintään oli vierähtäny ja koti-ikävää podettiin. Pissismummo rykimään, että missäs kaikki ovat, maanantaihan täällä on täysistuntopäivä. – Vissiin ne on juuttuneet ajanvarraukseen, sehän tiijjetään, tuumi Ukko.

Mummo ei istumaan kerinnyt, kun tuttu teehoo pyyhälsi käytävää huonettaan kohti ja Mummo kiekaisi nimen sille perään. Ja kas, Mummoa lykästi, teehoo sieppasi Mummon ovensa taakse, kun ei listallansa olijaa näkynyt. Otti siitä paikasta Mummon sormenpäästä verinäytteen, pani laajemmat kokeet labralistalle syksyksi. Lääkärin aika pitää sitten varata erikseen kokeiden jälkeen, sanoi. Kipaisi välinevarastosta uutukaisen näyteapparaatin, varmisti, että Mummo osaa sitä käyttää, lykkäsi apparaatin mukaan ja toivotti onnea ja menestystä. Tiimissä on kuulemma kahden lääkärin vajaus, hoitajista pula ja koko ison lafkan ajanvarausta hoitaa kolme ihmistä. Jos joku ylityöllisistä on vp:llä/lomalla/sairaana sijaisia ei ole.

Niinpä. Parasta hoitoa on itsehoito, ken kykenee siihen. Asia selvä. Pissismummo pakahtuu yksityisestä kiitollisuudesta hyväsysteemiä kohtaan. Teehoolla käyntiä kun ei edes laskuteta.

Ihmisten edessä voi ottaa kasvoilleen jonkun niistä naamioista, joiden takana kokee olevansa turvassa ja tulevansa hyväksytyksi. On vapauttavaa, että rukouksessa voi olla omin kasvoin hyväksytty, rakastettu, arvokas. Jumala näkee naamioidemme läpi, jos niitä on.

Eksklusiiviannos Kroatiaa, osa 6

Sovinto kävelyttää meitä rantapolkua pitkälle. Vastaan tulee lampuin valaistulla promenadilla muitakin pareja. On hiljaista, kuulen meren ja tuulen. Tyyntyvää sisäistä aallokkoa ei kannata hämmentää turhalla puheella, sen, jos jotain olen oppinut. Käsi löytää käden eikä välillä enää salamoi. Pitkän hiljaisuuden jälkeen mietiskelen puoliääneen miten rannasta mahtaisi päästä ylätielle. Toinen huomaa kohta portaat, joita näyttää riittävän taivaaseen asti. Lähdemme nousemaan. Niitä tosiaan riittää, jossain sadan kohdalla lakkaan laskemasta. Ylätiellä hätkähtelen lepakoita, Toinen rauhoittelee: kaikuluotainsysteemi estää niitä lentämästä päin.

kuu nousee vuoren rinnettä

Ennen nukkumaan käymistä käyn vielä parvekkeella hengittämässä yötä. Kuun pyöreä, lainavaloa hehkuva naama tulee juuri esiin vuoren takaa. Valokiekko näyttää hitaasti nousevan rinnettä ylös. Laella se katselee tyynesti eteläisen maan sysipimeää maisemaa.  Ajattelen, että se on sama kuu, joka näkyy pohjoisen kotimme pihamaalta, missä tähän vuodenaikaan yö ei ole koskaan täysin pimeä.

Korculan Pyhän Markuksen kirkon leijona

Kalkutan Autuaan Äiti Teresan reliefi

Pyhä Jeesuslapsen Teresa

Aamulla Stipe lähtee viemään porukkaamme retkelle samaa tietä, jota tulimme Dubrovnikiin. Serpentiinitieltä laskeudumme parin tunnin ajon jälkeen satamaan. Sieltä lähtee moottoripaatti, johon porukkamme juuri mahtuu. Kohta olemme Korculan saarella, jota sanotaan jopa Dubrovnikia kauniimmaksi. Pakollinen historiakatsaus seisottaa porukkaa auringon paahteessa, minä risteilen lähistöllä, puikahtelen kirkkoihin, kuvaan näkymiä. Sen kuulen ohimennen, että Korculan piskuisen kaupungin asemakaava on kalanruodon mallinen, kadut päätyvät kaikki meren rantaan, siellä ei voi eksyä.

Korculan kujia

Korculan rivalla

portaat rantaan

vesi voi olla kirkasta

tätä sinistä olen kaivannut!

– Tää on ihana, huokaillaan.  – Tänne voisi jäädä vaikka viikoksi ja meillä on vain muutama tunti aikaa, porukka nurisee. Haemme lounaspaikkaa ja päädymme italialaisravintolaan, josta tällä kertaa valitsemme annoksen spagettia meren antimien kera. Herkullista on tämäkin. Lahdella kelluu risteilyalus, josta porukkaa tuodaan pelastusveneillä maihin. Satama ei ole kyllin syvä isojen laivojen rantautumiseen. Onneksi, sillä muuten tämä ihana saari tukehtuisi turisteihin.  Ennen veneelle paluuta haluan laskeutua portaat rantaan. Miten olen voinut unohtaa eteläisen meren veden käsittämättömän kirkkauden, joka näyttää pohjasta kaiken ja siintää kauempana azuurinsinisenä.

Paluumatkalla poiketaan Peljesacsin niemen isolla viinitilalla maistelemassa mm. Kroatian parhaaksi mainostettua punaviiniä Dingachia. Maistiaisviini on vain kolme vuotta vanhaa, se ei ole vielä parhaimmillaan. Ostamme tuliaisiksi pullon 2005 vuosikertaa, toivottavasti se on maineensa veroista.

Paluumatkalla porukka nuokkuu.  Stipe ajaa reipasta vauhtia takaisin Dubrovnikiin ja hotelliimme. Viimeisen illallisen paikan olemme katsoneet rantapromenadin varrelta. Siellä on täyttä, mutta saamme pöydän. Isolla vadilla tuodaan kaikkia meren herkkuja. Minä tykästyn yllättäen sinisimpukoihin (vaikka periaatteessa inhoan ’nilviäisiä’ ), vadilta löytyy monenlaista äyriäistä ja pientä mustekalaa, jotka taas maistuvat Toiselle. Meribassiakin vadilla on ja kaikki, viinikin, on hyvää.  Mutta sormivesi on todella tarpeen tällä illallisella.

viimeinen näkymä Dubrovnikiin lähtöaamuna

Kotona

Muistan kukat, joita kuvasin, kukat, joita poimin polun varrelta huoneeseen, aina  muistan kukat. Muistan violetin iltameren, rannan kiviin murtuvat tyrskyt, kivistä syntyvät pyörteet, aaltojen omarytmisen kohahtelun. Muistan tumman pilvilautan kultareunuksen, kun aurinko meni mailleen.  Muistan tummuvalla merellä yksin ahertavan kalastajan. Muistan laihat emokissat, joiden hellyttävän pikkuiset pennut sähisivät vaistonvaraisesti ohikulkijoille. Muistan lepakot, jotka läpsähtelivät pimeästä katuvalon kehään. Muistan sanoneeni jossain polun mutkassa: oleellista kuitenkin on, onko rakkautta. Muistan Toisen vastauksen ja miten se tuntui.

ohdakkeetkin kukkivat

¤ ¤ ¤

Eksklusiiviannos Kroatiaa, osa 5

Vihdoinkin täällä! Tänne tulosta olen haaveillut yli kolmekymmentä vuotta. Meidän piti tulla tänne jo 1970-luvulla, Jugoslavian aikaan, silloin päädyimme Italiaan ja Venetsiaan, kävimme vain päivän retkellä Postojnan luolissa Jugoslavian puolella. Sekin matka on uniikki, kaikki ovat, omalla tavallaan. Mutta mihin nämä vuodet ovat lipuneet tästä väliltä?

näkymä hotellirannalta Dubrovnikissa

näkymä rantapromenadilta

Herään kuuden aikaan huoneessamme hotellin kuudennessa kerroksessa ja hipsin parvekkeelle. Aurinko on jo noussut. Meri kimaltaa kauempana, alapuolella läikkyy turkoosina yksi hotellin uima-altaista. Neptun-hotelli on loistavassa paikassa keskustan ulkopuolella niemen kärjessä. Auringonlaskun puoleista rantaa kiertelee varjoisa promenadi, jota kävellen voi kuunnella meren hengitystä. Polulta laskeutuu kapeita, kaiteettomia portaita rantakiville. Kissat kuljeskelevat vapaasti täälläkin. Osumme näkemään kissaperheen, jossa on neljä pentua, kaksi isänsä väristä ja kaksi äitikissan.

eksklusiiviporukkaa D:n vanhan kaupungin porteilla

appelsiinipuu portilla

taidetta myytävänä

Lissu ja Stipe vievät porukan aamupäivällä kaupunkikierrokselle, joka tarkoittaa ajoa keskustaan ja kävelyä muurien ympäröimässä vanhassa Dubrovnikissa. Siellä on valtavasti turistiryhmiä ja joudumme jonottelemaan pääsyä käyntikohteisiin. Pääkadulla filmataan jotain elokuvaa tai tv-juttua, kameroitakin saa kierrellä. Fransiskaanikirkko osoittautuu ilmapiiriltään rauhoittavaksi, viivyn siellä toisten kuunnellessa paikallisoppaan ja Lissun yleiseen meluun hukkuvaa selostusta ulkona. Pienessä kappelissa palaa kynttilämeri, alttariseinällä on tuttu ja minulle rakas Fransiskus-risti ja katolistyylinen Fransiskuksen pyhimyspatsas alempana. Kirkossa istuu paikallisia ihmisiä hiljentymässä ja se hiljentää peräosassa tungeksivia turistejakin.

Fransiskus-kappeli

fransiskaaniluostarin sisäpihaa

luostarin käytävien freskoja restauroidaan

Luostarin museossa on hienoja vanhoja maalauksia ja muuta arvokasta kirkollista esineistöä. Kuvaan kaunista Marian ilmestys-taulua, kun vahtina toimiva pappa koputtaa olkapäälleni ja osoittaa ruksattua kamerankuvaa. En pahemmin piittaa valokuvauskielloista (kuriton mikä kuriton), varon vain salaman käyttöä. Yleensä hymy, suomenkielinen pahoittelu ja kansainvälinen käsien levittely auttavat siinä tilanteessa. Kuvauskieltoja voi tietysti perustella, mutta monesti ne ovat ihan turhia. Taide ei kuvauksesta kulu, jos salamaa ei käytetä. Olin jo tarkistanutkin, ettei myymälän korttivalikoimassa ollut kyseistä kuvaa.

Vanhan Dubrovnikin muurien sisällä on upea katedraali, jossa erityisen hieno moderni sarja Ristin tie -asemia. Tekisi mieli kuvata kaikki, mutta tyydyn muutamaan.

Kristus kantaa ristiään

Kristus kaatuu ristin alla

Barabbas kantaa Kristuksen ristiä

Kierros päättyy ja Lissu kertoo miten pääsee hotelliin, jos haluaa jäädä kaupunkiin. Muurin ulkopuolelta löytyy mukava ravintola, johon istumme syömään herkullista grillattua kalaa maustetun riisiannoksen ja salaatin kera. Väkeä on paljon, mutta palvelu joustavaa, nopeaa ja ystävällistä. Seuraamme liittyy uteliaita puluja, jotka tepastelevat viereisellä muurilla kurkistellen lautasillemme, mutta eivät sentään osallistu  ateriaan.

näkymä ravintolapöydästä

nam!

Palaamme muurien sisälle, siellä on 47 katolista kirkkoa, mutta vain yksi ortodoksikirkko. Haluaisin nähdä sen ainoan. Muistan valmiiksikirjoitetut kortit ja osumme postitoimistoon, josta saan merkit ja kortit ehtivät laatikkoa tyhjentävän miehen säkkiin. Alkaa sataa ja sateenvarjo on tietysti jäänyt hotelliin, päivähän alkoi aurinkoisena. Kirkkokin löytyy, mutta on tietysti kiinni. Viereisessä ortodoksimuseossa on ikoninäyttely, mutta sekin on suljettu kymmenen minuuttia sitten. Vähän harmittaa. Katselen myymälän ikoneita ja pieni valkea enkeli haluaa päästä mukaamme. Se tietää pääsevänsä kolmen viikon ikäisen Pikkukakkosemme ystäväksi, kunhan palaamme. Äkkiä sade muuttuu hurjasti salamoivaksi ja paukkuvaksi ukonilmaksi. Palaamme fransiskaanikirkkoon odottamaan, kunnes ukkonen taukoaa.

Olemme sen verran kastuneet, että päätämme palata hotelliin. Bussi numero kuusi löytyy ja on sopivasti lähdössä, ehdimme siihen ja kohta nukumme huoneessamme ihanasti puolentoista tunnin iltapäiväunet – tai minä nukun, ihanasti. Herätessä aistin, että kaikki ei ole kohdallaan.

Toinen sykkyröityy, kun on tarpeeksi kerännyt harmituksia sisälleen.  Neljä päivää yhdessä matkalla, onhan siinä ehtinyt olla kaikkea. Sykkyrän purkaminen on aina raastavaa molemmille, tulee sanottua pahasti puolin ja toisin, minua itkettää, Toisen otsalla on mykkä mustanpuhuva ukkospilvi ja silmät salamoivat. Kyllä sykkyrät ovat aina ennemmin tai myöhemmin oienneet, yritän ajatella. Selvittelyssä kuluu aikaa, lopulta laskeudumme voipuneina alakertaan juomaan cappuccinoa ja sitten rantatielle katselemaan auringonlaskua, sovussa, taas.

aurinko laskee sovinnon yli

oleander kukkii Dubrovnikin yössä

*jatkuu

Eksklusiiviannos Kroatiaa, osa 4

Mostar, Mostar
laukaukset kujillasi ovat vaienneet
rikotut siltasi rakennettu uudestaan
elämä palannut arpisiin taloihin
tiedät mitä on nousta tuhkasta
rakentaa raunioista kaupunki sykkimään elämää
Neretva virtaa kanjonissaan smaragdinvihreänä
siitä silmäsi juovat
toivoa

Tiistaiaamuna lähdemme ajamaan kohti Dubrovnikia. Moottoritieosuudella torkahdan Lissun koottuihin kertomuksiin. Serpentiinitielle siirryttyä totean jälleen kiitollisena, että Gomeran ihme on voimassa. [Olin Gomeralla 1990-luvulla, kun korkean paikan huimaukseni katosi mystisesti saaren korkeimmalla kohdalla puhjenneessa myrskyssä. Jouduimme sumupilveen ja myrskynpuuskat huojuttelivat bussia. Pelkäsin hillittömästi rotkoon suistumista. Ehkä pelko paloi loppuunsa. ] Tuntuu yhä ihmeeltä katsella rauhassa alas vuoren rinnettä tai seisoa näköalatasanteilla.

Kroatian raha on kuna ja pikku raha lipa. Euro on seitsemän kunan arvoinen, isommissa paikoissa voi maksaakin euroilla. Kroatia on kroatiaksi Hrvatska, kieli on jämäkän kuuloista, siinä on runsaasti a-loppuisia sanoja, ärriä ja peräkkäisiä konsonantteja. Jotenkin se muistuttaa puolaa, lienevätkö sukulaiskieliä? Kaupungeissa ja turistikohteissa selviää hyvin englannilla, vaikka pikkukauppojen myyjät vastaavatkin kroatiaksi. Kun tulemme rajan yli Bosnia-Herzegovinaan, jonka ekonomisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti tärkein kaupunki Mostar on, basaarien myyjätkin osaavat ne muutamat englannin sanat, joilla kauppaa tehdään. Kunat ja eurot kelpaavat siinä missä maan omat markatkin.

Rajalla Lissu kerää passimme ja Stipe häviää niiden kanssa tullitoimistoon. Katselemme autosta henkilöliikenteen tarkastuksia, muutama autokuski joutuu avaamaan takaluukun, useimmat pääsevät läpi passiaan näyttäen. Stipe tulee vauhdikkaasti passipinon kanssa ja matka jatkuu.  Maisema ei muutu, opasteetkin näyttävät jotenkin samanoloisilta. Pian olemme Mostarissa, kulttuurien kohtauspaikassa.

tuhottu synagooga Mostarissa

Mostarin näkymiä

minareetti ja vuori

uudelleen rakennettu Vanha Silta, Stari Mos

Mostar sävähdyttää! Sen historia tuntuu koskettavan syvältä. Siksikö, että sen sydän on tuo erikoisen muotoinen silta, jonka kaari on piirtynyt lähtemättömästi muistikuviin ja tuho järkytti eurooppalaisia seitsemän vuotta sitten. Turkkilaiset valloittivat kaupungin 1466-68 ja rakensivat riippusillan paikalle kaarevan kivisillan vartiotorneineen v. 1566. Jugoslavian hajottua Balkanin alueen sisäisissä taisteluissa v. 1993 serbialaiset pommittivat yli 400 vuotta kaupunkia yhdistäneen vanhan sillan. Se rakennettiin uudelleen v. 2004 toivon ja rauhan symboliksi. Nyt Mostarissa sanotaan: ”silta ei enää erota vaan yhdistää”.

Sillalla on tuulista, siellä on myös liukasta, sillä marmoripinta on kulunut sileäksi ja nahkapohjakengät luistavat siinä kuin parketilla. Koko kaupungissa olomme ajan sillalla kuljetaan, seisotaan, sitä kuvataan, hetkeksikään se ei tyhjene. Rauhanturvaajia liikkuu pareittain sillan tuntumassa, punabaretit seurailevat ystävällismielisesti turisteja ja juttelevat paikallisten kanssa. Silta on todella idän ja lännen, pohjoisen ja etelän harmoninen kohtauspaikka.

moskeijan kaivo

Neretva-joki

Basaareissa myydään kaikkea tyypillisesti turkkilaista turistisälää. Meillä on ennestään kodin seinällä appiukon Istanbulista tuoma kaunis taottu kuparilautanen. Katselemme kiinnostuneena kuparisepän työskentelyä kojussaan ja ostamme häneltä muistoksi lautasen, jossa on sillan profiili kupariin pakotettuna. Basaarien takana on moskeija, jonka pihan keskellä on kaivo ja sivummalla myydään upeita solmittuja mattoja ja silkinpehmeää kashmirvillaa. Moskeijan takaa on sillalle mahtavan kaunis näkymä. Unohdun katselemaan alhaalla vihertävänä välkähtelevää Neretvan vettä ja aika pysähtyy.

*jatkuu

Eksklusiiviannos Kroatiaa; osa 3

Yöllä alkaa myrsky. Herään sulkemaan ikkunaa, kun verho hulmuaa vaakasuorassa ja puut kohisevat uhkaavasti. Aamulla ihmettelemme hotellin terassilla tapahtunutta hävitystä, tuuli on riepottanut pahan kerran kalustoa ja katoksia. Mietimme epävarmoina miten käy saariretken, joka on päivän ohjelmassa. Stipe ja Lissu ilmaantuvat sovittuun aikaan paikalle ja ovat reippaana; ei tämä mitään, autolautta on vakaa. Satamassa odottaa Maja-opas. Pyörteinen tuuli vie heti hatun siltä, joka ei muista varoa.

Lautta tulee täpö täyteen mantereelta kotiin tai saarelle työhön tulevista viikonlopun viettäjistä. Paikalliset melskaavat iloisesti keskenään, on perheitä ja monta sukupolvea, miehet huomattavan kookkaita ja komeita. Toinen havainnoi, että täällä lautan istumapaikat ovat sosiaalisesti uun muotoisissa loosheissa eikä  junanvaunutyyliin peräkkäin kuten meillä.Vanha mies vastapäätä katselee meitä uteliaasti, ruskeissa silmissään huvittunut pilke.

Porukkamme on hajaantunut sinne tänne pieniin seurueisiin. Seuraamme istahtaa tyylikkäästi pukeutunut nainen porukastamme. Hän on vaihtanut paikkaa jo kolmesti lautan lähdön jälkeen, sanoo kärsivänsä miesten kovaäänisestä puheesta. Istumme Toisen kanssa niin, että selkämme takana on käytävä, joten kukaan ei huuda ihan korvaan ja nainenkin alkaa siinä viihtyä. Hän osoittautuu paljon matkustelleeksi ja kertoo kiinnostavasti kokemuksiaan eri maista. Matka saarelle kestää puolitoista tuntia ja ehdimme juoda hedelmäjuomat sekä käydä yläkannella haukkaamassa happea.

Saarella sataa taivaan täydeltä ja on viileää. Lissu kokeilee huumorintajuamme, kertoo, että Hvarin saari on kuuluisa aurinkoisuudestaan. Se herättääkin lievää hilpeyttä kuulijoissa. Vain puolet matkalaisista on osannut varustautua joko sateenvarjolla tai -takilla. Minulla on villaviittani ja pitkähihainen pusero jakun alla, mutta kävelykengät, joissa on reikiä; Toisella tuulta pitävä pusero. Vaatteet kastuvat, rouvien kampaukset vie tuuli ja hiukset lässähtävät sateessa, jalat kastuvat kaduilla virtailevasta vedestä.

Majalla ja Lissulla on sateenvarjot, he tarinoivat obligatorisensa sateesta (ja meistä) piittaamatta aukioilla ja historiallisten talojen nurkilla. Porukka alkaa nurista. Vaikka olen sillä asenteella, että säät eivät ole oppaan taskussa eikä aurinko aina paista kotimaassakaan, hämmästelen, etteivät oppaat osaa joustaa. Pisimmät jorinat olisi voinut pitää autossa ja viedä sitten halukkaat (sateeseen varautuneet) kävellen katsomaan paikat. Kuvaaminenkaan ei kiinnosta ketään. Onneksi kohta osumme kioskille, jonka katonrajassa on viisi sateenvarjoa. Ehdin saada ostettua niistä yhden, koska Toinen on siinä ainoa, joka ylettyy ylimmälle hyllylle.

Matkan hintaan kuuluva ateria on katettu Hvarin kaupungissa merenrantaravintolan terassille, jonne on viritetty ikkunalliset muoviseinät. Sade ei häiritse, mutta koleaa on. Toti tekee kauppansa. Tilaan lounasjuomaksi hunajalla ja sitruunalla maustettua mustaa teetä, joka tuodaan kannellisessa mukissa ja on kuumaa ja hyvää. Aluksi saamme lihalientä, jossa uiskentelee muutama orpo riisinjyvä. Pääruokana on mureaa vasikkaa, sen kera pastaa ja vihreä salaatti, jälkiruokana suklaakastikkeella koristeltu ohukainen.

Fransiskaaniluostarin kirkon Maria-alttari

Aterian jälkeen käymme läheisessä fransiskaaniluostarissa. Museoina ovat useimmat maan luostareista kuten tämäkin ja surullinen autius heijastuu kävijään. Kirkossa vain on messu sunnuntaisin ja kukkia alttareilla. Pihalla puhutteleva, harvinainen polvistuneen Pyhän Fransiskuksen patsas.

Pyhän Fransiskuksen patsas luostarin pihalla

Hvarin saarella on 13.000 asukasta ja pääkaupunki on samanniminen kuin saari. Maisemat ovat jylhät, kiviaidoin reunustettuja viinitarhoja, vehreää kaikkialla. Ihmettelemme, ettei mitään eläimiä näy matkan varrella. Ehkä ne ovat sateelta suojassa. Päivä on ollut enimmäkseen vilua ja märkää ja mummojen nurinaa, mutta  villaviittani kuivuu paluumatkalla lautan lämpimässä. Tulinen espresso saa meidät jo nauramaan aurinkosaaren kokemuksille.

*jatkuu

Splitin kaupunki on rauhallinen sunnuntaiaamuna, yöliikennettä jatkui aamupuolelle.  Kun Toinen syventyy aamiaisen jälkeen tutkimaan kotimaan uutisia Ylen ja HS:n sivustoilta, otan kameran ja lähden kierrokselle hotellin lähimaastoon. Asuinkadut ovat kapeita, niillä hajahtelevat auki unohtuneet isot roskikset. Muutama rähjääntyneen näköinen mies raahustaa vastaan, kurkistelee roskiksiin. Kissoja kuljeskelee kaduilla ja pihoilla, jalkakäytävää reunustaa koirankakkarivi, aitoja kiipeilevät köynnösruusut. Sataman suuntaan laskeutuvien katujen valjuissa kerrostaloissa on ainakin 15 kerrosta, yksitoikkoista julkisivua värittää tuulessa hulmahteleva pyykkiliputus. Hotellin takana rinteellä  on pientalokortteleita kauniine pihoineen. Lähikadun leipomomyymälät, pikku kahvilat ja  lihakauppakin ovat auki sunnuntaiaamuna ja hedelmäkojujen värikäs tarjonta saa veden kielelle. Tuoksuu mansikoilta.

Salonan muinaiskaupungin raunioilla

Autonkuljettajamme Stipe vie meitä Splitistä tulosuuntaan, Salonaan, illyyrien muinaiskaupunkiin, jolla oli Caesarin valtakaudella metropolistatus Rooman Dalmatian provinssissa. Päivästä on tulossa kuuma, avoimelta alueelta tekee mieli etsiytyä muurien ja puiden varjoon, kun Maja –opas valuttaa loputonta vuosilukuvirtaa ja Lissu yrittää parhaansa mukaan saada 2000 vuotta sitten kukoistaneen kaupungin tarinat kääntymään suomeksi. Lipsahduksia tulee ja moni keskittyykin kuuntelemaan Majan sujuvaa englantia.  Olen taas lauman mustalammas, se kuriton, joka vaeltelee lähistöllä kuvaamassa kukkia ja puita enkä malta kuunnella kiltisti.

Salonassa, taustalla Splitin esikaupunkia

Ikivihreää, sinisiä vuoria

Pääskyset siukovat kesää, pinjat ovat niin tuuheita ja tuoksuvat hyvälle, etelän linnut laulavat oksistoissa outoja laulujaan. Sypressien tummat kynttilät luovat maisemaan juhlan tuntua. Sarkofagien, pylväänpäätyjen ja seinänkappaleiden kauniita kuvioita on saatu säilymään. Museorakennuksen seinään on konstruoitu osa upeaa vanhaa mosaiikkia. Alueella on ollut kylpylä,  amfiteatteri ja forum, keisarinvallan hallintorakennuksia, myöhemmin myös piispantalo ja muutama basilika.

Salonan raunioita

säilyneen sarkofagin kulma

unikot

Unikot hehkuvat kuin tulenliekit paahteessa raunioiden keskellä. Tuuli haroo kulkijan tukkaa miten tahtoo, eksklusiivirouvat eivät saa kampaustaan millään pysymään kuosissa. On autuutta istahtaa raunioilla vaeltelun jälkeen huoahtamaan varjoisalle terassille  nauttimaan kylmää hedelmäjuomaa.

Trogir

Matka jatkuu Trogiriin, maailmanperintöä keskiajalta sekin. Keskiaikainen katedraali kätkee sekä ulkopuolelle että sisälleen valtavan määrän upeaa taidetta, joka on säilynyt lähes vahingoittumattomana vuosisatoja. Vanhoja palatseja, kapeita katuja, torneja, aukioita ja benediktiiniläisluostarin nähtyämme mieleeni pujahtaa täällä ensi kerran ajatus, olenkohan nähnyt näitä jo kylliksi. Talvella tuli televisiosta esittelysarja Unescon maailmanperintölistalla olevista kohteista ja katsoimme ne kaikki. Matkoillamme olemme nähneet jo monia. Arvostan maailmanperintöä kovin, mutta ei ole varmaan tarpeen käydä jokaisessa, eihän, kysyn itseltäni.

sisäkuva Trogirin katedraalista

pääsisäänkäynnin yllä olevia reliefejä

katedraalin pääoven oikealla puolella on Adam...

...ja vasemmalla Eeva

Kierroksen jälkeen on pari tuntia omaa aikaa. Eksklusiivimatkaajat kyselevät oppaalta alueen kalleinta kalaravintolaa. Meillekin se on sikäli hyvä tieto, että osaamme mennä siitä ohi. Osumme yhteen paikkaan, joka tarjoaa merenantimia dalmatialaisittain ja jossa näkyy istuvan paikallisia aterioimassa. Ensin tuodaan vettä, salaatti ja leipää. Ateriaksi tilattu annos meribassia fileoidaan pöydässä, sen seurana on grillattuja vihanneksia. Laskemme rahojamme ja päädymme tilaamaan pullon erinomaiseksi osoittautuvaa rieslingiä. Toisella on siitä isompi ilo, en saata nykyään juoda paria lasillista enempää. Pieni hilpeä hiprakka siitä seuraa minullekin silti. Se haihtuu pian, mutta herkullinen kala-annos taatusti muistuu mieleen vielä prisman kalatiskin kassilohien ääreen päästyä.

meribassia fileoidaan

Ikimuistoinen ilta hotellihuoneessa

Splitin hotelliimme palattua käymme lähikadun leipomosta juustotäytteisen patongin iltapalaksi. Olemme rennolla fiiliksellä (lue: tajuttoman väsyneitä) ja suihkun jälkeen nukumme kauneusunet hulppealla polstarillamme. Sitten Toinen räplää televisiosta esiin Kroatian urheilukanavan, Sportskan. Siellä näytetään yleisesti ottaen kaikkea maalla, merellä ja ilmassa harrastettavaa urheilua – paitsi jääkiekkoa. Ei olla lätkämaassa nyt, eipä. Eilen olemme kuitenkin havainneet MM- pronssiottelun kanavalla, joten uskomme, että loppuottelukin löytyy.

Meillä on oma iltateerituaalimme, jota varten käynnistän huoneessa olevan vedenkeittimen. Samassa konsolissa on kuitenkin jo hammasharja laturissaan ja se televisio. Vesi kiehuu, mutta televisio sammuu. – Ei voi olla totta, parun, – pitääkö taas pukeutua ja mennä alas baariin. – Älähän nyt, sanoo Toinen ja katselee katonrajaan. Oven yläpuolella on jokin sähkökaapin näköinen. Toinen kiipeää tuolille ja räpeltää kaapissa. Ja kas! telkkari herää henkiin. Iltamme on pelastettu! Loppu onkin historiaa.

Kroatiankielinen selostus menee kuivasti suoraan asiaan. Ottelu alkaa ja rauhallinen miesääni kertoo kenellä kiekko kulloinkin kulkee. Se onkin hyvä, sillä ruutu on niin pieni, etteivät nimet paidoissa erotu. Ensimmäisen erän kiekko saa kovaa kyytiä, sähelletään, lämärit lentävät, mutta maalivahdit pitävät pintansa. Tee on juotu, kun toinen erä alkaa. Peli on kaunista parhaimmillaan, valtava ensi lataus on purettu. Unelmafinaali, Suomi ja Ruotsi vastakkain, kroaattiselostaja tuskin tietää meidän unelmistamme.

Ja sitten pamahtaa Pääjärven kuti Suomen maaliin. Hetken aikaa on fiilis, että näin ne tekee meille taas, nuo peijakkaan keltapaitaiset hannuhanhet. (Aamulla kuulemme, että baarissa eksklusiiviporukka oli luovuttanut siinä kohtaa ja hankkiutunut polstereilleen katselemaan sofistikoituneempia unia.) Mutta me ei luovuteta, pojat, kun tekään ette. Se on vain yksi maali ja puolitoista erää on aikaa antaa takaisin. Ja erän viimeisellä minuutilla lähtee Immosen Jarkon mailasta kaunis kiekko, joka yllättää Fasthin. Tasoissa ollaan!

Kolmannen erän tapahtumat ovat uskomattominta, mitä ikinä olen leijonajoukkueelta nähnyt. Nokelainen lataa 2-1, sitten Kapanen 3-1 lyhyen ajan sisällä. Ruotsin joukkue on ihan kuutamolla: eihän tämän näin pitänyt mennä. Pesonen parantelee lukemia vuorostaan, sitten Pyörälä ja lopuksi Antti Pihlström, tuo vikkelä velikulta niittaa 6-1. Siitä ei Tre Kronor enää nouse. Oijoijoi, kyllä on voiton huumaa ihana katsoa, kun on niin monta kertaa nähnyt sinivalkoiset poikamme riiputtamassa päätään totisina toisten juhlariemun taustalla.

Löytyy pieni pullo kuohuviiniäkin minibaarista, sillä juhlistamme tämän upean hetken. Voitto ei ole niin suuri yllätys kuin voisi kuvitella, ei ainakaan sille, joka on seurannut tämän porukan kaikki MM-ottelut. Joukkueen sinnikkyys ja peli-ilo on ollut vertaansa vailla. Asenne on oikea: Peli ei ole pelattu ennen kuin summeri soi. Ja nyt se soi vihdoinkin kultaa!

*jatkuu

Matkailumainoksissa kosiskellaan lomahaluisia tunteita herättävillä (yli)sanoilla kiehtova, henkeäsalpaava, unohtumaton, lumoava, upea, uskomaton. Matkasta voi tullakin unohtumaton ihan eri syistä kuin mainos antaa ymmärtää. Luultavasti ensimmäinen Kroatian kiertomatkaa koskeva myynti-ilmoitus, jonka huomasin, sisälsi kaikki mainitut kliseet, mutta ne eivät olleet syy matkakohteen valintaan.

Jugoslaviaksi nimetyn kulttuurien pakkoavioliiton hajottua Balkanin alueen uskonnoltaan, kieleltään ja kulttuuriltaan erilaiset kansat raivasivat sotimalla itselleen entiset alueensa ja ryhtyivät ripeästi muovaamaan elämäänsä omannäköisekseen. Matkamme suuntautui Kroatian eteläiselle rannikolle, bumerangin muotoisen maan leveä sisäosa pääkaupunkeineen jäi tällä kertaa. Poikkesimme myös Bosnia-Herzegovinan puolella ja kulttuuriero tuli havaituksi.

Split, lauantai

Kroatian maaperälle laskeutuvan ensi vaikutelma sisältää kaksi vahvaa elementtiä: vuorten läsnäolon maisemassa ja lämmön. Helsinki-Vantaalla on villainen viitta vielä tarpeen, täällä sen voi laskostaa laukkuun. Splitin kenttä on pieni, vain muutama kone kentällä. Passintarkastus seisottaa meitä hitaasti etenevissä jonoissa. Ilmeettömät virkailijat eivät katso tulijoita silmiin eivätkä tervehdi. Matkanjärjestäjän puolesta meitä on vastassa ystävällisesti hymyilevä opasrouva, joka puhuu suomea somalla eurooppa-aksentilla (käy ilmi, että hän onkin syntyjään unkarilainen). Näkymät kentältä kaupunkiin ajaessa ovat melko karut, vain unikkojen tulenpunaiset teriöt hehkuvat tienvarsilla.

Diocletianuksen palatsialueen alkuperäismalli

Splitin Riva

palatsialueen asumuksia

Split on Kroatian toiseksi suurin kaupunki Zagrebin jälkeen, asukkaita on yli 200.000. Kaupungin sydän on Rooman keisari Diocletianuksen n. 300 eKr. rakentama palatsialue ja siihen liittyvä vanha kaupunki, meren rantaa kulkeva riva eli rantakatu ja satama. Paikallisen oppaan toimesta käytetään heti tulopäivänä runsaahkosti aikaa kissanpissalta haiskahtavien muinaisten kellarikerrosten tutkimiseen. Vuosituhantisten historiain hyrske pyyhkii suomalaisen  turistijoukon päiden yli jälkeä jättämättä. Maan pinnalle päästyä havaitsemme yllätyksen: keskellä Unescon kulttuuriperintökohdetta kirkoksi muutetun mausoleumin kyljessä kohoavissa talorotteloissa asutaan! Pyykit vain iloisesti liehuvat tuulessa seinustoilla.

häähumua P. Marian kirkon edustalla

morsian suutelee sulhoaan

Tulemme aukiolle, jossa on alkamassa musiikkiesitys. Samaan aikaan viereisestä kirkosta purkautuu juhla-asuista väkeä ja morsiuspari, jota tervehditään tulisuihkuilla, konfeteilla ja ruusunlehdillä. Nuorten miesten ryhmä laulaa hääparille hanurin säestyksellä. Lauantai on Kroatiassakin suosittu hääpäivä ja siviilivihkimispakon siirryttyä historiaan morsiusparit haluavat taas juhlia näyttävin kirkkohäin. Maan väestöstä 80{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} on kroaatteja ja he ovat pääosin katolisia. Maassa asuu myös ortodoksinen serbialaisvähemmistö sekä bosnikkeja, jotka ovat islaminuskoisia.

Illalla suljen silmät hotellin kolmannen kerroksen korkean huoneen hulppeanmukavalla sängyllä. Toinen sulkee pienen televisioruudun, josta viimeksi katsomme BBC:n uutisia ja Paradise Oscarin laulun. Avoimesta ikkunasta kuuluu liikenteen ääniä. Samassa uni jo tulee.

*jatkuu

Täällä pakkaillaan taas laukkuja. Ei raaskisi lähteä, kun piha on juuri kesään herännyt, vaahtera kylvää keltaisia pikku kukkiaan, syreenit nupulla, tulppaanit kukassa ja myöhään heräävä tammikin on puhkeamassa lehtiin. Onneksi viileni vähän, niin eivät kaikki kukat ehkä ehdi ohi sillä aikaa. Tavataan tuonnempana matkakuvien merkeissä!