Pissismummolasta taas, päivää. Nyt kuuluu kummia. Poikakaveri ryhtyi inventoimaan vaatekaappiensa sisältöä. Tapahtuu toosi harvoin, melkein koskaan. Ja vielä kummempaa: lattialle ilmaantui mahtava röykkiö paitoja. – Tuu kattomaan, huuteli Pk. varsin tyytyväisenä itseensä. Pissismummo kehitteleiksen paikalle pienellä viiveellä (P.mummolassa kaikki tapahtuu nimenomaan v:llä ei p:llä) ja katseli kasaa mykistyneenä.

Taustoituksena mainittakoon, että liki nelikymmenvuotisen yhteiselon kuluessa, on Mummo vähitellen oppinut, että Poikakaverin vaatetus on suurinpiirtein hänen oma asiansa. Siis silleen, ettei vaimon toimeen kuulu sitä säätää. Suurin piirtein taas sisältää sen, että Mummoa tarvitaan makutuomariksi useinkin, mutta on ehdottomasti ymmärrettävä odottaa, että kysytään.  Ja miehen kaappien inventoiminen on erittäin hänen oma asiansa.

No, siis röykkiö. Vuosikerroittain työpaitoja oli siivilöity sivuun odottamaan loppusijoituspaikkaa. P.Kaverin ilme oli voitonriemuinen. Mummon helpotuksen huokauksessa poistui vähintään kasan verran turhautumista ja epäuskoa. Mummon kunniaksi mainittakoon, että hän kaivoi varastoistaan kommentoimatta isoja muovikasseja inventoijalle eikä puuttunut vaateröykkiöön. Tuskin noista mikään kirpputorikaan kiinnostuisi niin ehjiä kuin olivatkin.

Mummo pyydettiin oikein istumaan, kun kaappien jäljelle jätettyä sisältöä esiteltiin. Siinä istuessaan voimistelutti hän muistiapparaattiaan miettimällä miltä vuosikymmeneltä mikäkin esitelty vaate oli kotoisin, mutta varoi ottamasta kantaa muuten kuin juu tai ei, kun kysyttiin kelpaako. Kasa sen kun kasvoi. Lopun päivää Pissismummo mietti ankarasti, mistä tämä äkillinen tarmonpuuska sikisi. Todennäköisin syy lienee ollut huomattava vaikeus saada kaapeista enää mitään tarvitsemaansa esille purkamatta koko sisältöä ensin.

Ihmeitä tapahtuu, on se nyt uskottava. Nimittäin sekin vielä, että Poikakaveri käväisi pääkaupungissa muulla asialla ja tuli sieltä mukanaan uudet housut. Eikä yhtään paitaa.

Toinen poltteli päivänä muutamana takassa perheen arkistomappien sisältöjä siltä osin, mikä oli yli kymmenen vuotta vanhaa. Tuli vastaan nostalginen paperi äitiysrahan myöntämisestä Kuopuksen syntymän jälkeen ja se kertoi, että äitiyslomaa oli tuolloin 7 kk. Työnantaja maksoi täyden palkan kolmelta kuukaudelta (ja sai Kelalta korvauksen), loput neljä kuukautta Kela maksoi äidille suoraan. Hoitopaikkaetuja ei ollut pääkaupungissa 1970-luvun lopulla.

Kelan sivut kertovat palkallisen äitiysloman pidentyneen neljään kuukauteen ja vanhempainrahan nimellä kulkevan etuuden noin kuuteen kuukauteen kolmessakymmenessä vuodessa. Lapsilisä näkyy porrastetun niin, että mitä useampi lapsi sitä enemmän viimeksi syntyneestä maksetaan. Kotihoidon tukeakin saa tietyin ehdoin. Tiedetään, että lapsen kolme ensimmäistä vuotta ovat perusturvallisuuden ja kiintymyssuhteiden kehittymisen kannalta korvaamattoman tärkeät.  Tieto muuttuu tueksi kovin hitaasti.

Äitini ei saanut palkkaa, äitiysrahoja eikä lapsilisää veljeni ja minun syntyessä. Ei ollut sotien jälkeen yhteiskunnalla mistä maksaa, mutta lapsia kyllä syntyi, meitä suuriin ikäluokkiin kuuluvia. Oliko äitiyspakkaus ainoa yhteiskunnan tarjoama kädenojennus äideille sodan jälkeen? Lapsilisää alettiin maksaa v. 1948 ja se oli kipeästi tarpeen joka perheessä. Taannoin kiisteltiin pitäisikö lapsilisä poistaa parhaiten ansaitsevilta. Ei pitäisi. Lapsilisä on yhteiskunnan signaali: lapset ovat yhtä tärkeitä kaikissa perheissä. Tulevaisuus on lapsissa.

eräs äiti

Äitiydessä on monta särmää, syviä tunteita, hiljaista onnea, huolta ja  kipua, syyllisyydentunteitakin. Todistelematonta ja alleviivaamatonta rakkautta, jonka lapsi tuntee, jos sitä on ja erityisesti silloin, jos ei ole.

Hyvää sunnuntaita kaikenikäisille äideille, isille ja lapsille. Rakkautta!

Pissismummolassa on eletty tiiviisti moniosaisen mediadraaman pyörteissä. Arkadianmäen kesäteatterin rooleista käydyn räyhäkän kilpailun tuloksena tulevan näytäntökauden ensemble ja osajako on kutakuinkin selvillä. Vielä ei tiedetä varmasti kuka kihlaa ja kenet, sillä tarinan omituiset juonenkäänteet seuraavat toistaan niin tiheään tahtiin, että katsomo saa ihmetellä ymmyrkkäsilmin. Draaman ohjaajat lymyilevät jossain kulisseissa. Pissismummo peräti epäilee, onko näytelmä kenenkään hanskassa

Sen tässä on Mummokin huomannut, että ilta on alituiseen aamua viisaampi ja aamu iltaa. Ikinä et tiedä ihan varmasti missä mennään, kun näytelmän henkilöt eivät pysy itse laatimassaan käsikirjoituksessa viittä minuuttia kauempaa. Hommassa alkaa ankarasti olla improvisaatioteatterin makua. Kosiomiehen ja bestmanin kesken on ilmennyt vakavia erimielisyyksiä korostetusta neuvotteluhalukkuudesta huolimatta. Hylätty morsio on ovet paukkuen ja niskojaan nakellen poistunut näyttämöltä kriitikkojen aitioon. Uusi ehdokas esittää vaikeasti saatavaa, ei kieltäydy eikä suostu. Hohoo ja herttileija!

Ettei tässä kotoisessa teatterissa olisi tarpeeksi, samaan aikaan tosimiehistöllä on vierailunäytäntökausi Euroopan toisella kolkalla. Siellä huhkitaan vankasti topattuna mailoin, kypärin ja luistimin tarkoituksena toimittaa kohde vastapelurin pussiin, portsarin selän taakse ja samalla pitää oma pussi puhtaana. Epätoivon ja riehakkaan riemun hetket vaihtelevat. Poikakaveri raastaa tukkaansa tuon tuostakin ja Mummo neuvoo tunaroivia pelaajia ja tolloja tuomareita. Jos alkaa epäonni liikaa hiilestää, se on yleensä Mummo, joka poistuu aitiopaikaltaan. Poikakaveri ymmärtää olla neuvomatta, mitä nyt joskus urahtaa sen kuuluisan:  PAITSIO!

Tässä mylläkässä voi muistella kaihoisasti Lontoon kuninkaallisen teatterin näytäntöä, missä kaikki meni suunnitelmien mukaan ja hyvässä järjestyksessä. Vain yksi yllätys koettiin katsomossa: yhden suukon sijasta saatiin kaksi. Ah onnea.

Mummelia hyräilyttää ja hymyilyttää koko ajan ja Vaari sen kun myhäilee: odotuksen kuumat poreet ovat päättyneet riemukkaaseen poksahdukseen. Pojantytär Pikkukakkosella on suloiset kasvot, nöpönenä, tumma syntymätukka myssyn alla sekä asiaan kuuluvat kymmenen sormea ja uskomattoman pientä ja söpöä varvasta. Sormet pyrkivät suuhun, yksi tai kaksi kerrallaan. Syntymäyönä kuultiin puhelimitse Pojantyttären kommentti olosuhteidensa muutoksesta, mutta myöhemmin mummojen ja Vaarin sylikierrokselle päästyään hän uinaili tyytyväisenä enimmän aikaa.

Vaarilassa pidetään jalat kutakuinkin maan pinnalla, mutta sydämellä saa olla keväästä hassahtaneen perhosen siivet…

Pihan siniset ja valkeat ovat kauneimmillaan. Viluista on luvattu, kuten niin usein toukokuun alussa. Emme lähde lakintuuletuspiknikille, poreilemme kotona odotuksesta kuumissaan. Simaa ja donitseja ja lintujen muutto dvd:ltä.

Iloista vappua kaikille!

Eeva Rohas; Keltaiset tyypit; Otava 2010

Nuori kirjallisuustutkija julkaisee esikoisteoksen. Siinä on kahdeksan kertomusta nuorten ihmisten  maailmasta. Niminovellissa on ryhmäterapiassa käyviä nuoria, joilla ei mene hyvin terapiassa eikä muutenkaan eikä tarinakaan pääty hyvin. Muutkin kertomukset ovat ankeita.  Mietin, miksi niin usein kuvataan kaikkein ankeimpia kohtaloita. Onko ankeuden kuvaaminen kirjallisuudessa enemmän taidetta? Voi, jos näistäkin edes yhdessä tarinassa olisi hiven toivoa.
*
Jari Tervo: Koljatti; WSOY 2009

Kun kirjoittaa julkishenkilöstä, käy juuri näin: tarina väljähtyy hetimiten eikä sillä oikein ole funktiota sen jälkeen, kun henkilöstä on tullut entinen ajankohtaishenkilö. Luin nihkeillen jutun loppuun enkä vakuuttunut Tervon kovasti mainostetuista huumorikirjailijan kyvyistä. Juttu oli vedetty paikoin aivan överiksi, ei se ollut terävä eikä hauska. Liekö ollut tarkoitus esitellä kirjailijan näkemyksiä politiikan menneen talven lumista. Toinen luki kolme lukua ja sanoi, että ei tämmöistä jaksa. — Olen aiemmin lukenut Tervon Kallellaan ja pidin siitä, Kallehan on aivan hurmaava ja mullistaa isänsä maailman.
*
Maija Asunta-Johnston; Verkkorakkautta varttuneille;  WSOY 2009

Kirjailija asuu Unkarissa ja on aiemmin julkaissut neljä sikäläisiin kotimaisemiinsa liittyvää (Maeve Binchy-tyyppistä) kirjaa, jotka ovat olleet ilmeisesti menestyksiä ’varttuneiden’ lukijoiden parissa. Hiukan maanisesta ja itsekeskeisestä päähenkilöstä (kirjailija itse) ja romanttissävyisestä aiheesta rakenneltu tarina on sikäli toimiva, että kuvattu suhde kehittyy, katkeaa, jatkuu taas ja päättyy yllätykseen. Kevyehköä luettavaa, jännite säilyy loppuun asti. Ei huono.
*
Lea Edwards; Merikipunoita; GmbH 2007

Ken on viehättynyt saaritarinoista ja merimieselämästä saattaisi lukea tämän mielellään. Kerronnassa ei ole sellaista intensiteettiä, joka tekisi tästä varsinaisen romaanin, mutta jos tämä olisi lapsuusmuistelma, se olisi rakastavan tyttären kunnianosoitus isälleen.

*

Salmela; 27 eli kuolema tekee taiteilijan; Teos 2010

Mediassa huomiota saaneen tekijän kirja. Takakansiteksti esittelee teoksen mm. ’hurmaavana tragediana’ ja ’nerokkaana pilkkana’. Mitä sanoa? Ensiksi: kirjan ulkoasu on sekava ja vastenmielisen räikeä (graafinen suunnittelu Nina Leino).  Toiseksi: kirja osoittautuu varsinaiseksi eri tyylien sekamelskaksi. Kolmanneksi: ulkomaalaisen tekijän suomeksi kirjoittaman kirjan kieli outoine ilmaisuineen on huonoa. Luin sivulle 40. Selailin loput. Minulle riitti.
*
Petri Tamminen; Muistelmat; Otava 2004    Väärä asenne; Otava 2000

Muistelmat on 37-vuotiaan kirjailijan kunnianosoitus omille muistoilleen, joissa ajan patina ei ole se juttu, ei erikoiset tapaukset tai draaman kaarikaan (draamahan on kesken) vaan pienet triviaalit yksityiskohdat, pysäytetyt kuvat hädin keski-ikäisen miehen tähänastisen taipaleen varrelta. Ensimmäinen muistelma on vuodelta 1970, viimeinen 2004. Kirjassa on vajaat 80 sivua ja moni muistelma vain muutaman rivin mittainen. Tyyli on taattua Tammista ja kirvoittaa lukijalta vinon hymyn tuolloin tällöin.

Väärä asenne on romaani vauvapaniikin puhkeamisesta miehessä hänen saatuaan tietää tulevansa isäksi. Samalla se on miehen äärimmäisen ahdistuksen kuvaus ja miesten keskeisen reissun kuvauksena varmaan yksi parhaita lukemiani. Reissu toimii miehen ahdistusta laukaisevana tekijänä. Tarina päättyy epämääräiseen tunnelmaan, josta se voisi jatkua parempaan tai huonompaan, lukija saa valita. Tammisen tarinat ovat niin ilmiselvän miehisiä, että niitä on naisen peräti lysti lukea.
*
Veikko Haakana; Unien kirja; Karisto 2011

Vuonna 1923 Etelä-Karjalassa syntynyt kirjailija tunnetaan Lapin kuvaajana, jonka karu tyyli on omalla tavallaan miehisen tehokas, vivahteikaskin. Tämä kirja pyörii unissa sekä tekijän että luettua lukijan. Haakana kuvaa toistuvaa suur-untaan, vaellusta pohjoisessa maisemassa, joka jatkuu ja muuttuu mystisellä tavalla niin, ettei aina tiedä ollaanko unessa, unen unessa vai reaalimaailmassa. Toistuva sotapainajainen ja toistuva kotiinpaluu-uni  maalautuvat lukijan mieleen yksityiskohtaisesti. Lukiessa tuli mieleen Antti Hyryn Uuni, jokin sama tunnelma. Hidas tarinointityyli toimii unien kuvauksessa miellyttävän maagisesti. Luin kirjan yhteen menoon, tyyntä ja hiljaisen kaunista kuin hyvästely.
*
Kari Hotakainen; Ihmisen osa, Siltala 2009

Salme Malmikunnaksen tarina oheishenkilöineen osui pääsiäisviikolla ja pyhinä luettavakseni. Jollain tavalla se sopikin siihen tunnelmaan. Tarinassa kaikki on inhimillistä, kuitenkin niin, ettei kurjuutta eikä huumoriakaan vedetä yli.
Olen ajatellut mennä katsomaan myös romaanin pohjalta tehdyn näytelmän, ehkä siitä johtui, että näin päähenkilön lukiessani Ritva Valkaman hahmoisena, melkein kuulin hänen puhuvankin. Hotakaista on viihtyisää lukea, teksti antaa ajateltavaa, panee lukijan ottamaan kantaa mielessään. Romaanin rakenne toimii tarinan kannalta onnistuneesti, yllättävä käänne tulee vasta lopussa, jännite säilyy. Onkohan minussa annos Salmea, kun poikamme lienevät saaneet tuolloin tällöin elämänohjeita korteissa, joiden allekirjoituksena on Äitis.
***

Pitkäperjantai, jota siellä kutsutaan Suureksi perjantaiksi, ei ole ollenkaan pitkä eikä koko päivän pilvinenkään. Päivän kääntyessä iltaan auringon kajo punertaa ikimäntyjen rungot, lintujen laulu vaimenee. Merenlahti näyttää ylhäältä katsoen tummanharmaalta, vaipuva valo kiiltelee vesiläikissä jäällä. Kaupungin hengitys enemmän tuntuu kuin kuuluu jostain metsän ja lahden takaa. Tällä niemellä on rauhallista, vain kaukainen koiranhaukku lävistää hiljaisuuden. Puiden varjot venyvät kallioisella rinteellä yötä kohti valon väistyessä.

pitkäperjantainäkymä merenlahdelle

Aamulla olemme lähteneet kotoa ja saapuneet kohta perille Kulttuurikeskus Sofiaan. Ehdimme vain majoittua merenpuoleiseen huoneeseen, kun on aika mennä päärakennuksen ravintolasaliin lounaalle. Pöydät on katettu kuudelle, esitetään toivomus, ettei ketään jätetä yksin.  Satumme saamaan pöytäseuraksi  harmaakiharaisen leskirouvan ja perheen, jossa on kolme aikuista. Tapaamme heidät kolmella aterialla päivittäin ja tulemme tutuiksi. Seura osoittautuu mainioksi ja ruoka erinomaisen herkulliseksi kasvisruuaksi paastonajankin huomioiden.

railo perjantaina

Luen huoneessa Munkki Serafimin kirjaa Tie ylösnousemukseen. Kieli on kaunista, paikoin jopa runollista ja sanoma perustuu syvälliseen historian, filosofian ja teologian tuntemukseen. Suuren perjantain kohdalla kehotetaan lukemaan kaikkien neljän evankeliumin kertomukset Kristuksen kärsimystiestä. Pyhän Viisauden kappelissa on luterilainen iltapalvelus, jossa veisataan kärsimysvirsiä. Raili-rovasti puhuu lämpimästi inhimillisestä kärsimyksestä, josta jokainen saa osansa ja Kristuksen läsnäolosta ihmisen kärsimyksessä.

Pyhän Viisauden kappeli

Päivällisellä pöydissä puhutaan innokkaasti ruuasta ja resepteistä. Ajattelen huvittuneena, että mitä tarkempi paasto, sitä enemmän ruuasta puhutaan. Aterian jälkeen pianotaiteilija Riitta Ingelin avaa meille Bachin cis-molli Preludin ja fuugan johtoaiheet. Hän kertoo innoittuneena halunneensa joskus päästä soittamaan tämän kappaleen nimenomaan  pitkäperjantaina. Nyt se tilaisuus on tässä. Ruokasalin kolisevasointinen, parhaat päivänsä jo kokenut piano ei taivu kaikkiin nyansseihin, mutta auttaa kuulemaan jotain siitä, mikä musiikissa soittajaa – ja kuulijaa – innoittaa.

Suuri lauantai

Aamupalvelus Pyhän Viisauden kappelissa on puolen tunnin mittainen, sen toimittaa metropoliitta Ambrosius. Kuorona on kaksi miestä. Alkurukousten jälkeen luetaan profeetta Hesekielin 37:n luvusta ennustus kuolleiden luiden heräämisestä eloon. Mp. Ambrosiuksella on kovin hiljainen ääni. Ajattelen, että pöytäseurueemme naiset, jotka ovat valittaneet kuulo-ongelmia, eivät pääse osalliseksi dramaattisen tekstin sanomasta, mutta suitsutuksista ja rukouslauluista hekin saavat osansa. Palveluksen tunnelma on levollinen, päivä alkaa hyvin.

Palveluksen jälkeen mp. Ambrosius jatkaa Suuren lauantain teemasta kokoushuoneessa, johon pääsiäisvieraat kerääntyvät. Vaimeasti mutistu alustus on sisällöltään erittäin mielenkiintoinen. (Miksi kokoustilassa ei ole mikrofonia, mietin.) Kuulijat saavat kysyä ja moni kysyykin. Vastauksista rakentuu avara, tulkinnallinen linja raamatun teksteihin. Kuolleiden laakson ylösnousemus, josta profeetta Hesekiel puhuu, on mm. vertauskuvallinen ennustus siitä, miten Kristuksen ylösnousemus tulee uudistamaan hengellisesti kuolleet eläväksi seurakunnaksi. Keskustelu jatkuu aulassa pienessä piirissä, jossa pohditaan kristityn kilvoitusta arjessa.

pääsiäismunien maalausta

Lounaan jälkeen osa vieraista kerääntyy maalaamaan munia vesi- ja akryyliväreillä. Munat viedään yöpalvelukseen siunattaviksi ja paaston päättävälle yöaterialle tarjolle. Vesiväreillä tulos on hennompi ja luonnollisempi, akryyliväritys antaa komeaa metallinkiiltoa. Otan kaksi maalaamistani iltapalaksi, sen, joka kierähti kerran jo lattiallekin ja ehjän Toiselle, sillä emme aio lähteä pääsiäisyön palvelukseen.

Iltapäivällä teemme pitkän kävelyretken metsässä yleiselle uimarannalle asti. Sinne on kerääntynyt väkeä piknikille. Meluisa miesväki kärtsää makkaroita, huivipää-äidit grillaavat toisaalla kanafileitä. Täällä kuulee eri kielisiä keskusteluja. Uimarannan puoleinen lahti on jo sula, siinä joku surffaa, toinen lennättää leijaa, jotkut palaavat kanootteineen melomasta.

valmiiksi rikki ja ehjät

Illalla etsin saunaosaston, viivyn nautiskelemassa pehmeästä löylystä ja lopuksi saan uida omassa rauhassa täysimittaista allasta päästä päähän niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Toinenkin innostuu lähtemään miesten vuorolla saunaan. Yöpalvelukseen lähtijät ovat jo menneet, kun napostelemme pääsiäismunia kivennäisveden ja hedelmän kera. Parvekkeeltamme näkee hyvin, miten kohvajään sulaminen etenee lahdella. Mailleen menneen auringon punainen hehku heijastuu sulakohdista. Pitkät kävelyt, sauna ja uinti antavat syvän ja virkistävän unen.

Pääsiäissunnuntai

Aamulla avaan oven parvekkeelle, aurinko loistaa takaviistosta harmaanlaikukkaalle jäälle ja peippojen riemullinen laulu tervehtii meitä. Aamiaisella on iloinen tunnelma. Leskirouva ja me olemme hyvin levänneitä ja virkeitä, pöytämme perhe on palannut yöpalvelusreissulta puoli neljältä ja on lievässä euforiassa paaston päättymisestä, pääsiäisyön juhlinnasta ja muutaman tunnin unesta. – Kristus nousi kuolleista!, huudahtelevat juhlijat kaikille iloisesti, osa vastaa: Totisesti nousi! ja me toivotamme samaan sävyyn hyvää pääsiäisaamua.

Perheen tytär kertoo stadin ortodoksinuorison slangitervehdyksen kuuluvan: Jesse stondas dödestä! Ja siihen vastataan: Totta Mooses! Naapuripöydän neitonen kertoo nauraen, miten pääsiäismunille kävi. Hän oli pannut maalatut munat parvekkeelle muovipussiin odottamaan yöpalvelukseen lähtöä. Kun hän meni hakemaan niitä, harakka oli muna-aterialla. Pussi oli nokittu rikki ja muutaman munan kuoret samoin. Sisus näkyi maistuvan. Onneksi osa säilyi ehjänä.

Raili-rovasti istahtaa pöytäämme. Hän on ollut muutamien kanssa läheisen luterilaisen seurakunnan yömessussa ja kotiutunut jo yhden aikaan. Hän innostuu kertomaan juttuja ja pian pöytäseurueemme nauraa niin hersyvästi, että muitakin kerääntyy kuuntelemaan. – Päivän aiheeseen liittyen, sanoo rovasti pilke silmäkulmassaan, – voisin kertoa Antti Kosusesta, joka palveli sodassa ja sai pitäjänsä sankarihautausmaalle asiaankuuluvan leposijan, johon pystytettiin puinen risti nimilaattoineen. Leski ja lapset jatkoivat elämäänsä miten taisivat. Vuosia kului, kunnes eräänä päivänä Antti Kosunen ilmaantuikin kotiin ja kuultuaan kuolemastaan meni sankarihaudalleen, kaivoi ristin maasta, nosti sen olalleen ja marssi pappilaan. – Tulin ilmoittautumaan elävien kirjoihin, hän sanoi. Rovasti katsoi tulijaa ja totesi: ”Kah, Anttihan se siinä. Monta olen haudannut, mutta sinä olet kyllä ensimmäinen, joka on noussut kuolleista.”

Pyhä Kolminaisuus

Jumalanäiti Kaikkien Murheellisten Ilo

Konevitsan Jumalanäiti

Kulttuurikeskuksen näyttelytilassa on taiteilija Maila Mäkisen ikoninäyttely. Käyn joka päivä katselemassa ikoneita. Erikoisen kaunis on Konevitsan Jumalanäidin ikoni, jossa Marialla on sulavan jään sininen mafori (viitta). Jumalanäiti Kaikkien Murheellisten Ilo -ikonissa Marialla on erittäin kaunis nimbus (sädekehä), johon kultaus on tehty säteettäiseksi. Kookkaassa Pyhän Kolminaisuuden ikonissa keskimmäisen enkelivieraan siivet ovat kauniisti levitettynä. Hienoja yksityiskohtia! Taiteilija on maalannut myös harvinaisempia aiheita, mm. Mooseksen, joka riisuu kenkiään palavan pensaan edessä. Mäkisen tyylille on ominaista maalata hahmoille korostumattomat kasvot, jotka sulautuvat kokonaisuuteen.

railo sunnuntaina

kaislikkoranta

Merenlahden toisella reunalla oleva sula hiipii yhä lähemmäksi. Istumme kivilaiturin nokassa. Aurinko hyväilee kasvoja, mutta selkää hytistää viluinen tuulenhenki. Railosta on tullut jo vesiväylä ja rannan sulavyö on levinnyt metrikaupalla. Joutsenpari askaroi pesää lintuluodon kaislikkoon, jonne kiikaroin. Toista luotoa hallitsee rähisevä lokkiyhdyskunta. Rantasulassa pulaavat sorsapari ja yksinäinen telkkä. Kalatiira syöksähtelee veteen ominaisella tavallaan saalistaen. Sepelkyyhky on parkkeerannut jäälle mököttämään. Sen matalaa huhuilua kuulee pitkin päivää metsästä. Arvelemme, että huomenna vesi vapautuu kokonaan, mutta me emme ole sitä enää näkemässä.

Lounaan jälkeen kuulemme kulttuurikeskuksen johtajan ansiokkaan esitelmän pääsiäisperinteistä. Asia on jälleen mielenkiintoinen, mutta hyvän aterian jälkeen reilun tunnin vaimea esitys on liikaa joillekin yön juhlineista. Päät nuokkuvat tiuhaan. Me ojentaudumme huoneessamme lukemaan ja otamme torkut. Toiset ovat jo ehtoopalveluksessa, kun herään. Jäämme sitten pois piispan vastaanotolta, joka on välittömästi palveluksen jälkeen kaikille vieraille. Pöytäseurueemme kuvailee värikkäästi millaista siellä oli.

jäiden lähtö merenlahdella

Toisen pääsiäispäivän aamiaisella hyvästelemme ja kiitämme talon väkeä ja pöytäseuraa yhteisestä juhlasta. Aamupalveluksen jälkeen lähdemme ajamaan Lappeenrantaan viedäksemme appivanhempien haudalle pääsiäisliljoja ja orvokkeja. Saan veljeltä tekstiviestin Lapsuusmaalta, että hän on parhaillaan isän ja äidin haudalla samoissa merkeissä. Illalla olemme taas kotona. Mieli ja ruumis ovat harmoniassa, olo levännyt ja virkistynyt. Siunattu pääsiäinen!

***

Ilo syntyy yksinkertaisista, pienistä  asioista. Ilon saa keväisessä luonnossa ihan ilmaiseksi. Syvän ilon lähteestä voi ammentaa antamalla tilaa hiljaisuudelle ja pyhän kokemiselle. Myös surumatkalla voi kokea iloa.

Hyvää pääsiäistä kaikille.

Pikkuritarin virpomiset varmaan tekivät Mummelin niin tuoreeks ja terveeks, että arjen tultua tarttui hän lehtiharavaan ja raps-raps-rapsutteli pihansa talon edestä ja takaa ja kadun puoleisesta päädystäkin, missä alas leikatut ruusupensaat odottavat uutta kesää.

Haravoitujen lehtien alta paljastui sinivuokon nuppuja. Kuivuneet perennapensaiden oksatkin tuli rapsittua saman tien. Tuuli pyörteili ja yritti pöllyttää kasaan kaavittuja lehtiä takaisin levälleen, mutta siistimmäksi piha kumminkin jäi kuin se, mistä puuha alkoi.

Pyöräilykausikin on alkanut, on niin mukava viilettää puhdistettuja raitteja kaupungin keskustaan. Eilen kuulin kevään ensimmäisen peipposen laulun kirjastomatkalla. Tänään nostelin talvivaatteita narulle tuulettumaan. Viimeiset varjolumet hupenevat silmissä.

Ikkunoilla kukkivat pikku narsissit, pihassa krookukset, ikonipöydällä virpomavitsat. On valmista juhlaan.