Aamiaiskeskustelumme koski ilmiötä, joka tapahtuu missä maailmankolkassa tahansa matkustaakin. Heräilytilassa olevat hotellivieraat tulevat aamiaishuoneeseen, etsivät tuoremehunsa ja keräilevät kuka mitäkin lautaselleen. Vaan sitä mukaa kun kofeiini alkaa vaikuttaa, nousee melutaso nopeasti päätyy pian infernaalisiin mittoihin. Naisten korkeampi ääniala voimistaa ilmiötä, kun taas miesten vaimentaa. Melu vielä ruokkii itseään sillä tavalla, että jos haluaa tulla kuulluksi mekkalassa, joutuu korottamaan ääntään. Joskus sitäkin miettii, mitä kaupunkien alituinen äänimassa, jota asukkaat eivät enää rekisteröi, vaikuttaa kuulohermoihimme ja oman puheäänen volyymiin.

Skotlannin selkeä ja systemaattinen palvelukulttuuri miellyttää. Huonosta työnjohdosta johtuva sählinki on vähäistä, vaikka turistikauden alussa kesätyövoima (esimerkiksi nuoret tarjoilijat) vasta opettelee tehtäviään. Otan nykyään terveydellisistä syistä avoimesti aamiaispöydästä evääksi lautasliinaan kääräistyn sämpylän, koska ateriavälit pyrkivät eri syistä venymään. Ei siitä ole huomauteltu, vaikkei se ihan korrektia liene.

Loch Lomond

Glasgow jää taakse, suuntaamme Glengoen laakson kapeneville teille. Asutus harvenee, vuoret kasvavat, huipuilla on sumua. Maisemat ovat levollisen kauniita. Rinteet loistavat syvänkeltaista jänönvihmaa ja piikkihernettä, metsiköissä ja pensastoissa hehkuu violetinpunainen villirhodo. Eija sanoo, että rhodoja tuotiin alunperin Himalajalta, mutta kyseinen lajike villiintyi nopeasti ja nyt sitä yritetään hävittää, kun se tukahduttaa alkuperäiskasvistoa. Toinen maanvaiva on muratti, joka luikertaa kaikkialle, kietoutuu puunrunkoihin niin, että lopulta puu tukehtuu.

Ajamme Loch Lomondin rantatietä. Järvi lepää tyynenä vuorten välissä. Hyräilen koulussa opittuja Auld Lang Syne ja The Bonnie, Bonnie Banks of Loch Lomond –lauluja. Eija on luvannut meille tauon järven rannalla. Odotan ja odotan kamera valmiina, järvi kapenee kapenemistaan. Lopulta alan surra, että täällä ollaan eikä ainuttakaan kuvaa muistoksi saa. Panen kameran takaisin reppuun – ja sitten se taukopaikka äkkiä on siinä. Tie on niin kapea, ettei missä tahansa voi pysähtyäkään. Kärsivällisyyskoulussa on vielä laiskanläksyä.

taukorannalla

Taukopaikka on niemessä, siinä on polkuja, metsikkö, kukkula ja rantaa, joilla kiertelen. Näkymä järvelle on aivan ihana. Osa käy kahvilla ja testaa toiletit. Toinenkin kuvaa, käy vielä ostamassa kahvilasta vesipullon meille. Sade pisaroi harvaan ja ohuesti, se ei nyt haittaa. Maisema tulee minuun voimalla, joka yllättää. Täällä pitäisi saada viipyä. Ajomatkan jatkuessa Eija kertoo Skotlannin historiaa, joka tuntuu olleen yhtä nahistelua Englannin kanssa tai klaanien kesken. Klaanimerkkinä on täällä etuliite Mc ja kuuluisin klaani on Mc Donald-suku. Macit ovat olleet alituiseen eri mieltä karjamaidensa rajoista. Viikingitkin ovat sekaantuneet ryöstöretkillään samaan sotaiseen soppaan. Englantilaiset suurmaanomistajat kävivät putsaamassa Ylämaan mailtaan torpparit ikävällä tavalla (”Ylämaan puhdistus”), joka jäi skoteille hampaankoloon. Historiakatsauksesta (en ihan joka sanaa tarkkaan jaksanut) valottui kuitenkin tausta Skotlannin sitkeille itsenäisyyspyrkimyksille (itsenäisyysliike alkoi jo 1947) ja kansan isänmaallisuudelle.

vuorilta tulevaa vettä hyödynnetään sähkölaitoksessa

Munrot

Näillä seuduilla yli 900 metrin korkuisia vuoria kutsutaan munroiksi. Skotlannissa on 284 munroa ja ne ovat olleet loputtoman kilpailun näyttämö. Jo vuonna 1924 eräs nainen kiipesi kaikki munrot 112 päivässä. Ennätyksen haltija on muuan mies, joka käytti vuorten valloitukseen vain 66 päivää. Munrojen laaksossa kulkee 120 kilometrin mittainen vaellusreitti, jonka toinen pää on Inverness, jonne olemme matkalla  – ja toinen Fort Augustuksen kylä, jossa seuraavaksi pysähdymme tauolle. Munrovaellus on kuulemma hyvin suosittu tapa viettää polttareita, synttäreitä, häämatkoja tai vaikkapa lomaviikkoa. Siitä on kehitelty helppo muunnoskin: B&B –paikat kuskaavat matkavarusteet autolla seuraavaan yöpymispaikkaan. Tämän kuultuani alan kiinnostua munrovaelluksesta tosissani. Mutta sitten Eija kertoo myös, että Glengoen laaksossa on maailman suurin suoalue, joka on muuten mitä kauneimman vaellusreitin ankein osa hyttysineen ja mäkäräisineen. Olen aistivinani, ettei Toinen ole vaellusajatuksesta yhtä innoissaan kuin minä.

Taukopaikalla syömme lounaaksi tyypillisen ’fish and chips’ –annoksen. Kala on tuoretta, perunapalat kookkaita ja jopa salaattia oli mukana. Sain myös erinomaista irlantilaista hanasiideriä palan painikkeeksi. Brittein saarten kunniaksi on sanottava, että täällä ei tarvitse pelätä saavansa jotain kamalaa hedelmälitkua, kun pyytää siiderin. Oikeastihan siideri  tehdään omenasta ja se on maultaan vahvaa ja väriltään tummaa, vaikka prosentteja ei ole yhtään enempää kuin kotimaisissa ns. siidereissämme.

Loch Ness

Sitä mukaa kun matka etenee Loch Nessin rannoille alkavat hirviötarinat. Onneksi Eija sanoo jossain välissä kuivasti, että hirviö taitaa olla joulupukin kanssa lomailemassa, kun sitä ei näy. Sitten hän kertoo myös tositapauksen, joka valottaa brittien huumorintajua hiukan. Eijan perusbrittimies sattuu olemaan Suomen kunniakonsuli, niinpä heidän puoleensa kääntyi eräs hyväntekeväisyystapahtuman vetäjärouva Liverpoolista kysyen, voisiko Eija kutsua joulupukin kunnioittamaan heidän tilaisuuttaan läsnäolollaan. – Tarkoitatteko, että joku miehistämme puettaisiin joulupukiksi, kysyi Eija. – Ei, ei – haluaisimme oikean joulupukin. – Me etsimme häntä vieläkin, kommentoi Eija pyyntöä.

Loch Ness

kalliolla kasvaa piikkiherne

Loch Nessin rantaa riittää 37 kilometriä, järvi on puolitoista kilometriä leveimmillään ja 230 metriä syvä. Lienee niin, että juuri tämä valtava syvyys eniten hirviötarinoita ruokkii. Järvessä kasvaa nieriäistä, kalalajia, joka elää nimenomaan syvissä vesissä. Järven vesi on hyvin kylmää eikä jäädy talvellakaan. Pysähdymme kuvaamista varten lyhyesti. Suomalaisen, joka tulee tuhansien järvien maasta, on hiukan vaikea käsittää, miten merkittäviä Skotlannille nämä muutamat pitkulaiset järvet ovat. Onhan meilläkin tarinoita Inarinjärvestä, jonka syvyys kiehtoo.  

Inverness

Ness-joki, St. Mary Church

Invernessin linna hotellimme vastarannalla

Kaupunki ei ole järin suuri, asukkaita on vajaa 60.000. Se on Ylämaan pääkaupunki, jossa on yliopisto, lääke- ja sairaanhoitotarviketeollisuutta, säkkipillikoulu ja gaelin kielen opetusta. Eija sanoo, että täällä asuu paljon puolalaisia ammattimiehiä, jotka ovat muuttaneet työn perään perheineen. Hotellimme on kauniin Ness-joen rannalla. Kävelemme keskustaan sillan yli etsimään pankkiautomaattia, joka löytyy helposti. Ehdimme kävellä joen rantoja tunnin verran. Matkan varrella osumme St.Maryn kirkkoon, jonka ovi on auki. Istumme hetkeksi seuraamaan lasten ensimmäistä ehtoollismessua, joka toimitetaankin puolan kielellä. Pikku tytöt on katoliseen tapaan puettu morsiamiksi ja pojilla on valkea alba. Tyttöjen tummia pitkiä kiharoita somistaa valkoinen kukkaseppele nauhoineen. Kuori ja alttari ovat kauniin valkoiset, samoin vasemmalla oleva Maria-patsas.

First Communion, St. Mary Curch

Illallisen jälkeen huoneessa kirjoitellessa muistelen päivän kohokohtaa. Se oli aamupäivän pysähdys ensimmäisen maailmansodan uhrien muistomerkille, joka oli pienellä kukkulalla avoimessa maisemassa oleva kolmen sotilaan patsas. Vuoret taustallaan se oli vaikuttava näky. Monumentin lähellä oli pyöreä alue, johon rauhanturvatehtävissä surmansa saaneiden sotilaiden tuhka oli kätketty. Jokaisen nimilaatta ja valokuva, urhoollisuusmitali tai muu pikku muisto oli ympyrän kehällä. Skotlantilaiset kunnioittavat sankareitaan kätkemällä heidät Ylämaan vuorten syliin.

Sotilaiden muistomerkki

Skottien 'uhrilehto'

muistopaikkoja

*jatkuu

Sunnuntai

Laskeudumme etuajassa Edinburgiin. Äsken pilven yläpuolella oli häikäisevän kirkasta, alapuolinen aamupäivä on harmaa kuin kotimaan marraskuussa, räntäsade vain puuttuu. Hämärän kuukausia kulkiessa pitäisi muistaa useammin, että pilvien päällä on aina valoisaa.

Perillä on odotetusti viileää, yksitoista astetta. Vastaanottaja on valkotukkainen Eija-rouva, kymmenet vuodet Englannin puolella asunut ja sanojensa mukaan perusbritin kanssa naimisissa. Myöhemmin käy ilmi, että Eija asuu Manchesterissa Suomen kunniakonsulaatissa. Tulen kysyneeksi matkan toisessa päässä vähän ennen kuin Eija hyvästelee matkalaiset, minkälainen on perusbritti. Eija nauraa hereästi. – No, niin perinteistä kiinnipitävä, ettei mitään ikinä voi muuttaa eikä tehdä toisin. (Onhan tuo kuitenkin mennyt naimisiin jostain Suomesta kotoisin olevan ulkomaalaisen kanssa!) Matkan mittaan Eija toteaa myös muutaman kerran johonkin järjestelyihin liittyen: tää on niin tätä. (Ehkä se tarkoittaa perusskottilaista?)

Eteläinen Ylämaa

”Skotlanti jakautuu kolmeen alueeseen, jotka ovat Eteläinen Ylämaa, vuorten ja laaksojen maa sekä Luoteinen Ylämaa”, sanoo Eija. Ajamme Edinburgista länteen, kohti Glasgowia. Toisella on pitkään vaikeuksia tottua katsomaan etuikkunasta vasemmanpuoleista liikennettä, minä oudoksun alussa hetken kuljettajaa, joka istuu  autossa oikealla ja etuovea bussin vasemmalla puolella. Britteinsaarilla ei huomaa mitään ominaishajua, kuten vaikkapa Kiinassa tai joissain muissa Aasian maissa. Täälläkin on ollut kiivihiilenpolttoaika ja se näkyy kyllä vanhoissa kivitaloissa mustuutena, mutta ne ajat ovat jo menneet; kaikkialla näyttää siistiltä ja järjestyneeltä.

Maisema kumpuilee; osa kukkuloista kaupunkien lähistöllä on maisemoituja kivihiilijätekasoja, Eija sanoo. Huomaan ruohokenttien ja metsiköiden rehevyyden ja vehreyden. Kasvuolosuhteethan ovat ihanteelliset: ei polttavaa kuumuutta ja pilvistä ryöpsähtää nopea sadekuuro tuon tuostakin kuin jättiläisen kourasta viskaten. Etelä-Skotlannin laajat peltoaukeat näyttävät kasvavan ruohossa rauhallisesti ahkeroivaa hyvinvoivaa pihvikarjaa ja pulleita lampaita. Isoja karjasuojia ei näy, talojakin on harvassa teiltä katsoen, niinpä eläimet näyttävät kuin kiinteältä osalta maisemaa.

Glasgow, sunnuntai-ilta

Gasgowssa pysähdymme ensin jaloittelemaan Tuomiokirkon tuntumassa Necropoliksen kukkulalla. Paikka on täynnä aikanaan merkittävien kaupunkilaisten hautoja. Kuolleiden kaupunkiin mennään kullalla koristellusta mustasta takorautaportista. Elävät kaupunkilaiset näkyvät käyttävän paikkaa koiriensa ulkoiluttamiseen.

Hotellimme on keskustan tuntumassa Renfrew Streetillä. Tarkoitus on tulla lounaalle heti kohta majoituttua. Kokoonnummekin, mutta saamme tietää, että lounasta ei ole, hotellin keittiö onkin varautunut illalliseen.  – Aha, tää on taas tätä, tuumii Eija ja talo saa maksaa meille juomat kunkin valinnan mukaan korvaukseksi. Meillä on nälkä ja otamme juomamme kanssa leipää ja salaatin, johon on sekoitettu iso kourallinen rusinoita. Osa porukkaa lähtee Eijan mukana kävelykierrokselle kaupungille, me palaamme huoneeseen. Nukun tunnin kuin nälkäkuolemasta pelastunut ja matkasta väsynyt mummo konsanaan. Sillä aikaa Toinen on tutkinut kaupungin karttaa ja lähdemme sitten omin toimin liikkeelle.

Kävelykatu ja keskusaukio, nehän ovat kaupungin kasvot, jos haluaa jonkin ilmeen paikalle löytää. Glasgow on eloisa business-kaupunki. Sunnuntaisinkin kaupat ovat auki viiteen. Asukkaita on yli puoli miljoonaa, siis enemmän kuin hallinnollisessa pääkaupungissa, Edinburgissa. Kävelykadulla hulisee monikulttuurinen ihmisvirta. Intialaisia ja pakistanilaisia on paljon, pukeutumisesta huomaa, että ovat olleet maassa kauan, eivät enää kulje kansallisessa vaateparressaan. Huivipäisiä naisia ei täällä näy. Jossain kulmassa soittaa klarinetisti klassista.

Kuningatar Victoria

Suunnistamme George’s Squarelle, joka nyt jo oudolta kuulostavaan tyyliin suomennetaan Yrjönaukioksi. Aukio on suljettu joka puolelta, kierrämme sen ja yritämme kuvata lukuisia komeita patsaita aitojen raoista. Aukiolla on ilmeisesti ollut jokin HM Elisabeth II:n juhlimiseen liittyvä tilaisuus, jonka jäljiltä paikan korjaus on kesken. Aukion kaupungintalon puoleisella laidalla on mahtava ensimmäisen maailmansodan uhrien muistomerkki ja toisella laidalla ratsastavat kuningatar Victoria ja prinssi Albert. Muita patsaaksi ylennettyjä merkkihenkilöitä ovat kirjailija Walter Scott, kansallisrunoilija Robert Burns, matemaatikko, insinööri ja keksijä James Watt, kemisti Thomas Graham sekä arvostettu valtiomies William Gladstone ja UK:n ansioitunut pääministeri ja poliitikko Robert Peel. Aukio on sananmukainen silläkin tavalla, että puita tai istutuksia on vähän.

Tästä patsaskokoelmasta ja muustakin tulemme huomaamaan, että skotit ovat erittäin isänmaallista väkeä. Moni parlamentin jäsen ja muu merkkihenkilö on päätynyt paadelle tai peräti huimankorkean tolpan nokkaan, sotien uhreja kunnioitetaan ja muistomerkkejä hoidetaan pieteetillä. Jälleen kerran ensi syksynä skotit äänestävät Englannista itsenäistymisestä, kuitenkin haluten kuningattaren aseman säilyvän. Mikä sitten muuttuisi, ei sitä asiaan vihkiytymätön tiedä. Nyt jo Skotlannilla on laaja itsehallinto, vain verotus on yhtenäinen Englannin kanssa. Itsenäisyyttä kannattaa tällä hetkellä noin 40{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} väestöstä, joten varma ei heidän toivomansa lopputulos suinkaan ole.

Ruokalista ja muita yllätyksiä

Ensimmäisellä illallisella valitsemme alkuruuaksi peruna-purjokeiton, joka on maukasta. Pääruuaksi otan koljaa, se on minulle uusi ruokakala eikä jää favoriittilistalleni tämänkään kokemuksen perusteella. Jälkiruoka kuulosti hyvältä: hedelmiä ja marenkia, mutta lautasella pääosassa komeilee valtaisa marenki, jonka huipulla kolme kynnenkokoista siivua hedelmää.Mikä sokeripommi!

Päivän päätteeksi räpellämme yhteisvoimin suihkusta vettä tulemaan ja taistelemme kylpyhuoneen oven ’automaattisen’ lukituksen kanssa. Puoli kymmeneltä paikallista aikaa panen pisteen jutuilleni ja siirryn vaakatasoon lukemaan Siilin eleganssia. Toinen on jo unessa.  

*jatkuu

Joskus loistavat kesäiset päivät täynnä iloa, hehkuvat onnesta. Joskus sade kietoo harmaaseen huntuunsa kaiken, ilon kukatkin. Joskus maiseman avaruus saa hengittämään syvään, tuntemaan vapauden riemun. Joskus maailman ja minun tai ihmisteni väliin nousee muureja, joita on vaikea ylittää. Yritän muistaa: muuri rakentuu kivi kiveltä, se myös puretaan niin.

”…vienosti kukkii pellot ja laaksot vihannoi

ja hartaat aamun kellot vain rauhaa, rauhaa soi…”

Herttaista juhannusta kaikille blogiystäville! Matkakertomus on tulossa…

(Kuva Martta Wendelin Säätiön julkaisemasta postikortista)

Juhannusviikolla Pissismummo tuli tulokseen, että projektit lisäävät ihmiselle stressiä. Siis sikäli, että moni mukamas aikanaan hoidettava kotiaskare siirtyilee pois paikoiltaan vaikkapa multakuormaa ootellessa. Siitä seuraa ankaraa närästystä ja muuta mutinaa. Jonsei ihminen saa arkisasioittensa aikataulusta otetta viipeelläkään, tapahtuu kamalia. Että vaikka ikkunat jää pesemättä. Kyllä niin hirmustaa, ette tiedä.

Sehän selvä, että juhannukseen mennessä ikkunat pitäis olla pesty ja karjalanheili ikkunalla. Interiöörit ja eksteriöörit ja kaikki röörit pitäis olla putsplank, mutta kun se mullanpöllytys pihassa pitäis tehdä ensin.  – Jussista kesä kellahtaa syyskyljellee ja sitte on kaik myöhästä, mikä on ajastaa jiänt, sanoisi Ikimuori, jos eläis.  

On se parasta ehtoisen mummon piileskellä juhannuspyhät oman pihan upouudella patiolla päivänvarjon alla. Ja toivoa mitä hartaimmin, että moporalli rauhoittuu yötä myöten ja kaupunki hiljenee, kun maallemenijät ovat kaasutelleet mökkimailleen itikkain syötiksi. Sitä paitsi kaupunkigrillissä kärvennetty makkara maistuu ihan samalta makkaralta kuin maallakin. Hyttyset vain puuttuu.

Telkkarikin ylittää taas itsensä, siellä kuulemma matkaa juhannusjuna etelästä pohjoseen. Viihtykää, ihmiset, viihtykää! Tositeeveetä kamalampaa ohjelmaa ei ole, tuumii P.Mummo. Kotonansa käppyröiville tarjotaan tietysti melodraamaa Ihmiset suviyössä, tai mitä niitä nyt on. Hohhoijakkaa, ei jaksa. Onneksi on varalla yksi korkkaamaton elokuva, sitä voi katsella asianomaisesta apparaatista, jos pihassa satamaan äityy.

Hetken herkistyy Mummo muistelemaan muinaista mittumaari-iltaa Lapsuusmaalla, miten siinä oikein tuntui pyhäisen juhlan odotus. Saunat sauhuilivat, syreenit tuoksuivat pihassa, koivut rapun pielissä ja kielokimppu vinttikamarissa. Tuoreet vastat oottelivat saunaan menijöitä. Pääskyset siukoilivat taivaan sinessä, metsässä kukkui käki ja radiossa laulettiin Onnellisia. Illansuussa tyttö poimi niityltä seitsemän kukkaa tyynyn alle yöksi. Aamulla ei muistanut yön unia, niin hyvin oli nukkunut saunaraukeana  kielontuoksussa.  –  Oi niitä aikoja, jos noita olikaan.

Miten erottaa kesäyön lennolla iltruskon aamuruskosta? Kun voi nähdä yhtäaikaa ne molemmat, irti maasta, lattiana pilvien tasainen lautta?  Oi – ja hurmaantua täysin, pidäkkeettömästi taivaanrantamista, joilla päivä hetkeksi hiipuu ja taas kohta valostuu kuin nostaisi hitaasti kaihtimen. Hetket kuin hengitys; tihentyvät, rauhoittuvat, viipyvät, unohtuvat itseensä, ovat pian ohi. Tämäkin on kesää.

Vapaat vedet, tuuli vapaa. Anna tuulen koskettaa, sateen huuhdella itkusi, maiseman ottaa syliin. Ota vastaan meri, linnut. Tunne lähdön polte, kulkemisen kihisevä ilo, paluun onnellinen rauha. Haluan kokea ne taas. Se on kesää.

Moneskohan matka, mietin. Katson komeroni täpötäysiä hyllyjä. Siellä ovat aikajärjestyksessä albumit elämäni matkoilta ennen digiaikaa, valokuvat albumeissaan. Kuvittelen sellaista vanhuuteni iltaa, jolloin en enää kykene lähtemään. Miten istun takkatulen ääressä, otan albumin syliini ja matkapäiväkirjan ja sukellan muistoihin.

Tätini teki miehensä kanssa joka vuosi matkan jonnekin kauas. He olivat ihmisiä, jotka eivät halunneet sijoittaa palkkatulojaan tonttiin ja rantamökkiin. He olivat kulttuuri-ihmisiä, jotka halusivat kulkea, nähdä ja kokea, aistia erilaisuuden rikkautta. He kävivät kaikissa maanosissa, lukemattomissa maissa. Setä kuvasi, ensin diakuviksi sitten videofilmille. He myös muistelivat matkojaan, kun eivät enää jaksaneet lähteä. Heidän erityislaatuisista matkakokemuksistaan saivat nauttia lähi-ihmisetkin. Samaa sukua olen.  

Eräänlaista hulluuttahan matkahulluuskin on. Nyt ei matkailu ole mikään iso juttu, muodotkin ovat monet. On interreilaajia, reppureissaajia, golfareita, vuorilla vaeltajia, intohimoisia kulttuurin nuuskijoita, autoilijoita, pyöräilijöitä, safareilla kiertäjiä, purjehtijoita, risteilijöitä ja muita merimatkaajia. On yhä edelleen myös eteläisiin lomakohteisiin rakastuneita, jotka palaavat vuodesta toiseen samoille rannoille, hankkivat ehkä lomaosakkeen tai peräti huvilan mieliseudultaan niin kuin mökki-ihmiset kotimaassakin.

Ennen saattoi matkoilta jäädä yhteyksiä matkatovereihinkin. Eräs merkittävimmistä ystävyyssuhteistani on saanut alkunsa uniikilla matkalla, jonne lähdin yksin. Puolison tai lähiystävän kanssa tehdyt matkat taas tuovat suhteeseen uusia sävyjä, ei ihmisiä. Toivon, että näkisin, että antautuisin uudenlaiseen maisemaan.

Terveydenhoitosysteemissämme ennalta ehkäisyn menetelmiä on aikuisille naisille todella vähän. Lieneekö rintasyöpäseulonta ainoa, ellei influenssarokotusohjelmaa lasketa. Ainakaan minulle ei ole tarjottu muita. Seulontakin koskee vain 50-69 vuoden ikäisiä ja on joka toinen vuosi.

Mammografia on epämiellyttävä tutkimus, sen tietää jokainen, joka on kerrankin vienyt rintansa likistettäväksi ja venytettäväksi röntgeniin. Epävarmuus tuloksesta kutsuu odotuspelot. Jos tulos tulee nopeasti, se säikäyttää, jos taas viipyy, odottelu harmittaa. Eikä tulos ole 100{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} varmakaan.  

Tiedetään, että vahvojen hormonien varhaisella ja pitkäkestoisella käytöllä rintasyöpäriski kasvaa. Myös geeniperimällä on merkitystä. Jokaisen naisen pitäisi tutkia rintojensa tilaa säännöllisesti, sillä ikä lisää riskiä ja tutkimusväli on kaksi vuotta. Mahdollinen pesäke ehtii kasvaa siihen mittaan, että radikaali hoito on edessä.

Olen käynyt tutkimuksessa joka kerta, vaikka sen sietäminen on kitkerää. Kerran olen jo ennen ensimmäistä kutsua itse käynyt työterveyslääkärin lähetteellä ultraäänitutkimuksessa ja ohutneulanäytteessä, joiden tulos oli negatiivinen eli siis potilaalle positiivinen: ei patologista löydöstä.

Tiedon odottelu on aina pahinta. Ystävä kertoi ’lisätutkimuskutsun’ saatuaan miettineensä yöt läpeensä kenelle mitäkin testamenttaa ja suunnitteli jo hautajaisensakin. Ahdistus ei ole naurun asia, vaikka hänenkin tapauksessaan osoittautui turhaan ennakoivaksi.

Viimeksi tutkimuspiinaa kevensi ihana hoitaja, jonka inhimillinen ote ja lämmin huumori jätti positiivisen muistijäljen. Tänään hän oli siellä taas. Ja nyt vain odotetaan. Sanon itselleni: kerran pelätty on jo valmiiksi pelätty. Elämä jatkuu joka tapauksessa.   

Kevät liukuu kesään, aika ei pysähdy. Lapset ja nuoret ovat äsken  laulaneet Suvivirttä yhdessä äitien, isien ja opettajien kanssa. Keskustelua aiheesta riittää, mutta virsi on saanut pitää paikkansa. Siihen liittyy niin paljon kesää, niin paljon muistoja, tunteita ja tunnelmia. Ihmettelen ajassa ilmenevää pyrkimystä piilottaa kaikki hengellisyyteen viittaava, monelle yhä merkityksellinen aiheisto. Eikä vain piilottaa, pyrkimys ilmenee myös pyhän kunnioituksen väheksymisenä ja suoranaisena pilkkana. Mistä se kertoo?