Kotiovi rapsahtaa kiinni. Askel ottaa suunnan pihasta kadulle, kotikatua suurenevien numeroiden suuntaan. Kadun varren omakotitalot tuttuine pihoineen, kesähiljainen koulu ja kauppa. Katu päättyy metsän reunaan, siitä jatkuu polku.
Polku laskeutuu laaksoon ja nousee sitten pitkää rinnettä. Tulen isolle kallioiselle aukealle, jossa kasvaa kanervikkoa, heinää ja harvasti korkeita mäntyjä. Polku jatkuu, kaartuu loivasti vasemmalle, mutta minä jään tähän. Tämä on minun avara metsäni tässä kaupungissa.
”Keskellä metsää on odottamatta aukea, jonka vain eksynyt voi löytää” (Tranströmer). Ja sen minä löysin, ensimmäisen kerran eksyttyäni kauan sitten ja jälleen monesti.
Istun kannolle ja suljen silmät. Kuuntelen tuulta, se suhisee havulatvuksissa, kahistelee heinänkorsia, sipaisee otsalta kävelyn nostaman hien, pöyhii tukkaa. Tunnen iholla miten pilvi päästää tuon tuostakin esiin auringonsäteet ja miten se kohta taas peittää ne. Uskalias muurahainen nousee nilkkasukanvartta paljaalle säärelle. Kanto on lämmin kuin jakkara.
Metsässä istujalla on aikaa niin, ettei sitä enää ole. Kiireet kuuluvat toisille, toiseen maailmaan. Pikkulinnut piiskuvat, rastas laulaa lurituksiaan. Kimalainen pörisee, löytääkö se kukan? Avaan silmät: kannolta katsoen on vain maitikan keltaisia pikkuruisia ja alsikeapilan valkeita tuoksuvia kukkia tuonnempana. Siihen suuntaan pörrääjä suunnistaakin. Sitten kuuluu läähätystä. Polkua tulee valpas paimenkoira ja remmin päässä isäntänsä. Koira katsoo kannollaistujan, isäntä tuijottelee polkua, miettii omiaan.
Liikuskelen aukiolla, siellä on myös kivilohkareita ja muutama myrskyn kaatama, maatuva puu. Äkkiä huomaan mustikkavarvikon. Oi, sinisenmustia herkkuja! Siitä paikasta soitan Toiselle, joka jäi lojumaan pihakeinuun lehtensä kanssa. – Hei, haluatko mustikkapiirakkaa, tule metsään ja ota pieni marjakori mukaan, täällä on poimittavaa! – Lähtiessä olin kertonut meneväni katua ylös ja siitä metsään. Jonkin ajan kuluttua puhelin soi. – Missä olet, tulin juuri kadun päästä polulle. – No, sitä vain suoraan eteen päin poikkeamatta, täällä minä olen.
Pikkuinen marjakori täyttyy nopsaan. Istuskeltuamme vielä tovin, nousemme, palaamme polulle ja lähdemme verkkaan kotia kohti. Aukion laidalla pysähdyn: ”Täällä minulle tulee aina onnellinen olo”, sanon. Mustikkasuukko (ehkä kaksi tai kolme..) sinetöi arkisen kesäpäivän metsäretken muistoihin.
Ja iltapäiväkahveilla herkuttelemme jo mustikkapiirakalla.
He lähtivät äitinsä ja isänsä mukaan, pieni menneen ikävän itkua tuhertaen, iso silmissään jo edessä olevan juhlaillan kuvat.
Me saimme kesäillan ja -aamun ja niiden välissä ihmeen hyvin nukutun yön. Pienten jälkojen vilinää, pientä puhetta, hymyjä, naurun remakkaa ja helähtelyjä, haleja.
Me jäimme hiljaiseen Vaarilaan ihmettelemään mihin käyttää kaiken tämän oman ajan ja vapauden. Suukkotuntuma jää – ja olo kuin jyrän alle jääneellä hiirellä.
Yö
pilvet, vihreät tähdet
tuulee, tyyntyy
sarastaa,
järvi on taivas.
(Kai Nieminen)
Tiedättekö missä on paikka, jonka asukkaat nauravat usein ja hersyvästi, puhe syntyy ventovieraan kanssa ihan ilman esittelyjä ja kohmeista epäluuloa: ’mitä se tuo minusta tahtoo’? Siellä puhutaan mie ja sie -kieltä. Siellä voi nauttia vety-, atomi- tai vohvelikahvit yhdessä Suomen kauneimmista sisävesisatamista. Siellä keinahtelee Prinsessa Armada ja veden ääreltä voi nousta kukkaniittyrinnettä ihailemaan linnoituksen valleilta upeita näkymiä yli satamalahden suihkulähteen. Toisella rinteellä kiipeää kaupunki, maamerkkeinään vesitorni ja kirkkojen kupolit. – Taidatte tietää jo…
Toinen vei minut, Kesän Lapsen, juhlimaan synttäreitä sinisen Saimaan rannoille ja vesillekin. Päivä oli mitä ihanin: lämmin, aurinkoinen ja vilvoittavasti tuuleva. Poutapilvet purjehtivat välillä auringon editse, mutta vilu ei tullut missään vaiheessa. Linnoituksen runsaasta kulttuuritarjonnasta valitsin ilahtuneena karjalaisen taiteilijan Grigor Auerin näyttelyn Etelä-Karjalan Taidemuseossa, jossa oli esillä myös hienoja valokuvia Äänisen rantojen kalliomaalauksista ja maisemista.
Illalla nousimme risteilylaivaan, jonka parituntinen kierros näytti uhkeita kalliorantoja, mökkejä puiden siimeksessä, korkealla kulkevan sillan kaaret valoa vasten, ilta-auringon kimalluksen laineilla. Risteilyseura koostui kymmenestä ikäisestämme pariskunnasta, nuorehkojen miesten joukosta ja isästä, joka oli laivalla tyttärensä kanssa. Tunnelma oli mitä leppoisin.
Kesäillan kuihtumattomassa valossa ajelimme kotiin ja olimme perillä ennen puoliyötä. Mikä ihana päivä!
Herään hämärään. Kello näyttää olevan kuusi. Ei taida olla aurinkoaamu tänään. Kurkistan kaihtimen raosta pihaan. Aidalla kimaltaa pisararivi. Satelee.
Hipsin keittiöön. Tiskipöydällä osa eilisistä astioista odottaa pesuvuoroaan. Kone on täynnä puhtaita. Miten ihanaa, että ei tarvitse pestä käsin kaikkia.
Olivat eilen täällä kaikki rakkaat ja tärkeät. Kuopus ja Neito, Esikoinen ja perhe. Pikku pihassa oli ensin myhäilevää, sitten iloista huisketta, astioiden kilinää, grillistä tulvivia tuoksuja.
Aurinko helli, ruoka maistui kesältä. Samaan pöytään mahtuminen oli pieni pulmakin, kun nurmikon puolelle ei vielä voinut jatkaa liikennettä. Tiivistä, vilisevää.
Muistan viime kesän ja olen kiitollinen, että on näin hyvin nyt. Huomenna Toinen vie minut ihanaan kesäkaupunkiin toisaalle. Elämä on juhlaa.
Olen saanut onnekseni nauttia kolmannen elämänvaiheen vapaudesta jo muutaman vuoden. Jos entisministeri Matin Rukan lumilla kehkeytynyt idea eläkeiän nostamisesta olisi mennyt lainsäätörattaista läpi, jäisin vasta nyt siis eläkkeelle. Ohhoh kullaista kolmatta ikää!
Tulin ajatelleeksi hämmästyneenä miten vähän se seikka, että jokaisessa arkipäivässä on viime vuodet ollut omille asioille reilut kahdeksan tuntia lisäaikaa, on lisännyt aikaansaannoksia. Samat kotiaskareet on hoidettu aikoinaan työpäivän jatkeena ja arkilauantaisin. Kysymys lienee siis vauhdista, on se ollut hujakkaa ja stressiä on pitänyt sietää. Mennessä on viety ja tullessa tuotu niin kuin äiti tyttärelleen neuvoi.
Äidin opetuksista on kotoisin myös termi luppoaika. Hän sai sen kyllä kuulostamaan laiskana vetelehtimiseltä. Jossakin vaiheessa oivalsin luppoajan olevan vain vaihe aikanaan tehtävien töiden välissä ilman sen kummempaa arvovarausta. Olen oppinut monta muutakin äidin miinustamaa asiaa kääntämään plussan puolelle sittemmin. Luppo ja leppo, nuo mainiot sanasisarukset, joiden isäsana lienee lepo. Naisihmiselle olisi hyvä semmoinen kotivääpeli korvien välissä, joka ajoittain komentaisi: huomio, LEPO!
Rakastan lukea silloin tällöin raamatustani Saarnaajan kirjaa. Siihen kirjatut aikamietteet ovat kultajyviä. Saarnaaja näki kirkkaasti miten paljon on meneillään turhaa touhua maailman laidoilla. Kulutuksen, hamstraamisen ja kiipimisen aika on osaltani ohi, jos sitä nyt olikaan. Kolmatta elämänvaihettaan kulkeva voi jo keskittyä tärkeisiin ja tarpeellisiin. Ja ’tarpeellisia on vähän’, kuten Mestari opetti.
Ystäväsiskon kanssa meillä on ollut pitkäaikaisprojektina käydä tutustumassa eri hengellisiin kesäjuhliin. Kun nyt vanhoillis-lestadiolaisten Suviseurat ovat tänä vuonna Etelä-Suomessa, päätimme lähteä Lopelle.
Systeemiimme kuuluu valmistautua taustatiedoin. Osasimme siis odottaa, että perille oli selkeä viitoitus, vapaaehtoiset ohjasivat autoja parkkialueella ja pysäköintipellon laidalta kulki nonstoppina bussi juhlapaikalle. Jätimme bussipaikat suosiolla lapsiperheille ja vanhuksille ja lähdimme kirkkaansinisellä aidattua, kuorikkeella pehmustettua metsäpolkua kohti Suviseurakenttää, josta kuuluva veisuu veti askelia ääntä kohden. Metsässä oli raikasta, mieli avoin ja kevyt.
Olen ollut kerran aiemmin 1960-luvun lopulla uteliaisuuttani Rauhanyhdistyksen seuroissa Helsingin Fredalla. Toivoin epämääräisesti, että jokin olisi muuttunut niistä ajoista, ainakin minä olen muuttunut. Nuorena nähdyn Maa on syntinen laulu -elokuvan jättämä pöyristys on jo haihtunut. Viime vuosien kohu-uutisoinnit lapsiin kohdistuvista rikoksista tai hengellisestä väkivallasta liikkeen piirissä ovat nekin asettuneet jo suhteelliseen kokoonsa. Syntiä tehdään enemmän ihan muissa piireissä, arvelen.
 Suviseurojen juhlakenttä Lopen Räyskälässä Ensi vaikutelma juhla-alueelta oli häkellyttävä. Koskaan missään ikinä en ole nähnyt yhtä aikaa niin paljon niin pieniä lapsia vanhempineen! Mummonsydämeni oli aivan syrjällään kaikkialla vilistävien lippalakkipäisten pikkupoikien ja suloisesti hymyävien lettipäätyttöjen puolesta. Voin kuvitella, että nuoria kokoontuu tuhatmäärin erilaisille festareille, mutta nämä nuoret ovat toista maata. He käyttäytyvät siivosti, valtaosa pukeutuu nuorten tapaan, mutta kauniisti, heitä näki juttelemassa mummojensa ja pappojensa kanssa kunnioittavasti ja heidän silmistään näkyy, että elämä on tällaisena hyvä. Monilapsisten perheiden äidit ja isät jakoivat vastuun tasapuolisesti. En osunut näkemään yhtään väsynyttä ja katkeroitunutta äitiä. Mykistävää.
Ruokatarjoilussa litroittain myytävät mitat saivat selityksensä. Samoin juhlakentän laitaan pystytetty tilapäiskauppa, jossa myytiin kaikkea lapsiperheen arkeen kuuluvaa vaipoista isoihin ruokapakkauksiin. Juhlateltta 1300:lle oli kaunis ja valoisa, lippurivistö hulmusi iloisesti navakassa tuulessa. Keskelle aluetta oli pystytetty Suviseurojen tunnuskaari, jossa juhlien tunnus oli ainakin viroksi, venäjäksi, ruotsiksi ja englanniksi suomen lisäksi. Teltan lähellä oli vanhuksille hoivapaikka, jossa oli selkää tukevia tuoleja, petipaikkoja väsyneille ja invakäymälät taaempana. Vanhemmistaan eksyneille lapsille oli oma hoivapaikka. Kentällä velloi valtava isojen ja pienten ihmisten massa ja alueen reunoille sijoitettujen asuntovaunujensa ja telttojensa liepeillä majaili lukemattomia perheitä.
Istuimme juhlateltassa pariin otteeseen niin kauan kuin selkä kesti lankulla kököttämistä. Ilahduimme kovasti, kun seuroissa kanttori keksi ehdottaa Siionin lauluista yhden meillekin tutun, jonka sanat osasimme ulkoa: ”Pikku lintu riemuissaan”. Seurapuheet olivat tunteikkaita, eräskin miespuhuja liikuttui omista sanoistaan niin, ettei kuulija tahtonut saada selvää, mitä hän yritti sanoa. Omakohtaisen synninpäästön ja anteeksiantamuksen sanan ”Jeesuksen nimessä ja veressä” sai, jos nosti kätensä ylös. Ryhmähenki oli vahva. Tuli vaikutelma, että tässä nyt on koolla Jumalanlasten joukko. Puheenparsi on vähän omanlaisensa kaikissa hengellisissä piireissä. Lestadiolainen ’on uskomassa’ siinä, missä körttiläinen ’on herännyt’, viidesläinen ’uudestisyntynyt’ tai ’tehnyt parannuksen’, ’kääntynyt’ tai ’pelastettu’.
Vapaaehtoiset tekivät työtään ystävällisesti ruuanmyyntiteltoissa. Pienet pojat ja tytöt keräsivät roskia alueelta tai myivät jäätelöä pikkuisista kannettavista laatikoista. Porukka oli vapaan, rennon ja iloisen oloista. Käsittämätöntä sekin, että kireää tungeksimista eikä etuilua esiintynyt. Pikkulapset nukahtelivat rattaisiin, äitinsä tai isänsä syliin. Jos joku vauva alkoi parkua, äiti nousi tyynesti ja käveli teltasta ulos hoitamaan pahan mielen aiheen pois.
Ennen kotiinlähtöä istuimme vielä tovin autossamme parkkialueella, johon kovaäänisestä kuului messu. Yllättävä ja mukava kokemus nämä suviset seurat. Jättivät positiivisen fiiliksen ja paljon ajateltavaa.
Toinen päivä Edinburgissa
Viimeinen matkapäivä tarjoaa vielä elämyksen. Osa lähtee aamiaisen jälkeen Eijan johdolla tutustumaan Georgian Houseen, Yrjönaikaiseen museotaloon. Me nukumme pitkään hehtaarivuoteessa ja lähdemme sitten aamiaisen jälkeen levänneinä kävellen kohti Edinburgin linnaa. Tapaamme Eijan ja muut matkalaiset linnan pihalla. Linnan alueella voisi liikkua helposti omin päinkin, mutta onhan mukava kuulla tuttua selostusta ja voida esittää kysymyksiä. Linna on ilmeisen suosittu käyntikohde, siellä on valtavasti japanilaisia ja muitakin turisteja sekä koululaisryhmiä opettajineen.
 university square  Edinburgin linna  St. Margaret's Chapel  kappelin lasimaalaus Linnan pikkuinen St. Margaretin kappeli on suosittu vihkipaikka, niinpä nytkin sinne pujahtaa hääpari, ovi suljetaan ja turistilauma saa kierrellä muualla vuoroaan odotellen. Mielenkiintoista on nähdä linnan museo-osassa mm. kuninkaan kruunu ja miekka sekä ”Kohtalonkivi”, paasi, jonka päällä useimmat kuninkaat on historian saatossa kruunattu. Paasi on ollut Westminster Abbeyssakin 700 vuotta ja palautettu juurilleen 1996. Tämä on skoteille ja englantilaisille pyhä kivi, jonka jokainen haluaa kerran nähdä. Skotlannilla on vaikuttava kuninkaiden luettelo vuodesta 1058 lähtien, muutama kuningatarkin siellä Malcomien, Donaldien, Alexanderien, Johnien, Williamien, Charlesien, Jamesien ja Robertien joukossa. Me tasavaltalaiset emme voi ymmärtääkään miten tärkeä tämä kuninkaallinen jatkumo heille on. Ehkä nykyisen monarkin, Elisabeth II:n 60-vuotisen hallituskauden juhlinta on avannut näitä merkityksiä.
 näkymä linnan pihalta kaupunkiin  hääparin juhlamarsalkka kappelin edustalla  linnan siluetti Prince Streetin puistosta Linnan pihaan johtavalla kadulla on säkkipillin soittajia, historiallisiin asuihin pukeutunutta väkeä, myös näitä patsaaksi naamioituneita hahmoja, joiden ulkoasujen ideoinnilla ei ole rajaa. Yksi on yltyleensä pienten peilien peitossa, toinen esittää päätöntä miestä pelkät silmälasit ja hattu hartioillaan, kolmas on pukeutunut kuninkaaksi ja karjahtelee välinpitämättömille ohikulkijoille vihaisesti miekkaansa kalistellen: miksi ette pane hattuuni rahaa? luuletteko, että tässä lystikseni seison?
Kairoshetki
Pujahdamme St. Giles’n katedraaliin, joka tuntuu taivaallisen rauhan tyyssijalta sirkuspellelauman puristuksesta päästyä. Lasimaalausten läpi siivilöityvä valo ympäröi kauneudenjanoisen sielun. Keskilaivasta kohoaa kaariholveihin katedraalikuoron soinnukkaasti laulama Amazing Grace puhtain intervallein ja erityisen upein miesäänin. Istumme hartaana kuuntelevan yleisön joukkoon ja kaikki muu unohtuu…
 vanhalla hautausmaalla St.Johnin kirkon kupeessa Auringonpunerrus hehkuu pilvien yllä matkalla kotiin. Mietin mitkä olivat vaikuttavimmat elämykset tällä matkalla. Sodan uhrien muistomerkki siinä avarassa maisemassa, missä taivas kaartui vuorien ja nummien yllä ja pilvet lepäsivät vuorten rinteillä. Satunnainen taukomaisema Ylämaassa, missä yhtäkkiä tunsin maiseman sielun värähtelevän omani kanssa samalla taajuudella. Ja yllättävä konsertti kauniissa katedraalissa. Niin se aina on, parhaat hetket syntyvät yllätyksenä, ovat lahja elämältä.
***
Edinburgissa
Aamulla tulen ajatelleeksi Ylämaalla näkemiämme metsiä. Ovat istuttaneet paljaille ruohorinteille sinne tänne havupuumetsiköitä. Kaukaa ne näyttävät kauniilta, läheltä huomasi senkin, että vain alueen reunapuut ovat elinvoimaisen ja terhakan näköisiä. Istutus on niin tiheää, että keskemmällä rungot ovat kuin tulitikut ja havustoa vain latvoissa. Suomi on tuonut metsäosaamistaan tännekin: aukkohakkuut, nuo kauheat raiskiot, joita pakoon ei kotimaassa pääse enää muualla kuin luonnonsuojelualueilla. Eija kertoi, että Skotlannista viedään tuota roskapuuta Suomen puuteollisuuden raaka-aineeksi. Hyytävää markkinataloutta.
Joukkomme haetaan bussilla kaupunkikierrokselle. Se kestää aiottua kauemmin, Eija keskustelee tuon tuostakin kuljettajan kanssa ja henkäisee lopulta meillekin mikrofoniinsa: kaupunki on aivan sekaisin olympiasoihdun takia! Katuja on suljettu, jotkin keskustan esiteltävistä paikoista ovat niin motissa, että emme pääse sinne mitään kautta. Poliiseja parveilee kaikkialla. Lontoon tulevat olympialaiset näkyvät ja tuntuvat täällä sekä Galsgowissa muutenkin, muun muassa isot olympiarenkaat on pystytetty Princes Streetin puistoon strategisesti niin, että niitä kuvatessa taustalle jää Edinburgin linna.
Edinburg on Skotlannin pääkaupunki, jossa on vajaat puoli miljoonaa asukasta, neljä yliopistoa, pankit suuri työnantaja. Kaupungin ilme on hyväntuulisen vilkas, turisteja on paljon. Koululaisryhmiä näkee myös kaikkialla, sillä heidän loma-aikansa on vasta heinäkuu. Skotlannissa lapset alkavat opintiensä viisivuotiaina ja jokaisella koululla on oma koulupuku, jota lasten on käytettävä. Kouluruoka on niin vaatimatonta, että vanhemmat laittavat yleensä eväät lapsilleen. Ala-asteen lapset ovat aivan väsyksissä ja nälkäisiä kuuden tunnin koulupäivän jälkeen, kertoo Eija.
M/S Britannia
Päivän kohokohdaksi muodostuu käynti Britannialla, kuninkaallisella huvipurrella, joka on avattu yleisölle. Laivan poistaminen alkuperäiskäytöstä kuuluu kovasti harmittaneen Kuningatar Elisabethia. Hänelle laiva on ollut niitä harvoja paikkoja, joissa hän on voinut rentoutua. Yksityisyydestä ei voine sielläkään puhua, kun laivalla on ollut satakunta henkilökuntaan kuuluvaa huolehtimassa kuningattaren perheen eksklusiivisesta rentoutumismahdollisuudesta.
 Laivan pienoismalli  laivan mukana purjevene  ...ja moottorivene rantautumista varten  kuningattaren hytti  salonki  ruokasali  sairaalahytti 
 myymälän ikkuna Näemme mm. kuningattaren ja prinssi Philipin työhuoneet ja makuuhuoneet sekä kuninkaallisen ’honeymoon’ -huoneen, jossa kuningasperheen nuoret ovat kuulemma viettäneet ns. hääyönsä. Huone näyttää viihtyisältä, joten ei liene sen vika, että kaikkien avioliitot ovat sittemmin hajonneet. Laivan esittely on laadittu joustavaksi: jokainen saa kapulan, josta löytyy suomenkielinen selostus numeroin merkityille kohteille kierroksella. Kierros päättyy – kuinkas muuten – laivan kylkeen satamaan rakennetun tavaratalon matkamuistomyymälään. Sieltä saa laadukkaita tavaroita, jotka liittyvät tavalla tai toisella Britannia-laivaan tai kuningatar Elisabethin juhlavuoteen. Toinen tarkastelee signeerattuja viskilaseja, mistä voi päätellä hänen ehkä ostaneen viskitislaamosta tuliaispullonkin.
Jäämme kierroksen jälkeen tutkailemaan keskustan John Lewis-tavarataloa, josta ostan muistoksi puseron ja pienet korvakorut. Yhteisvoimin elvytämme englantiamme myös kosmetiikkaosastolla, josta avuliaan ja huumorintajuisen myyjättären avulla saan ostetuksi kotiin unohtuneen, hiustenkuivaajan kanssa käytettävän pyöreän harjan ja kampausvaahtoa.
Tavaratalon lähistöllä huomaan kyltin ’scotch citizen house’, jossa ulkomainoksen mukaan pitäisi olla kahvila. Juhlallisen kokoisessa aulassa kysyn caféta ja meitä opastetaan ystävällisesti: right ahead and left. Kävelemme hiljaisuuden vallitessa useiden suurten salien läpi. Ne ovat täynnä koneiden ääreen kumartuneita kansalaisia. Pakokauhu iskee viidennessä salissa: emme ikinä pääse täältä ulos, tämä on jonkin muinaisen tutkijayhdyskunnan hautakammio. Kun viimein tulee vastaan piha-alue, nauran hervottomasti silkasta helpotuksesta, mutta Toisen otsalla on synkkä pilvi. Vasemmalla ei ole mitään kahvilannäköistä tilaa. Löydämme lopulta ulkokautta reitin pihalle, josta lähdimme. (Ehkä opastaja tarkoittikin first right, then ahead and finaly left?)
Koko matkan keskustasta hotellille kävelemme hiljaisuuden vallitessa. Mietin missäköhän paikassa tulimme käyneeksi. Perillä hotellissa olen aika ryytynyt. Siistiytymisen jälkeen laskeudumme alas nauttimaan five o’clock tean.
Illallisella
Pöytäseuraksi osuu tällä kertaa kaksi mainiota, keskustelevaa pariskuntaa. Kuten usein on, kummankin pariskunnan toinen osapuoli on hiljaisempi ja toinen puheliaampi. Kaikki osallistuvat kuitenkin, mikä tuo mukavasti sävyjä keskusteluun. Nämä ovat kaikki maailmaa (ja elämää) jo kokeneita ihmisiä. Illallisen loppupuolella ilmenee, että toinen pariskunta asuu naapurikunnassamme ja että rouva on juuri jäämässä eläkkeelle. Ehdotan maljaa eläköitymisen kunniaksi.
Tulen kysyneeksi miten kukin on päätynyt juuri tälle matkalle. Miesparin vanhempi herra sanoo: johonkinhan pitää aina lähteä. Hän on aiemmin puhunut kauniisti Ylämaan maisemista. Hänen ystävällään ei ole lisättävää tai ei halua sanoa mitään. Rouvahenkilö kertoo käyneensä Englannissa ja Walesissa useamman kerran ja halunneensa nähdä pohjoisosan saaresta. Rouvan mies ilmaisee lähteneensä vaimon mukaan. Toinen meistä sanoo minun huomanneen ensin matkailmoituksen ja itse kiinnostuneensa kohteesta, kun emme ole Brittein saarilla aiemmin käyneet. Minä kerron myös viehättyneeni Ylämaan maisemasta. Ajattelen: minähän olen aina halunnut nähdä nummet. Harmi, että kanervat kukkivat vasta elokuussa, silloin Ylämaa on taas erinäköinen. Keskustelimme vilkkaasti, mutta mitä me söimme? Meribassia ja jäätelöpalloja? Onkohan tässä maassa muuta kuin possua tai kalaa, emme ainakaan sattuneet saamaan. Mihin se pihvikarja joutuu, vientiinkö?
jatkuu
Aamu Invernessissä
Kello on seitsemän. Kaupunki on aivan hiljainen, yhtään kulkijaa ei näy. Parista piipusta nousee hento savukiehkura. Muutama lokki kaartelee taivaalla. Joen rannassa on vanhoja taloja, niitä joiden savupiipun päällä on pikku piippuja ja katot kasvavat jäkälää. (Pikku piippuja on niin monta kuin talossa on tulisijoja, jokaisesta tulee oma hormi katolle, kertoi Eija.) Pihoja ympäröi tiilimuuri ja muurin sisällä kukkaistutuksia, jokunen puu, puutarhassa pieni pöytä ja pari kevyttä tuolia. Joen toisella puolella kaupunki kiipeää kukkulan rinnettä. Siellä on uudempia taloja, joissa ei piippuja näy katoilla, talot lämmitetään maakaasulla. Kaupungin yleisilme on kodikkaan harmaa, vähän nuhjuinen. Korkeimman kukkulan laella on kolme linkkitornia; kännykät, netti, tv ja radio toimivat.
 Invernessin aamu Aamutunnelma kaupungissa on pysähtyneen oloinen. Taivaalla on seestyvän päivän merkit, pilvet rakoilevat. Lämpötila on ollut yhtä- ja kahtatoista. Eilen aurinko pilkahti muutaman kerran, yleensä on pilvistä. Lämpötila on hellekammoiselle ihan sopiva.
Linnojen tietä takaisin
Lähdemme ajamaan Ylämaata toista reittiä takaisin Edinburgiin. Pakollinen whiskytislaamokäynti ei innosta minua, selostukset tislausprosessista valuvat ylitseni kuin hanhenselkää vesi. Jäipä sentään se mieleen, että tislausprosessissa haihtuva alkoholi, jota sanovat ’enkelten osuudeksi’, mustuttaa tislaamoalueen puiden rungot ja rakennusten seinät. Maistan muiden mukana juomaa, jonka maku ei ole yhtään parantunut sitten ensimmäisen maistiaisen joskus viime vuosisadalla: kerrassaan kamalaa on. Kaadan vaivihkaa loput Toisen lasiin. Hän ei moiti makua.
 black trees  Eija-opas Moni miesmatkalainen käy myymälästä valikoimassa tuliaispullon tai kaksi. Kuulemme asiantuntijan ohjeen: periaatteessa viskiin voi sekoittaa vettä, mutta ei ikinä jäitä, sillä kylmä tappaa aromin. – Viskin juominen on tietysti, niin kuin moni muukin asia tässä elämässä, ihan itestä kiinni, sanoo Eija ja tunnustautuu enempi viini-ihmiseksi. Skottilaiset kuulemma sekoittavat kaurapuuroonsakin korkillisen viskiä, mikä tekee erityisen mainion makusäväyksen arkiruokaan. (Taitavat lisäillä korkillisia vähän sinne sun tänne, arvelen.)
 jalostettuja rhodoja viskitislaamon pihassa  Glamis Castle Matkalla saamme vain kaukaa ihailla kaunista valkoista linnaa, joka on yksityisen aatelissuvun omistuksessa, mutta sen sijaan pääsemme oikein tutustumaan edesmenneen Kuningataräidin (alkuaan lady Elisabeth Bowes-Lyon) kotilinnaan, Glamis Castleen, jota edelleen hallinnoi Bowes-Lyonin aatelissuku. Skotlantilaisten miellyttämiseksi Kuningataräidin kerrotaan tulleen Lontoosta synnyttämään toisen tyttärensä Margaretin Glamisin linnaan. Linnassa on esillä runsaasti valokuvia kuninkaallisesta perheestä, maalattuja muotokuvia Kuningataräidistä ja Kuningas George VI:nnesta, prinsessa Margaretista myös erityisen hieno muotokuva. Linna on osittain yleisölle avoin, osittain yksityisasuntona. Sisustus on arvoantiikkia astiastoja ja koriste-esineitä myöten. Aidon aatelislinnan näkeminen herätti kyllä ajatuksia brittiläisestä luokkayhteiskunnasta, joka yhä edelleen on voimissaan ylä- ja alahuoneineen Englannin puolella. Skotlannissahan valtaa pitää parlamentti.
Matkan varrella syömme tyypillisen skottilaisen lounaan: fish’n chips. Sitä tilatessa tietää ainakin mitä saa: rasvassa keitettyä perunaa ja kalaa. Se on myös nopea ja helppo valinta. Eija sanoo, että skottilaiset syövät tavattoman epäterveellisesti ja sairastavat paljon. Voin kuvitella, jos söisin paikalliseen tapaan joka päivä, mahtaisin paisua yli äyräideni ja sappeni kiehahtelisi yhtenään. – Heillä ei ole Pekka Puskaa, nauran Eijalle. – Ei niin, ja sitä paitsi sairaanhoito lääkkeineen on ilmaista.
Muuten, en tiennyt, että kiltti, tuo maanmainio hameasu, on alunperin ylle laskostettu villahuopa, jonka toinen pää heitettiin olan yli niin, että siitä muodostui reppu. Edustassa roikkuva mäyrännahkakukkaro oli alkuaan eväsjauhoja varten. Kaurajauhoista keiteltiin sitten puuroa. Kiltti on nykyään kansallispuvun tapaan skottimiesten juhla-asu. Myös naisille valmistetaan kilttihameita. Eija kertoo kysyneensä kerran skottimieheltä kurillaan, mitä kiltin alla on. Vastaus oli: ”Toimivaa tavaraa.”
 Kilttimies säkkipilleineen huikeassa maisemassa Kanervanummet ovat ruskeina tähän aikaan vuodesta. Niissä näkyy kuitenkin vihreitä ja mustia laikkuja. Selitys on, että nummilla elää punariekkoa, joka on haluttu riistalintu. Se syö uusia versoja ja pesii vanhan kanervikon suojissa. Siksi rinteille poltetaan aukkoja, joihin uudet versot nousevat nopeasti ja riekkokanta voi hyvin.
Skotlannissa on lama, sanoo Eija. Se näkyy sillä tavalla kuin muuallakin: liikehuoneistot tyhjenevät, vuokrattavia ja ostettavia huoneistoja näkyy paljon varsinkin kaupunkien laidoilla. Pienet yritykset valuvat isojen kauppaketjujen käsiin ja pian alkaa näyttää samalta kuin kaikissa kaupungeissa. Omaleimaisuus häviää hiljalleen, mikä on sääli.
Julkinen liikenne on Skotlannissa maksutonta yli 60 vuotiaille. Tosin se on myös huonossa jamassa Thatcherin hallinnoimisen jäljiltä; yhteyksiä on rajusti supistettu ja matkustus julkisilla on käynyt sen vuoksi hankalaksi. Moni ostaa lopulta auton, kun kyllästyy jonotteluun. Tästä myös johtuu, että vanhukset eivät pääse kotoaan juuri minnekään. Eija kertoo konsulaattinsa puitteissa tekevänsä vapaaehtoistyötä ikääntyneiden suomalaisten parissa kotonaan Manchesterissä.
Ilta Edinburgissa
Majoitumme neljän tähden hotelliin Edinburgissa. Meille osuu ylimmän kerroksen kulmahuone, jonka kylpyhuoneessa on sekä suihkutila että amme ja iso ikkuna, josta huima näköala. Huoneen vuode on niin leveä, että siihen mahtuisi helposti nelihenkinen perhe kissoineen koirineen. Olemme sanattomia.
Illallinen kestää hyvinkin kaksi tuntia. Olenko mainostanut erinomaista palvelukulttuuria? No, odottelemme tällä kertaa alkuruokaa peräti tunnin. Graavilohisiivun asettelu perunasalaatin päälle ja rucolaa koristeeksi on uskomattoman aikaavievää puuhaa. Tilaukset otetaan kyllä huolellisesti ylös, mutta kun ruuat on saatu viimein lautasille, niiden kanssa kuljeskellaan kysymässä jokaiselta tilasitteko tämän vai jotain muuta. Pääruuaksi valitsen kasvisrisottoa, joka on maukasta, mutta hyvin täyttävää. Jälkiruuaksi onnistumme valitsemaan täydellisen vadelmabruleen jonka saatteena on pikkuleipä.
Pöytäseurana on tällä kertaa puhumaton yksin matkustava nainen sekä vilkkaasti keskustelevat nuori nainen ja mies, jotka minä arvelen nuoreksi pariksi, mutta Toinen tulkitsee heidät sisaruksiksi. Kun nuoret poistuivat jälkiruuan syötyään, mykkä yksinäinen puhkeaa puhumaan ja ehdimme vaihtaa siinä ajatuksia matkakokemuksistamme. Sellaista se on, joskus joku vie toisilta sanat suusta kirjaimellisesti. Loppupuolella ateriaa illallishuoneeseen pelmahtaa pitkä pöydällinen italialaisleidejä ja kas, kohta äänivalli kohoaa kattoon ja mekin pakenemme huoneeseemme.
Päivän päätteeksi asetumme ylämaan niittyaukean kokoisen vuoteemme äärilaidoille nukkumaan. Paljon on sulamattomia ja lausumattomia sanoja, kolhittua hiljaisuutta siinä välissä. Kuulen mustarastaan laulavan puutarhassa. Se ei kerro meistä nyt mitään, omiaan vain viheltelee. Jossain toisessa vuoteessa ja mielentilassa olisin onnellisempi.
*jatkuu
|
|
