Kotiovi rapsahtaa kiinni. Askel ottaa suunnan pihasta kadulle, kotikatua suurenevien numeroiden suuntaan. Kadun varren omakotitalot tuttuine pihoineen, kesähiljainen koulu ja kauppa. Katu päättyy metsän reunaan, siitä jatkuu polku.

Polku laskeutuu laaksoon ja nousee sitten pitkää rinnettä. Tulen isolle kallioiselle aukealle, jossa kasvaa kanervikkoa, heinää ja harvasti korkeita mäntyjä. Polku jatkuu, kaartuu loivasti vasemmalle, mutta minä jään tähän. Tämä on minun avara metsäni tässä kaupungissa.

”Keskellä metsää on odottamatta aukea, jonka vain eksynyt voi löytää” (Tranströmer). Ja sen minä löysin, ensimmäisen kerran eksyttyäni kauan sitten ja jälleen monesti.

Istun kannolle ja suljen silmät. Kuuntelen tuulta, se suhisee havulatvuksissa, kahistelee heinänkorsia, sipaisee otsalta kävelyn nostaman hien, pöyhii tukkaa. Tunnen iholla miten pilvi päästää tuon tuostakin esiin auringonsäteet ja miten se kohta taas peittää ne. Uskalias muurahainen nousee nilkkasukanvartta paljaalle säärelle. Kanto on lämmin kuin jakkara.

Metsässä istujalla on aikaa niin, ettei sitä enää ole. Kiireet kuuluvat toisille, toiseen maailmaan. Pikkulinnut piiskuvat, rastas laulaa lurituksiaan. Kimalainen pörisee, löytääkö se kukan? Avaan silmät: kannolta katsoen on vain maitikan keltaisia pikkuruisia ja alsikeapilan valkeita tuoksuvia kukkia tuonnempana. Siihen suuntaan pörrääjä suunnistaakin. Sitten kuuluu läähätystä. Polkua tulee valpas paimenkoira ja remmin päässä isäntänsä. Koira katsoo kannollaistujan, isäntä tuijottelee polkua, miettii omiaan.

Liikuskelen aukiolla, siellä on myös kivilohkareita ja muutama myrskyn kaatama, maatuva puu. Äkkiä huomaan mustikkavarvikon. Oi, sinisenmustia herkkuja! Siitä paikasta soitan Toiselle, joka jäi lojumaan pihakeinuun lehtensä kanssa. – Hei, haluatko mustikkapiirakkaa, tule metsään ja ota pieni marjakori mukaan, täällä on poimittavaa! – Lähtiessä olin kertonut meneväni katua ylös ja siitä metsään. Jonkin ajan kuluttua puhelin soi. – Missä olet, tulin juuri kadun päästä polulle. – No, sitä vain suoraan eteen päin poikkeamatta, täällä minä olen.

Pikkuinen marjakori täyttyy nopsaan. Istuskeltuamme vielä tovin, nousemme, palaamme polulle ja lähdemme verkkaan kotia kohti. Aukion laidalla pysähdyn: ”Täällä minulle tulee aina onnellinen olo”, sanon. Mustikkasuukko (ehkä kaksi tai kolme..) sinetöi arkisen kesäpäivän metsäretken muistoihin.

Ja iltapäiväkahveilla herkuttelemme jo mustikkapiirakalla.