Edinburgissa

Aamulla tulen ajatelleeksi Ylämaalla näkemiämme metsiä. Ovat istuttaneet paljaille ruohorinteille sinne tänne havupuumetsiköitä. Kaukaa ne näyttävät kauniilta, läheltä huomasi senkin, että vain alueen reunapuut ovat elinvoimaisen ja terhakan näköisiä. Istutus on niin tiheää, että keskemmällä rungot ovat kuin tulitikut ja havustoa vain latvoissa. Suomi on tuonut metsäosaamistaan tännekin: aukkohakkuut, nuo kauheat raiskiot, joita pakoon ei kotimaassa pääse enää muualla kuin luonnonsuojelualueilla. Eija kertoi, että Skotlannista viedään tuota roskapuuta Suomen puuteollisuuden raaka-aineeksi. Hyytävää markkinataloutta.

Joukkomme haetaan bussilla kaupunkikierrokselle. Se kestää aiottua kauemmin, Eija keskustelee tuon tuostakin kuljettajan kanssa ja henkäisee lopulta meillekin mikrofoniinsa: kaupunki on aivan sekaisin olympiasoihdun takia! Katuja on suljettu, jotkin keskustan esiteltävistä paikoista ovat niin motissa, että emme pääse sinne mitään kautta. Poliiseja parveilee kaikkialla. Lontoon tulevat olympialaiset näkyvät ja tuntuvat täällä sekä Galsgowissa muutenkin, muun muassa isot olympiarenkaat on pystytetty Princes Streetin puistoon strategisesti niin, että niitä kuvatessa taustalle jää Edinburgin linna.

Edinburg on Skotlannin pääkaupunki, jossa on vajaat puoli miljoonaa asukasta, neljä yliopistoa, pankit suuri työnantaja. Kaupungin ilme on hyväntuulisen vilkas, turisteja on paljon. Koululaisryhmiä näkee myös kaikkialla, sillä heidän loma-aikansa on vasta heinäkuu. Skotlannissa lapset alkavat opintiensä viisivuotiaina ja jokaisella koululla on oma koulupuku, jota lasten on käytettävä. Kouluruoka on niin vaatimatonta, että vanhemmat laittavat yleensä eväät lapsilleen. Ala-asteen lapset ovat aivan väsyksissä ja nälkäisiä kuuden tunnin koulupäivän jälkeen, kertoo Eija.  

M/S Britannia

Päivän kohokohdaksi muodostuu käynti Britannialla, kuninkaallisella huvipurrella, joka on avattu yleisölle. Laivan poistaminen alkuperäiskäytöstä kuuluu kovasti harmittaneen Kuningatar Elisabethia. Hänelle laiva on ollut niitä harvoja paikkoja, joissa hän on voinut rentoutua. Yksityisyydestä ei voine sielläkään puhua, kun laivalla on ollut satakunta henkilökuntaan kuuluvaa huolehtimassa kuningattaren perheen eksklusiivisesta rentoutumismahdollisuudesta.

Näemme mm. kuningattaren ja prinssi Philipin työhuoneet ja makuuhuoneet sekä kuninkaallisen ’honeymoon’ -huoneen, jossa kuningasperheen nuoret ovat kuulemma viettäneet ns. hääyönsä. Huone näyttää viihtyisältä, joten ei liene sen vika, että kaikkien avioliitot ovat sittemmin hajonneet. Laivan esittely on laadittu joustavaksi: jokainen saa kapulan, josta löytyy suomenkielinen selostus numeroin merkityille kohteille kierroksella. Kierros päättyy – kuinkas muuten – laivan kylkeen satamaan rakennetun tavaratalon matkamuistomyymälään. Sieltä saa laadukkaita tavaroita, jotka liittyvät tavalla tai toisella Britannia-laivaan tai kuningatar Elisabethin juhlavuoteen. Toinen tarkastelee signeerattuja viskilaseja, mistä voi päätellä hänen ehkä ostaneen viskitislaamosta tuliaispullonkin.

Jäämme kierroksen jälkeen tutkailemaan keskustan John Lewis-tavarataloa, josta ostan muistoksi puseron ja pienet korvakorut. Yhteisvoimin elvytämme englantiamme myös kosmetiikkaosastolla, josta avuliaan ja huumorintajuisen myyjättären avulla saan ostetuksi kotiin unohtuneen, hiustenkuivaajan kanssa käytettävän pyöreän harjan ja kampausvaahtoa. 

Tavaratalon lähistöllä huomaan kyltin ’scotch citizen house’, jossa ulkomainoksen mukaan pitäisi olla kahvila. Juhlallisen kokoisessa aulassa kysyn caféta ja meitä opastetaan ystävällisesti: right ahead and left. Kävelemme hiljaisuuden vallitessa useiden suurten salien läpi. Ne ovat täynnä koneiden ääreen kumartuneita kansalaisia. Pakokauhu iskee viidennessä salissa: emme ikinä pääse täältä ulos, tämä on jonkin muinaisen tutkijayhdyskunnan hautakammio. Kun viimein tulee vastaan piha-alue, nauran hervottomasti silkasta helpotuksesta, mutta Toisen otsalla on synkkä pilvi. Vasemmalla ei ole mitään kahvilannäköistä tilaa. Löydämme lopulta ulkokautta reitin pihalle, josta lähdimme. (Ehkä opastaja tarkoittikin first right, then ahead and finaly left?)

Koko matkan keskustasta hotellille kävelemme hiljaisuuden vallitessa. Mietin missäköhän paikassa tulimme käyneeksi. Perillä hotellissa olen aika ryytynyt. Siistiytymisen jälkeen laskeudumme alas nauttimaan five o’clock tean.

Illallisella

Pöytäseuraksi osuu tällä kertaa kaksi mainiota, keskustelevaa pariskuntaa. Kuten usein on, kummankin pariskunnan toinen osapuoli on hiljaisempi ja toinen puheliaampi. Kaikki osallistuvat kuitenkin, mikä tuo mukavasti sävyjä keskusteluun. Nämä ovat kaikki maailmaa (ja elämää) jo kokeneita ihmisiä. Illallisen loppupuolella ilmenee, että toinen pariskunta asuu naapurikunnassamme ja että rouva on juuri jäämässä eläkkeelle. Ehdotan maljaa eläköitymisen kunniaksi.

Tulen kysyneeksi miten kukin on päätynyt juuri tälle matkalle. Miesparin vanhempi herra sanoo: johonkinhan pitää aina lähteä. Hän on aiemmin puhunut kauniisti Ylämaan maisemista. Hänen ystävällään ei ole lisättävää tai ei halua sanoa mitään. Rouvahenkilö kertoo käyneensä Englannissa ja Walesissa useamman kerran ja halunneensa nähdä pohjoisosan saaresta. Rouvan mies ilmaisee lähteneensä vaimon mukaan. Toinen meistä sanoo minun huomanneen ensin matkailmoituksen ja itse kiinnostuneensa kohteesta, kun emme ole Brittein saarilla aiemmin käyneet. Minä kerron myös viehättyneeni Ylämaan maisemasta. Ajattelen: minähän olen aina halunnut nähdä nummet. Harmi, että kanervat kukkivat vasta elokuussa, silloin Ylämaa on taas erinäköinen. Keskustelimme vilkkaasti, mutta mitä me söimme? Meribassia ja jäätelöpalloja? Onkohan tässä maassa muuta kuin possua tai kalaa, emme ainakaan sattuneet saamaan. Mihin se pihvikarja joutuu, vientiinkö?

jatkuu