|
Myötätunto sopii tänä aikana urbaanin ihmisen käsitevarastoon paremmin kuin rakkaus. Kristillisestä arvoperustasta luopunut tarvitsee jäähtyvässä tunneilmastossa edes myötätuntoa. Kun sitä tuodaan munkinkaapuisena versiona kaukoidästä, se on helpompi ottaa vastaan kuin lähikorttelin kirkosta. Vain armahdettu ja rakastettu kykenee itse myötätuntoon. Vaarilassa kukkivat ulkoikkunoilla vaaleanpunaiset Uuden Guinean liisat, amppelissa Karjalan neito ja tässä kirjoitusaparaatin vieressä viimeisin, pikkuinen Kiinanruusu, joka avaa yhden vaaleanpunaisen kukan kerrallaan ja jossa riittää nuppuja. Ilmiselvästi tämän kesän väribuumi alkoi kehkeytyä Murusen syntymästä Esikoisen perheeseen. Mummelin oli tietysti ihan pakko viedä vaaleanpunainen pehmopupu kuiskimaan Murusen korvaan miten ihana pikku tyttönen hän on ja miten paljon häntä rakastetaan. Vanhempansa saavat pukea tyttösensä farkkumekkoon, jos heidän tyyliinsä kuuluu, mutta Mummeli ripottelee kotiinsa vaaleanpunaisia kukkia Murusen-onnessaan. Vaaria tuo suuresti huvittaa. Väriterapiakirja kertoo vaaleanpunaisesta hellyyden, läheisyyden ja herkkyyden värinä. Vaaleanpunainen myös hoitaa kipuja ja rauhoittaa. Siinä toinenkin syy, miksi Murusen Mummeli on tarvinnut tänä kesänä ympärilleen vaaleanpunaista. Vaatetuksessa vaaleanpunainen vaatii vastaparikseen jotain voimakasta ja ryhdikästä, syvän vihreää, vahvaa violettia, sinistä tai mustaa. Mummeli ei itse pukeudu vaaleanpunaiseen huivia tai puseroa ehkä lukuunottamatta, mutta tunnistaa värin hoitavuuden kukkien kautta. Mummelilla oli aikoinaan työtoverina nuori nainen, joka yli kaiken inhosi vaaleanpunaista väriä. Missä tahansa sitä näkikin, hän yökötteli ääneen. Samaisen väriterapiakirjan mukaan vaaleanpunaisen inho kertoo pahasta olosta, läheisyyden ja turvallisuuden puuttumisesta ja halusta unohtaa lapsuuden aikaiset torjutuksi tulemisen tunteet. En tiedä pitikö tuo paikkansa kyseisen henkilön suhteen, mutta jostain niin voimakas inho tietysti kertoo. Sitäpaitsi Mummelia hoitava väri on aidosti suomeksi vaaleanpunainen, ei mikään pinkki!
Totuuden olemus on karu ja selkeä. Se ei ole yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti sanottavissa, ei missään pyhässä tekstissäkään, sillä sanat heijastavat sanojan sävyjä absoluuttiin. Ei ole viisasta takertua sanoihin, on pyrittävä ytimeen. Usein se, miten näen, on todellisuuden heijastusta, jopa harhaa.  avoin portti Kesä jää minuun, tämä ihana, vaikeakin kesä. Kesä jää kuvina ja sanoina, lintujen, veden ja tuulen ääninä, hiljaisuutena, tuoksuina, väreinä, hikipisaroiksi asti puristuvana lämpönä, vilvoittavan tuulen kosketuksena iholla. Kesä loittonee yö yöltä, aamu aamulta, kypsyttää omenat ja marjat mennessään, kutsuu viljelijät korjaamaan satoa ja koululaiset opettajineen työn ääreen. Ei siinä ole mitään surullista, kaikkien aistien muistoina kesä hengittää hiljaa minussa kunnes taas kohdataan. Katja Kaukonen; Odelma; WSOY 2011 Luin Odelman ensimmäisen kerran kevättalvella kohta kirjan julkaisun jälkeen. Toisella lukemalla olen löytänyt siitä eri asioita, kuin uutta. On merkittävää, että suomenkieliseen kirjallisuuteen nousee tekijöitä, joiden teksti on niin monitasoista, että se kestää monta lukemista eikä tyhjene heti. Ensi vaikutelma ei muuttunut: kirja ei ole helppo, mutta palkitsee lukijan mielikuvien rikkaudella. Katja Kaukonen on valinnut tyylilajin, joka ei liene kirjailijallekaan helppo: sanoa asiat toisin, myyttisen maiseman kautta, houkutella näkemään sanojen läpi kuin joen veden tai maan kuoren, pinnanalaisiin. Kiinnostuneena odotan, miten kirjailijan tyyli kehittyy, avautuuko teksti hengittämään sisäavaruutta laajemmallekin jatkossa. – Kirjastomme oli tässä kuussa nostanut uutuuspöydälleen Odelman. ”Kun sanoista katoaa leikki / on aika avata lastenhuoneen ovi. / Hirnahtaa, käydä hevoseksi, / olla kyllin nöyrä ja nivelikäs.” Lappi osoittautui sympaattiseksi runoilijaksi. Hän on minulle uusi tuttavuus, julkaissut kyllä useita kokoelmia ennen tätä. Hän kirjoittaa pieniä terävästi todellisuutta haukkaavia ja merkityksiä oivaltavia runoja. Kirjan ulkoasu houkutti tarttumaan opukseen, niinpä huomaan, että silläkin on merkitystä lukuvalinnoissa kirjaston runsaan tarjonnan äärellä. Pidin näistä runoista. ”Jokaiselle musiikille volyyminsa, / kauneinta se mitä / voi soittaa hiljaisimmin. / Kuljetat sormea otsan uurteella, / neula löytää uran: / soin syvästi, täydesti, / hiukan rahisten kuten ennenkin.” Olen hehkuttanut Meriluodon runoja täällä aiemminkin. Hän on mielestäni yksi merkittävimpiä Suomen ’elävistä runoilijoista’. Ikää leidillä on jo yli 80 vuotta ja yhä runot soivat kirkkaasti ja kalskahtelevat arvostaan tietoisina. Jos tapahtui Bo Carpelanille, että hän kääntyi sisään päin, minimalisoitui runoilijantiensä lopulla – Aila Meriluoto haastaa lukijaa räväyttämällä yhä ja taas naisen koko tunnerepertuaarin näkyville eikä suostu jäämään elämänsä kulisseihin. Silti runot ovat tosia, niissä on myös hiljaisempia sävyjä, ohenevaa tunneskaalaa, muistojen haalistuvia sävyjä. – Hienoa lyriikkaa. ”Hieroglyfejä, rakkaani. / Tajusitko koskaan miten kiire oli? / Elämisen, kokemisen, tajuamisen kiire. / Pyörteen hurjuus joka synnyttää uuden / kesken omaa syntymistään. / Jotakin yritimme säilyttää, / merkitä muistiin vasta kun ohi. / Hieroglyfejä, rakkaani: / muutama viiva, koukero, mistä? / Rakkaudesta juuri nyt – minne jo meni? / Huhuilu, rakkaani. / Hiljaisuus. Ohut viive. / Rakkaus. Ohut viiva. / Tulkitsematon. ” En ole varsinaisesti seurannut maalaislääkäri Kiminkisen ohjelmia televisiosta, vain muutaman pätkän, joista olen havainnut hänen vahvuudekseen sosiaaliset taidot. Tämä lääkäri osaa lähestyä potilaitaan heidän maailmastaan käsin, huumorilla mutta kunnioittavasti ja tehtävänsä kirkkaana mielessä pitäen. On harvinaista omata parantava persoonallisuus yhdistettynä taitoon puhua potilaan kieltä ymmärrettävästi. Sellaista lääkäriä kuunnellaan. Tartuin kirjaan kesäkauden puolivälissä kamppailtuani kolmen vaivan umpisolmussa fysiikkani kanssa viikkokausia. Arvelin, ettei kirja sentään solmujani aukaise, mutta antaa ehkä näkökulmia, jotka voisivat helpottaa sykkyrän purkamista. Kyllä Kiminkisen teksti niinkin toimi. Hauskaa luettavaa eikä vähiten tohtorin tyttären eläväisten piirrosten ansiosta. Lyhytproosaa, juttuja! Väisänen taitaa tämänkin lajin. Hän kirjoittaa mainiolla otteella toisesta kotimaastaan Ranskasta, kotikylänsä ihmisistä siellä, ranskalaisesta elämänmenosta. Väisäsen lahja on nähdä asiat ja todellisuus humaanilla huumorilla viistoten, teksti tuntuu tuoreelta ja hengittää lukijan tahtiin. – Oivallista kesälukemista! Poiketessani keväällä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjamyymälässä Helsingin Mariankatu 7:ssä äkkäsin hyllystä tämän kiinnostavan opuksen. Artikkelien kirjoittajina on edellä mainittujen kirjan toimittaneiden kirjallisuuden tutkijoiden lisäksi Virpi Hämeen-Anttila, Terhi Kivikoski- Hannula, Pirjo Kukkonen, Pekka Kuusisto, Pirjo Lyytikäinen, Sanna Turoma ja Silja Vuorikuru. Saatesanoissa selvitellään nostalgia-termin sisältöä läntisessä kulttuurissamme, myös verrattuna itämaiseen (Hämeen-Anttila) ja todetaan nostalgia erääksi 2000-luvun ideologiaksi, postmoderniksi tavaksi ymmärtää todellisuutta. Nopolan hiljaista hämäläishuumoria on mukavaa helteellä lueskella pihakeinussa. Kirja jättää lukijan hyvälle mielelle. Eila ja Rampe ovat tuttuja kuin naapurit. Heidän keskustelunsa eivät ehkä ole kovin korkealentoisia, mutta se ilmapiiri, mikä heidän jutteluistaan ja suhtautumisestaan Likan edesottamuksiin muodostuu, on niin viihtyisä. *
Yhä uudestaan on jaksettava järkyttyä, kun tapahtuu jotain käsittämättömän kauheaa. Me elämme keskellä hyvän ja pahan taistelua, ei maailmasta millään toimilla voi kitkeä kaikkea pahaa ja sairasta. Yhteisöllisen murhenäytelmän sisälle kätkeytyvät yksilölliset menetykset, sillä jokainen tuhottu elämä on korvaamaton ainutlaatuisuudessaan.Kukin joutuu kohdallaan vastaamaan hyvän puolellako taistelen vai pahan.
Kesäheinän keveys sieluuni tuule, sinä Pyhä, kukan nöyrä kiitos, että maa antaa voiman, taivas valon ja sateen. En pyri pois tieltä, jolle ohjasit, sinä Pyhä, tiedät paremmin mihin tämä kivisen polun mutka tarvitaan.
 ruusun tuoksua Kuumaa. Ruusun tuoksua sydänkesässä. Syntymäpäiviä, nimipäiviä ja pojantyttären nimijuhlaa. Maalla tai kaupungissa, vesillä tai satamassa – kesäfiilistellään. Kyllikki Villa; Elämän korkea keskipäivä; LIKE 2008 ’Päiväkirjaromaani’, kirjailijan itsensä muovaamaa ja täydentämää päiväkirjatekstiä, josta alkusanoissaan Villa sanoo: ”Jotta näistä aineksista saataisiin aikaan romaani, tarvittiin paljolti sepitteellinen rakkaustarina ja kuvitelmiin ja toiveisiin perustuva rakastajan henkilöhahmo.” 1960-luvun moraalisessa ilmapiirissä kuvatunlainen suhdetarina ehkä olisi ollut keskustelua herättävä, tässä ajassa lukija hymähtelee. Mieleen tulee toisen kirjailijan, Helvi Hämäläisen elämäntarina ja vastaavat päiväkirjatilitykset. Kyllikki Villan elämä kirjailijana, tyttären yksinhuoltajana ja vanhan äidin asioiden hoitajana on ollut taloudellisten huolien sävyttämää. Rakkaussuhde nuorempaan, perheelliseen mieheen lienee ollut kirjailijalle tunnetasolla tärkeä, hiipuessaan myös persoonallisen kasvun lähde. Samaan aikaan kirjailijan pitkäaikainen ystävyyssuhde palaa loppuun. Villan taipumus toisaalta itsenäisiin ratkaisuihin, toisaalta riippuvuussuhteisiin paljastuu. Julkaisulla on tietysti kirjallisuushistoriallinen arvonsa, mutta kustannustoimittaja olisi voinut tehdä töitään luettavuuden eduksi: suhdevatvonta on kyllä jossain määrin piinallista luettavaa. * Kristina Carlson; Herra Darwinin puutarhuri; Otava Seven-pokkari 2010 (1.painos 2009) Carlson taitaa kuljetella tarinallaan lukijaa toisessa maassa, menneellä vuosisadalla uskottavasti ja kevyesti. Kentiläisen maalaiskylän asukkaiden maailmassa ei paljon tapahdu, elämä pyörii eteen päin naapureita tarkkaillen. Seurakunnan pappi ja kirkonmenot ovat kylän kokoava voima. – Pieni, 176 sivuinen, oivallisesti rytmitetty kirja. Lukiessa tuli mieleen Spoon River -antologia. * Le Clézio sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon v. 2008, mikä varmaan innoitti ottamaan toisen painoksen aiemmin ilmestyneestä kirjasta. Tässä tarinassa on maagista tenhoa! Autiomaakuvaukset vangitsevat lukijan taianomaiseen ilmapiiriin, jonka rakentajana kirjailija on mestarillinen. Tarinassa on myös historiallista syvyyttä ja yhteiskunnallista näkökulmaa yksilöiden kautta hienosti tuotuna. Yksinäisen tytön tarina antaa eksoottista kiehtovuutta kokonaisuudessa, jossa nimen mukaan autiomaa on pääosassa. – Kesän lukuhelmiä! * Mestarillisesti rakennettu tarina, joka polveilee ja kuplii, hykerryttää ja ihastuttaa. Jukarainen on löytänyt suomennokseensa oikean tyylin, jossa Austerin kieli toimii. Tarina alkaa alakuloisen nihkeänä, mutta karistaa pian yltään yksinäisyyden ja sivullisuuden tahmeat seitit ja osoittautuu lopulta taidokkaasti rytmitetyksi tapahtumavyöryksi, joka tempaa lukijan mukaansa ja pitää otteessaan loppuun asti. – Kuten takakansi lupaa: ”tarina on loistava; kun sen laskee käsistään, mielen valtaa hyvänolontunne.” * Norjalaissyntyinen, amerikkalaistunut kirjailija on erikoisten tarinoiden luojana omaa luokkaansa. Hän luo tarinaan ilmapiirin, jossa on outoa kiihkeyttä ja mystisiä tapahtumia. Ihmisten väliset suhteet ovat monitasoisia, kaikkea ei selitetä, jännitteet puretaan vain osittain. Tästä syntyy omalaatuinen kudelma, jossa liikutaan ajoittain hulluuden rajamailla. Kirjailija pitää kuitenkin tarinan taitavasti koossa. – Ei helppoa luettavaa. * Tuulen varjon kirjailijan nimi näköjään myy. Bestselleriksi osoittautuneen kirjan tekijä ei kaiketi ylimalkaan voi vältää kiusausta ryhtyä kokkaamaan menestysreseptillä uutta keitosta, jossa myyviin perusaineksiin lisätään mausteita ja keitos paistetaan, kuorrutetaan ja tarjotaan ikään kuin uutena ruokalajina. Tässäpä on oivallinen riippukeinussa luettava opus sellaiselle, joka viihtyy magian, murhien ja loputtomien juonenkäänteiden verihuuruisessa suossa eikä vaadi kirjallisesti kummempaa tyyliä kuin nokkeluudella ja miehisillä kyvyillään rehentelevän sankarin yliluonnollista selviytymistä juonien verkossa. – Luin loppuun, paikoin jopa viihdyin, keinussa. *** Joo, kiitti vaa meil kaikil syntymäkarjalaisil, varsinkii teil, ketkä ootta ain heimolaisii tavates haikailleet, jot ei mikkää oo nii ko enne Viipuris. Siel olliit kesätkii semmosii ko kessiin pittää olla, päivä paisto alituisee ja nii ol lämmi jot syän sul. Maalaisserkku viel siihe, jot kärpäset suris ja hiki tippu heinämiehe nenäpääst. No nyt on entiskesä täällä taas. Kolmatta jo peräkkäin mennään. Ei se mitään, jos lämpömittarit huitelee punaisella pari päivää, mutta kun tilanne on päällä viikon kaksi. Sandaali tarttuu asfalttiin ja varjoton parkki saunottaa. Eiköpä ala narina, ettei tätä hellettä kukaan kestä. Tulin pihasta kitkemästä. Siellä kaikki rehottaa. Vettä on suihkuteltu joka ilta ja kukkamaa ilakoi sinistä, lilaa, keltaista, vaaaleanpunaista. Ei turhaan tullut kylvettyä lannoitetta kasvukauden alussa multiin. Näkyy rikkaruohotkin tykkäävän. Mummo on niitä, jotka eivät hellettä diggaa eikä entiskesiä haikaile. Konstit on keksitty. Sisällä pyörii ilmaveivi. Suihkua saa aina kun tarvitsee. Kotonaan saa olla vilpoisimmassa tietämässään asussa. Pakko ei ole kuumimmalla kitkeäkään, jos ei jaksa. Mikä on ollessa. |
|
