Aamu Invernessissä

Kello on seitsemän. Kaupunki on aivan hiljainen, yhtään kulkijaa ei näy. Parista piipusta nousee hento savukiehkura. Muutama lokki kaartelee taivaalla. Joen rannassa on vanhoja taloja, niitä joiden savupiipun päällä on pikku piippuja ja katot kasvavat jäkälää. (Pikku piippuja on niin monta kuin talossa on tulisijoja, jokaisesta tulee oma hormi katolle, kertoi Eija.) Pihoja ympäröi tiilimuuri ja muurin sisällä kukkaistutuksia, jokunen puu, puutarhassa pieni pöytä ja pari kevyttä tuolia. Joen toisella puolella kaupunki kiipeää kukkulan rinnettä. Siellä on uudempia taloja, joissa ei piippuja näy katoilla, talot lämmitetään maakaasulla. Kaupungin yleisilme on kodikkaan harmaa, vähän nuhjuinen. Korkeimman kukkulan laella on kolme linkkitornia; kännykät, netti, tv ja radio toimivat.

Invernessin aamu

Aamutunnelma kaupungissa on pysähtyneen oloinen. Taivaalla on seestyvän päivän merkit, pilvet rakoilevat. Lämpötila on ollut yhtä- ja kahtatoista. Eilen aurinko pilkahti muutaman kerran, yleensä on pilvistä. Lämpötila on hellekammoiselle ihan sopiva.

Linnojen tietä takaisin

Lähdemme ajamaan Ylämaata toista reittiä takaisin Edinburgiin. Pakollinen whiskytislaamokäynti ei innosta minua, selostukset tislausprosessista valuvat ylitseni kuin hanhenselkää vesi. Jäipä sentään se mieleen, että tislausprosessissa haihtuva alkoholi, jota sanovat ’enkelten osuudeksi’, mustuttaa tislaamoalueen puiden rungot ja rakennusten seinät. Maistan muiden mukana juomaa, jonka maku ei ole yhtään parantunut sitten ensimmäisen maistiaisen joskus viime vuosisadalla: kerrassaan kamalaa on. Kaadan vaivihkaa loput Toisen lasiin. Hän ei moiti makua.

black trees

Eija-opas

Moni miesmatkalainen käy myymälästä valikoimassa tuliaispullon tai kaksi. Kuulemme asiantuntijan ohjeen: periaatteessa viskiin voi sekoittaa vettä, mutta ei ikinä jäitä, sillä kylmä tappaa aromin. – Viskin juominen on tietysti, niin kuin moni muukin asia tässä elämässä, ihan itestä kiinni, sanoo Eija ja tunnustautuu enempi viini-ihmiseksi. Skottilaiset kuulemma sekoittavat kaurapuuroonsakin korkillisen viskiä, mikä tekee erityisen mainion makusäväyksen arkiruokaan. (Taitavat lisäillä korkillisia vähän sinne sun tänne, arvelen.)  

jalostettuja rhodoja viskitislaamon pihassa

Glamis Castle

Matkalla saamme vain kaukaa ihailla kaunista valkoista linnaa, joka on yksityisen aatelissuvun omistuksessa, mutta sen sijaan pääsemme oikein tutustumaan edesmenneen Kuningataräidin (alkuaan lady Elisabeth Bowes-Lyon) kotilinnaan, Glamis Castleen, jota edelleen hallinnoi Bowes-Lyonin aatelissuku. Skotlantilaisten miellyttämiseksi Kuningataräidin kerrotaan tulleen Lontoosta synnyttämään toisen tyttärensä Margaretin Glamisin linnaan. Linnassa on esillä runsaasti valokuvia kuninkaallisesta perheestä, maalattuja muotokuvia Kuningataräidistä ja Kuningas George VI:nnesta, prinsessa Margaretista myös erityisen hieno muotokuva. Linna on osittain yleisölle avoin, osittain yksityisasuntona. Sisustus on arvoantiikkia astiastoja ja koriste-esineitä myöten. Aidon aatelislinnan näkeminen herätti kyllä ajatuksia brittiläisestä luokkayhteiskunnasta, joka yhä edelleen on voimissaan ylä- ja alahuoneineen Englannin puolella. Skotlannissahan valtaa pitää parlamentti.

Matkan varrella syömme tyypillisen skottilaisen lounaan: fish’n chips. Sitä tilatessa tietää ainakin mitä saa: rasvassa keitettyä perunaa ja kalaa. Se on myös nopea ja helppo valinta. Eija sanoo, että skottilaiset syövät tavattoman epäterveellisesti ja sairastavat paljon. Voin kuvitella, jos söisin paikalliseen tapaan joka päivä, mahtaisin paisua yli äyräideni ja sappeni kiehahtelisi yhtenään. – Heillä ei ole Pekka Puskaa, nauran Eijalle. – Ei niin, ja sitä paitsi sairaanhoito lääkkeineen on ilmaista.

Muuten, en tiennyt, että kiltti, tuo maanmainio hameasu, on alunperin ylle laskostettu villahuopa, jonka toinen pää heitettiin olan yli niin, että siitä muodostui reppu. Edustassa roikkuva mäyrännahkakukkaro oli alkuaan eväsjauhoja varten. Kaurajauhoista keiteltiin sitten puuroa. Kiltti on nykyään kansallispuvun tapaan skottimiesten juhla-asu. Myös naisille valmistetaan kilttihameita. Eija kertoo kysyneensä kerran skottimieheltä kurillaan, mitä kiltin alla on. Vastaus oli: ”Toimivaa tavaraa.”

Kilttimies säkkipilleineen huikeassa maisemassa

Kanervanummet ovat ruskeina tähän aikaan vuodesta. Niissä näkyy kuitenkin vihreitä ja mustia laikkuja. Selitys on, että nummilla elää punariekkoa, joka on haluttu riistalintu. Se syö uusia versoja ja pesii vanhan kanervikon suojissa. Siksi rinteille poltetaan aukkoja, joihin uudet versot nousevat nopeasti ja riekkokanta voi hyvin.  

Skotlannissa on lama, sanoo Eija. Se näkyy sillä tavalla kuin muuallakin: liikehuoneistot tyhjenevät, vuokrattavia ja ostettavia huoneistoja näkyy paljon varsinkin kaupunkien laidoilla. Pienet yritykset valuvat isojen kauppaketjujen käsiin ja pian alkaa näyttää samalta kuin kaikissa kaupungeissa. Omaleimaisuus häviää hiljalleen, mikä on sääli.

Julkinen liikenne on Skotlannissa maksutonta yli 60 vuotiaille. Tosin se on myös huonossa jamassa Thatcherin hallinnoimisen jäljiltä; yhteyksiä on rajusti supistettu ja matkustus julkisilla on käynyt sen vuoksi hankalaksi. Moni ostaa lopulta auton, kun kyllästyy jonotteluun. Tästä myös johtuu, että vanhukset eivät pääse kotoaan juuri minnekään. Eija kertoo konsulaattinsa puitteissa tekevänsä vapaaehtoistyötä ikääntyneiden suomalaisten parissa kotonaan Manchesterissä.

Ilta Edinburgissa

Majoitumme neljän tähden hotelliin Edinburgissa. Meille osuu ylimmän kerroksen kulmahuone, jonka kylpyhuoneessa on sekä suihkutila että amme ja iso ikkuna, josta huima näköala. Huoneen vuode on niin leveä, että siihen mahtuisi helposti nelihenkinen perhe kissoineen koirineen. Olemme sanattomia.

Illallinen kestää hyvinkin kaksi tuntia. Olenko mainostanut erinomaista palvelukulttuuria? No, odottelemme tällä kertaa alkuruokaa peräti tunnin. Graavilohisiivun asettelu perunasalaatin päälle ja rucolaa koristeeksi on uskomattoman aikaavievää puuhaa. Tilaukset otetaan kyllä huolellisesti ylös, mutta kun ruuat on saatu viimein lautasille, niiden kanssa kuljeskellaan kysymässä jokaiselta tilasitteko tämän vai jotain muuta. Pääruuaksi valitsen kasvisrisottoa, joka on maukasta, mutta hyvin täyttävää. Jälkiruuaksi onnistumme valitsemaan täydellisen vadelmabruleen jonka saatteena on pikkuleipä.

Pöytäseurana on tällä kertaa puhumaton yksin matkustava nainen sekä vilkkaasti keskustelevat nuori nainen ja mies, jotka minä arvelen nuoreksi pariksi, mutta Toinen tulkitsee heidät sisaruksiksi. Kun nuoret poistuivat jälkiruuan syötyään, mykkä yksinäinen puhkeaa puhumaan ja ehdimme vaihtaa siinä ajatuksia matkakokemuksistamme. Sellaista se on, joskus joku vie toisilta sanat suusta kirjaimellisesti. Loppupuolella ateriaa illallishuoneeseen pelmahtaa pitkä pöydällinen italialaisleidejä ja kas, kohta äänivalli kohoaa kattoon ja mekin pakenemme huoneeseemme.  

Päivän päätteeksi asetumme ylämaan niittyaukean kokoisen vuoteemme äärilaidoille nukkumaan. Paljon on sulamattomia ja lausumattomia sanoja, kolhittua hiljaisuutta siinä välissä. Kuulen mustarastaan laulavan puutarhassa. Se ei kerro meistä nyt mitään, omiaan vain viheltelee. Jossain toisessa vuoteessa ja mielentilassa olisin onnellisempi.

*jatkuu       

  • Ihan kuin pääsisi itse matkalle mukaan….Kiitos!
    Sitähän sanotaan, ettei kiltin alla pidetä alushousuja, lieneekö sitten totta??? Enkä tiedä haluaisinko kaurapuuroa viskillä…

    Kommentin jätti Sari · torstaina 28. kesäkuuta @ 10:37

  • Olisi varmaan pitänyt kysyä sitä kalsarijuttua kuvan skottimieheltä. (En minä kyllä olisi tohtinut…). Eipä ole meilläkään (vielä) kokeiltu viskimaustettua kaurapuuroa 🙂

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 28. kesäkuuta @ 11:44

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.