Suru elää elämäänsä ihmisen sisäisissä maailmoissa. Ei siinä ole kaavaa, vaikka niin on aikoinaan opetettu. Surujen syvyyksiä ei toinen voi mitata ulkoisilla tunnusmerkeillä. On yksilöllistä miten kauan ja millaisena surun kokee.

Surussa liikutaan tunnemaisemassa, joka liittyy poismenneen ja surevan suhteeseen. On kysymys ratkaisematta jääneistä jännitteistä, ristiriidoista ja loukkauksista, vaille jäämisistä ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista. Rasitteeton suru voi olla kuin mielen lempeää valosumua, aaltoilevaa, painottomasti kaipaavaa. Riippuvuuksilla ja ristiriidoilla lastautunut suru voi olla kuin raskasta tarpomista pimeässä, jossa ikäväkin repii ja raastaa.

Äidin kuolemasta on nyt puoli vuotta. Toisinaan sytytän hänen kuvansa edessä olevan utuisensinisen kynttilän. Saatan pysähtyä puhumaan kuvalle mielessäni, yksin ollessa jopa puoliääneen. Ei siksi, että mitään oleellista olisi jäänyt sanomatta, enemmänkin siksi, että muistoihini valuu uutta väriä, kuvat häilähtelevät, hengittävät, kutsuvat toisiaan. Nyt minun on helpompi puhua hänelle, kun hän ei tunnu enää mitätöivän ajatuksiani läsnäolollaan ja vahvoilla mielipiteillään.

Kerran olen kahlannut  äidin ja isän haudalle viemään kynttilää. Syrjäinen lepopaikka Lapsuusmaan kirkkopuistossa on nukkunut talven hangen peitossa, tuskin nimiä näkyy. Veli sinne on jouluna ja isän kuoleman päivänä maaliskuussa kynttilät vienyt, aina kaksi kuin minunkin puolestani vaikka pyytämättäni. Veli itki paljon äidin pitkän lopputaipaleen kuluessa. Nyt hän on tyyntynyt. Toisinaan joku muisto kutsuu kyyneleet minunkin silmiini, mutta ei niistä itkuksi asti ole.

Äiti itki isää pitkään, ei koskaan oikeastaan lakannut itkemästä. Samalla hänen tuntui olevan vaikea ymmärtää, että minun muistoni isästä olivat toiset ja toisenlaiset. Veljen ja minunkin tunnemuistot vanhemmistamme ovat erilaiset. Joskus tunnen, ettei veli voi ymmärtää tyttären muistojen äidistä voivan olla niin toiset kuin esikoispojan.

Koen tämän kaiken vaiheeksi matkalla surun maisemassa. Tavaroihin liittyvät muistot ovat vielä koskematta siellä, mihin ne koottiin.  Nyt juuri on muuta, tulossa olevia, elämän muutoksia.

  • Tyttären suhde äitiinsä on erilainen kuin pojan suhde äitiinsä. Vaikeampi vai helpompi, en osaa sitä sanoa mutta joka tapauksessa erilainen. Muistotkin ovat erilaiset. Ja molemmilla silti ”oikeanlaiset”. (Pyörittelin ajatusta niin etten oikein tiedä itsekään mitä yritin sanoa.)

    Onnea tuleviin elämänmuutoksiin. En tiedä minkälaisia sinulla on luvassa mutta toivoakseni hyviä ;).

    Kommentin jätti Lastu · maanantaina 4. huhtikuuta @ 16:42

  • Niin juuri, surut ovat yhtä erilaisia kuin ihmissuhteetkin ovat olleet. Tätini muisto on tosiaan kuin lempeätä valosumua, tutun kodin tavarat kantavat herttaisia tuntoja. Lähimmät suhteet ja surut ovat olleet toisenlaisia. Sitä aina toivon, että osaisin arvostaa hyvää ihmissuhdetta silloin kun se vielä on olemassa, ettei joutuisi vasta jälkikäteen havahtumaan.

    Kommentin jätti annikki · maanantaina 4. huhtikuuta @ 17:21

  • Eipä todellakaan toisen surun syvyyttä voi tietää.
    Äidin kuolemasta tulee viisi vuotta. Samoihin aikoihin kuoli kolme muuta läheistä ihmistä. Kaikkia heitä kaipaan, äitiä toisella tavalla kuin muita. Minusta tuntuu kuin suhteessa äitiin olisin jotenkin taantunut takaisin lapseksi ja siksi kai suurin osa muistoista on onnellisia.
    Toivottavasti elämänmuutos tuo sinulle parempia aikoja.

    Kommentin jätti Simpukka · maanantaina 4. huhtikuuta @ 19:18

  • Suru edellämme menneistä… kuin syyslinnun muisto, jonka tietää palaavan uuden ajan airueena ikikevään rajan tuolla puolen.

    Kommentin jätti erakko · maanantaina 4. huhtikuuta @ 21:28

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.