Vaalipäivän ilta Pissismummolassa oli Poikakaverin sitkeyden ansiosta kaikkien aikojen poliittista draamaa, jota oli Mummonkin lystikästä ohimennen seurata kuvattimesta, minkä muilta askareiltaan muisti. Juu, kylläpä oli tohkeissaan YLE:n toimittajaväki askaroidessaan  ajantasaisen tiedonvälityksen parissa. Ja juuei, ei ollut kivaa katsoa miten ääniä laskeva totuuskomissio hiljaa hyydytti hymyt niiltä, jotka olivat kuvitelleet itsestään ja joukkueestaan liikoja. Kivahan voittajan helppoa hymyä on sivusta katsella, kun tietää miten lähellä uho ja tuho joskus ovat toisiaan.

Pissismummo on tanakasti sitä mieltä, että puolueet saavat kasvonsa puheenjohtajiltaan. Media se kasvattaa siipiä ja sarvia tavallisille kuolevaisille, ihmisille, jotka ovat koko vartalollaan antautuneet olemaan esillä. Siinäpä joutuu vastuullinen sietämään jatkuvasti typeriä kysymyksiä, toistelemaan liturgioitaan ja kuuntelemaan vuosikaupalla tympeää, samansisältöistä jurnutusta ison salin aitiossa. Tai toisin päin ympäripyöreää ja ylemmyydentuntoista silittelyä ja selittelyä vakavissaan esitettyyn huoleen asiain tilasta.

Kyllä on oikealla laidalla naama niin näyttänyt paremminvoivien hymyä, poikamaista innostusta ja onnistuneesti vilpittömänoloista uskoa omaan missioon. Keskellä kipsaannuttiin jäykistelemään asialinjalla, vilkuilemaan oikealle ja vasemmalle, varomaan sanoja niin, että vallan unohtui oman väen liikavarpaiden jomotus. Hallitusrooliin voi kuristua moni kokematon porukan päällikkö, sekin tässä paljastui. Ja vasemmalta tultiin valoisasti ja rennosti hölkäten ohi vähättelystä ja piikittelystä piittaamatta.

Oijoi, olipa monen ilmeisen vaikea käsittää, että jymypaukku ei tussahtanutkaan suutariksi vaan jytisi oikeasti niin, että ennustajaeukot puraisivat kipeästi kieleensä ja kynänpyörittäjät sekoilivat analyyseissään. Mikäs tässä, mukavahan on katsella seuraavat neljä vuotta paremminvoivia ja loppuviimetteeksi parhaiten nauravia, joiden kouriin pian vastuun paino jysähtää, tuumii Mummo. Voivoi pientä juhlijaa, arkiaamu sarastaa….

Oi että olisin auki valolle, tuntisin tilani ja paikkani, ottaisin voimani maasta ja auringosta, iloni läheisyydestä. Hellyydellä odottaisin lähelläni pian aukeavaa nuppua…

En ole sukututkija, se sanottakoon heti. Meidän perheessämme Toinen on hoitanut tuon kärsivällisyyttä, tietoa ja taitoakin vaativan kiintoisan puuhan. Ilmeisesti vaikeinta sukuaan tutkivalle on rajata haluamansa tiedon määrää, lähdeaineistosta ei tunnu olevan pulaa. Minulle riittää, kun tiedän isäni ja äitini suvun heidän isovanhempiinsa asti.

Kansallisarkisto sijaitsee Helsingin Rauhankadulla vastapäätä Suomen Pankkia. Arkiston vanhimman osan, Gustaf Nyströmin suunnitteleman ja 1890-luvulla valmistuneen talon julkisivu on komea katonharjan Suomi-neito-veistoksineen. Vanhan osan sisääntuloaulassa ja portaikossa tulee juhlallinen olo, katto, pylväät ja seinät kertovat kauneudellaan aikansa rakennusihanteista.

Leidiporukassamme ei siis ole sukututkijoita, mutta loputon mielenkiintomme ja uteliaisuutemme kulttuurisiin paikkoihin johti meidät tutustumaan historiallisten arkistojen kiehtovaan maailmaan. Saimme onneksemme asiantuntevan oppaan, muuten tutustuminen olisi jäänyt kalpeaksi kurkistukseksi saleihin, joissa istuu päivät pääksytysten lähdemateriaalia tutkivaa hiljaista väkeä.

arkistohiirulainen!

Senaatin arkisto vuodesta 1809, Valtionarkisto vuodesta 1869 ja Kansallisarkisto vuodesta 1994 – nimi on muuttunut aikaansa heijastellen, mutta tehtävä on pysynyt samana: säilyttää Suomen valtiollista ja kansallista kulttuuriperintöä koskevat asiakirjat, toimia arkistotoimen asiantuntijana, tiedonhallinnon kehittäjänä ja heraldiikan asiantuntijana. Kansallisarkiston vastuulle kuuluu erikoisarkistoja eri puolilla pääkaupunkia sekä seitsemän maakunta-arkistoa. Hyllykilometrejä on toisatasataa ja niissä lukematon määrä mappeja ja kansioita. Muhkeat, nahkaselkäiset asiakirjaniteet herättävät kunnioitusta; arkistonhoitajilla täytyy todella olla ruista ranteissa! Oppaamme auttoi myös meitä löytämään mikrofilmeiltä 1800-luvulla eläneitä esivanhempiamme sekä opasti Suomen Sukututkimusseuran sivujen www.genealogia.fi -tietokannan käyttöön. Muitakin hyödyllisiä nettisivusto-osoitteita saimme.

muhkea nide!

Tapaamisohjelmaamme aina kuuluvan kahvikeskustelun jälkeen poikkesimme vielä Mariankatu 7:n porttikongista sisäpihalle ja kävimme tutkimassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran piskuisen kirjamyymälän kiehtovia uutuuksia. Sieltä löytyi vaikka mitä ihanaa…

Lämpimän keväinen päivä houkutteli Halosenniemeen, josta on muodostunut meille eri vuodenaikojen ikkuna järvimaisemaan. Hirsihuvilan mäki oli täysin sula. Talven lumikuorma oli pudottanut nuoresta männystä ison oksan kalliolle. Aurinko valutti häikäisevää valoa maisemaan. Tuusulanjärvi oli jäässä, luonnonsulaa oli rantu rannan tuntumassa. Hapetusta varten auki pidetty sula-alue niemen kärjessä väreili taivaansinisenä. Kauempana jäällä leyhytteli siipiään ja verrytteli äänijänteitään parvi selkälokkeja.

Toisella puolella rauhoitettua kallioista metsikköä kävin tarkistamassa sinivuokot. Ei ollut nuppuja vielä, lehdet kyllä terhakasti elossa. Ryytimaa oli osittain lumen peitossa. Sulasta metsärinteestä makuuksiltaan puhaltautui juoksuun täällä usein nähty jänis. Rannassa kuvasin jäähän muodostuneita kuplia. Oi miten lämpimästi sisälläni läikähti, kun kohtasin kevään ensimmäisen sitruunaperhosen, sielunperhoseni. Se lenteli edelläni suruvaipan kanssa rinnakkain, niin kevyesti, kaikkea murhetta vailla kuin vain perhonen voi.

Suvi Ahola; Jos jättäisit minut; Kirjastudio 2006

Suvi Ahola on kirjallisuuskriitikko, joka luo itsekin kirjallisuutta. Tässä opuksessa on runoja keski-iästä, parisuhteesta, perheestä ja — juoksemisesta. Runot ovat jotenkin arkipäiväisiä ja totisia tyyliltään, mutta eivät sisällöttömiä. Kriitikko tuntuu suhtautuvan kovin kriittisesti omaan naiseuteensa. Etsimällä etsin huumorin pilkahduksia, joita perhe-elämä yleensä tarjoaa kosolti. Äkkiä ei  löydy.

”Joka kaappi on järjestyksessä, / puhtaat lakanat huokailevat hiljaa päällekkäin. / Keinutuoli keinuu. / Aika valuu hitaasti huoneesta toiseen, / kun lumi muuttuu siniseksi. / Liinan alla kohoilee jokin lämmin, pyöreä ja elävä. / – / Kuka sen saa? Miksei joku jo tule?”

*

Erkka Mykkänen, Pauli Tapio; Kolehti; Ntamo 2010

Kyseessä on valikoima Euli ja Parkka -runoblogissa julkaistua materiaalia. Luin tämän. Mitä sanoa? Lukekaa ja hämmästykää.

*
Bo Carpelan; Gramina; Otava 2010

Mestari vertaistensa seurassa, voisi luonnehtia Bo Carpelanin viimeistä kokoelmaa Horatiuksen, Vergiliuksen ja Danten tekstien äärellä syntyneistä aforistisista säkeistä. Runoilija on jo kauan tuntunut tietävän ajan lyhyyden, hänelle ominaisen varjo -metaforan rinnalle nousee tässä yhä vahvemmin pimeys.

Kun runoilija menee pois, elämää synnyttävien sanojen alkumeri jää.

*
Anne Hänninen; Eletyn valo – valitut runot 1978–2005; WSOY 2008

Anne Hännisen runoihin tutustuin jo hänen ensi kokoelmassaan Yön tina sulaa aamuun, julkaisuvuonna 1978. Muistan, että jokin siinä kosketti niin vahvasti, että jäin seuraamaan hänen runoutensa kehittymistä. Tähän kokoelmaan runoilija on itse valinnut 11 runoteoksestaan keskeisimmän, ehyimmät, parhaiten aikaa kestäneet runot. Häikäistyn uudelleen sivu sivun jälkeen hänen tunteidensa ja metaforiensa alkuvoimaisuudesta, ilmaisun väkevyydestä ja ulottuvuuksista. Minua puhuttelee runoissa toistuva yksinäisyyden, ulkopuolisuuden, sivullisuuden kokemus. Siitäkö syntyy näin vahvaa ja kirkasta runoa?

”Annoit kohtalosi tuulten käsiin, tietävätkö mitä / tehdä sillä? Tietääkö ikuisuus? / Kämmenpohjissasi tähtien uurteet kuin tuhkauurnat / tavoittelit niin paljon: ei ilmaa voi pidellä / eikä tuli sinussa tätä kestä.” (Hedelmäntäysi, 1991)

”Kurjenmiekkojen loiste kuin eletyn valo: en / saa sitä mukaan.”

”Vilukot kukkivat. Ja karhunköynnös ohdakkeiden alla: / valkoiset kukat pudonneet. Punos pitkä, läpinäkyvä, hauras. / Ilta on kirkas kuin myrkkysienen neste. / Kettu pysähtyy rannalle: veden matka heijastaa kaiken / lainavalon. Kuin lasia.”  (Sateen muisti, 2002)

***

Joskus kipu, pettymys tai koettu paha jäätyy ihmisen sisälle. Rakkaus on kuin kevätaurinko, tunnejää alkaa sulaa. Hetkeksi sulaminen tuo tunnistettavaksi kipeät tunteet uudestaan. Luulit muuttuneesi kallioksi, jota ei mikään satuta, mutta aurinko voi lämmittää kivenkin.

Aurinko muisti vihdoin meidät ja tuli silmäilemään maisemaa. Heti kaikki näyttää paremmalta. Räystäsvedet lirisevät iloisesti torvissa kaiken päivää. Hupenevan hangen alta pilkistää kalpeanvihreitä tulppaanin ja narsissin lehtialkuja. Syreenillä ja vaahteralla on kevättä rinnassa paisuvista silmuista päätellen. Toinen käy hakemassa lähikukkakauppiaalta auringonkeltaisia tulppaaneja. Ne hymyilevät maljassaan.

Puutarhan ’pikkumustat’ muurahaiset ovat heränneet talviuniltaan ja muutama uskalias on jo etsiytynyt salaisia teitään keittiöön vilistelemään. Niille käy huonosti, ikävä kyllä, mutta eivät ne mokomat piittaa varoituksista. Arvelen, että niillä on huono näkö tai ovat peräti lukutaidottomia, kun ei näkösälle tuotu punavihreä tölkki herätä toivottua kunnioitusta.

Ensimmäiset mämmit on jo maisteltu. Huoneissa on itse koristeltuja virpomavitsoja ja rairuohokin on jo vauhdissa. Viikon päästä on palmusunnuntai. ”Virvon varvon vitsasella, kosken kevätpajusella, terveyttä toivottelen, siunausta siivittelen, onnea oksilla näillä.”

Vettä sataa ja lumet sulaa. Räystäskourujen syöksytorvet laulavat alakuloisia. Orava loikkii turkki märkänä pihan poikki. Se käyttää aitaa kiitoratanaan, viilettää vauhdikkaasti katelautaa pitkin, ponnistaa siitä vaahteran oksalle, käy tarkkailemassa näkymiä yläviistosta.

Maisema on surkea näky. Lumipenkkojen uumenista paljastuu soraa ja likaa. Naapurin orapihlaja-aita muistuttaa risukasaa kinoksesta kuoriutuessaan. Paljaissa piikkioksissa roikkuu murheellisten pisaroiden rivi. Linnut eivät sateella lentele eivätkä laulele. Jos aurinko loisi edes tuokioksi valoisan silmäyksen tänne päin, maisema valpastuisi.

Apeissaan ollaan. Yhä vain yskä rouhii meitä. Talvi on ollut ihanakin – mutta koville ottaa ennen kuin otteensa luovuttaa.

On houkutus pitäytyä kiitetyissä ja palkituissa kirjoissa, vaikka kirjasto pursuu kaikenlaista luettavaa. Päätin seikkailla hieman proosahyllyjen väleissä tutkimassa, josko osuisin löytämään jotain kiinnostavaa, ennen lukematonta. Tässä vähän esimakua A-D-hyllyiltä umpimähkäotannalla. Alku ei näytä kovin hyvältä, vaan ehkei vielä ole johtopäätösten aika.

Arja Andersson; Se joka lauloi; WSOY 1990     Riekot; WSOY 1996

Lappilaiseksi kirjailijaksi mainittu (s. Rovaniemellä -55) ja Helsinkiin toimittajaksi päätynyt fil.kand. on julkaissut pienoisromaaneja, kuunnelman ja osallistunut moniin antologioihin. Se joka lauloi sisältää kahdeksan novellia, joissa ihmisiä ja tapahtumia kuvataan ikään kuin ulkopuolelta, sivusta katsellen. Oivallinen kuvaus ei silti ihan riitä hyväksi novelliksi, tekstin pitäisi jotenkin hengittää.

Riekot on pienoisromaani, aikuistuvien tyttöjen välisen ystävyyden kuvaus. Tarinassa paljastuu hajonneiden perheiden kyvyttömyys antaa turvaa tytöille, jotka etsivät naisena olemisen mallia toisistaan kateuden, kilpailun ja kiusaamisen monimutkaisissa kierteissä.  Anderssonin tyyli on kyllä ilmaisultaan väkevää ja kieli omaperäistäkin, mutta tarinoista jää jotenkin lohduton, näköalaton vaikutelma.
*
Outi Alm; Pelikentät; Gummerus 2002

”Kaksitoista elämänmakuista novellia” kertoo kirjan takakansi. Almin tyyli on arkinen ja tarinat mieluumminkin yksinkertaisia kertomuksia elävästä elämästä kuin varsinaisia novelleja. Kirjoittajan kieli on sujuvaa, ihmisten kohtalot taiten kuvattuja, mutta ei tämä oikein innosta lukemaan yhtä kirjaa enempää. Jotain puuttuu.
*
Minna Andersson; Seitsemän tytärtä; Karisto 2007

Kirjoittaja on 70-luvun lapsi, jota alkaa kiinnostaa sukunsa juuret. Kirja on kuvitteellinen kertomus seitsemän sukupolven naisten synnytyskertomuksia 1840-luvulta 2000-luvulle. Seitsemän tytärtä ei ole romaani eikä teos varsinainen kirjallinen riemuvoittokaan ole, mutta kuvaa uskottavasti naisen aseman hidasta muutosta perheessä ja suvussa sekä  synnytyksen ja lastenhoidon käytäntöjen kehitystä. Kiinnostavaa lukaista aiheensa vuoksi.
*
Marianne Backlén; Linnoitukset, suom. Jaana Nikula; Gummerus 2006

Kirjailijan linnatarinat alkavat Loviisasta. Teksti on kuormitettu historiallisilla, arkkitehtonisilla ja paikallismaisemallisilla yksityiskohdilla ja ihmisiä vilisee tukahduksiin asti. Puuroutuvien kuvausten sekaan rymähtää yhtäkkiä valmistelematta ruumis, joka löytyy linnoitusalueelta. Kuolema paljastuu murhaksi, tekijää ei löydy eikä ruumiin henkilöyskään varmuudella selviä. Myöhemmin kuolee kokonainen perhe eikä kuolemantapauksia selvitetä, tämä ei ole dekkari. Vähitellen päähenkilöt monikulttuurisine ihmissuhteineen kasvavat esiin ja kirja muuttuu kiinnostavammaksi.  Luettuani ihmettelen kuitenkin onko tässä varsinaisesti tarinaa. Kirja toimii paremminkin kaleidoskooppina. Levotonta luettavaa, jonka vieraantuntuinen maailma ei minulle oikein auennut.
*
Marja Björk; Posliini; LIKE, 2008

Surullinen tarina pienen Jaana-tytön kasvuvuosista Pohjois-Karjalassa, perheessä jossa on vain pikkuveljiä, elämäänsä pettynyt äiti ja isä, joka ei ole hänen oikea isänsä. Äiti rimpuilee elämänvalheessaan, ei hänestä ole tukea tyttärensä kasvulle. Pääkaupunkilaistuneen, lapsettoman tädin ja tämän hienon miehen luona tyttö saa ensi kertaa elämässään huomiota. Kirjailija antaa lukijan aavistaa varhain mihin suuntaan ’lapsirakkaan’ Nuutti-sedän mielenkiinto Jaana-tyttöseen alkaa kiertyä, mutta sedästä ei tehdä roistoa, hän kamppailee taipumuksensa kanssa samalla, kun tyttö kehittyessään alkaa itsekin ruokkia kieroon kasvanutta suhdetta. Äidin ja tädin välinpitämättömyys tai tarkoituksellinen sokeus jättää tytön yksin hallitsemattomien voimien valtaan. Hän oppii itsekin käyttämään tilannetta hyväksi.
Tarina on oivallisesti rakennettu ja rytmitetty. Kerronta on tiivistä, siitä huokuu aidontuntuista ymmärrystä pikku tytön kasvuvaiheisiin seudulla, josta monen aikuisen oli pakko lähteä Ruotsiin työn perään. – Hyvin kirjoitettu lukuromaani, joka piinallisesta aiheesta huolimatta ei jää mustavalkoiseksi. Tämän satsin paras ja voisi houkuttaa lukemaan Björkin kakkosenkin, viime vuonna ilmestyneen Puuman.
*
Edwidge Danticat; Näen, muistan, hengitän; suom. Leena Tamminen; Gummerus 1999

”Olen kotoisin paikasta, missä näkö, muisti ja hengitys ovat yhtä, paikasta josta menneisyyden kantaa mukanaan kuin tukkansa. Jossa naiset palaavat lastensa luo kuin perhoset tai kuin kyyneleet niiden patsaiden silmiin joita heidän tyttärensä rukoilevat. Äitini oli urhea kuin aamunkoiton tähdet. Hänkin oli kotoisin siitä paikasta. Äiti oli kuin se nainen joka ei koskaan vuotanut verta ja sitten ei lakannut vuotamasta, se joka antoi myöten tuskalleen ja eli perhosena. Niin, äitini oli kuten minä. ”

Kirja osui silmiini värikkään ulkoasun vuoksi. Tässä on tarinaa kreolikulttuurista, elämästä Haitissa ja haitilaisista naisista Amerikassa. Teos on ehkä kirjallisesti vaatimaton, mutta väkevä tarinoidensa vuoksi. Koskettavaa lukea.
***

Suru elää elämäänsä ihmisen sisäisissä maailmoissa. Ei siinä ole kaavaa, vaikka niin on aikoinaan opetettu. Surujen syvyyksiä ei toinen voi mitata ulkoisilla tunnusmerkeillä. On yksilöllistä miten kauan ja millaisena surun kokee.

Surussa liikutaan tunnemaisemassa, joka liittyy poismenneen ja surevan suhteeseen. On kysymys ratkaisematta jääneistä jännitteistä, ristiriidoista ja loukkauksista, vaille jäämisistä ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista. Rasitteeton suru voi olla kuin mielen lempeää valosumua, aaltoilevaa, painottomasti kaipaavaa. Riippuvuuksilla ja ristiriidoilla lastautunut suru voi olla kuin raskasta tarpomista pimeässä, jossa ikäväkin repii ja raastaa.

Äidin kuolemasta on nyt puoli vuotta. Toisinaan sytytän hänen kuvansa edessä olevan utuisensinisen kynttilän. Saatan pysähtyä puhumaan kuvalle mielessäni, yksin ollessa jopa puoliääneen. Ei siksi, että mitään oleellista olisi jäänyt sanomatta, enemmänkin siksi, että muistoihini valuu uutta väriä, kuvat häilähtelevät, hengittävät, kutsuvat toisiaan. Nyt minun on helpompi puhua hänelle, kun hän ei tunnu enää mitätöivän ajatuksiani läsnäolollaan ja vahvoilla mielipiteillään.

Kerran olen kahlannut  äidin ja isän haudalle viemään kynttilää. Syrjäinen lepopaikka Lapsuusmaan kirkkopuistossa on nukkunut talven hangen peitossa, tuskin nimiä näkyy. Veli sinne on jouluna ja isän kuoleman päivänä maaliskuussa kynttilät vienyt, aina kaksi kuin minunkin puolestani vaikka pyytämättäni. Veli itki paljon äidin pitkän lopputaipaleen kuluessa. Nyt hän on tyyntynyt. Toisinaan joku muisto kutsuu kyyneleet minunkin silmiini, mutta ei niistä itkuksi asti ole.

Äiti itki isää pitkään, ei koskaan oikeastaan lakannut itkemästä. Samalla hänen tuntui olevan vaikea ymmärtää, että minun muistoni isästä olivat toiset ja toisenlaiset. Veljen ja minunkin tunnemuistot vanhemmistamme ovat erilaiset. Joskus tunnen, ettei veli voi ymmärtää tyttären muistojen äidistä voivan olla niin toiset kuin esikoispojan.

Koen tämän kaiken vaiheeksi matkalla surun maisemassa. Tavaroihin liittyvät muistot ovat vielä koskematta siellä, mihin ne koottiin.  Nyt juuri on muuta, tulossa olevia, elämän muutoksia.