Pilvisenä lauantaiaamuna kuljimme yhdessä sielunsisko Sofian kanssa satojen muiden mukana Anna-Maijan siunaus- ja muistojuhlaan Agricolan kirkkoon. Sellomusiikki ja Taizén hymnit loivat hellänhartaan tunnelman ja kuorissa yksinkertainen valkoinen arkku sai laulujen aikana ympärilleen kauniin kukkameren. ”Rakkaat ihmiset”, aloitti Irja-piispa siunauspuheensa kirkon täyttävälle joukolle. Miten hyvältä tuntuikaan, ettei viipaloitu saattajia omaisiin ja muihin, ihmisinä siinä oltiin, kaipauksen koskettamina. Anna-Maijalla on ollut ystäviä mitä erilaisimmista yhteyksistä ja jokainen tiesi sisimmässään, mikä se yhteys on ollut. Juhla oli täynnä kiitollisuutta Anna- Maijan elämäntyöstä ja muistopuheissa myös hyvin valittuja välähdyksiä hänen persoonansa vaikutuksesta. Minua koskettivat erityisen syvästi Anna-Maijan sisarenpoikien veisaamat Siionin laulut, joissa hienolla tavalla tuli kosketus Anna-Maijan hengellisiin juuriin.

Aurinko oli tullut esiin pilvimuurista, kun kävelimme kirkosta kaupungin keskustaa kohti ja poikkesimme yhteen lempikahviloistamme. Sielunsisaruutemme alkoi vuonna 1989 Taizén matkalla, jonka sydänhahmo Anna-Maija oli. Ennen sitä olin jo lukenut Anna-Maijan runoja ja Omenapuukylän päiväkirjan. Rakasta Äitiä muistellessa vierähti kahvilassa tunti ja toinenkin. Sisko saatteli vielä junalle. Kotimatkalla mietin, miten monissa muistotilaisuuksissa olen elämäni aikana ollutkaan, mutta ainutlaatuinen kokemus oli olla juhlassa, joka oli täynnä uskon, toivon ja rakkauden ihmisiä.    

Sunnuntain aihe Jeesus antaa elämän, saa minut miettimään miten monitasoinen on elämä-sanan sisältö. Biologisen elämän saamme vanhemmiltamme ja annamme lapsillemme. Silti ihminen ei ole vain biologinen olento, geeniensä summa ja ulkoinen habituksensa – ihmisellä on myös persoona, henkinen minä, joka haluaa oppia ja ymmärtää, kokee yhteyttä ja erillisyyttä, kärsii ja tuntee onnea, etsii sisintä itseään ja elämänsä tarkoitusta. Onnen, turvallisuuden ja merkityksellisyyden vahvan kokemuksen löytää hän, joka tajuaa olevansa paitsi henkinen myös hengellinen olento, Jumalan luomus, elämänsä Häneltä saanut ja Hänelle vastuussa siitä, miten sen elää. 

Luonto tarjoilee syksyn merkkejä: laululinnut ovat kadonneet, koivut kellastuvat, haavat ja vaahterat punertuvat ja pihlajat notkuvat marjatertuista. Pihan ja puutarhan kesäkukat kääntyvät itseensä ja kuihtuvat, syyskukkijat hehkuvat väreissään. Säiden haltija tarjoilee runsaasta valikoimastaan vähän kaikkea: aurinkoisia ja lämpimiäkin päiviä, joina tuuli ajaa taivaalle äkkinäisen sadepilven. Aamut tuoksuvat kirpeiltä, illat kiirehtivät hämärtymään.

Toinen meistä totesi taannoin, että kännykän kalenteri täyttyy jo huimaa vauhtia. Joka viikkoon on useammallekin päivälle jotain mukavaa tiedossa. Ihmisen ambitiot ovat loputtomat: halu toimia, osallistua, nauttia, virkistyä, tavata ystäviä; nähdä, oppia ja kokea uutta. Kuitenkin jo menneeltä talvikaudelta muistamme, että viikon paras päivä oli aina se, jossa ei ollut mitään ohjelmaa!

Edellisessä viikonvaihteessa olimme Finlandiatalossa kuuntelemassa Jukka Kuoppamäen 70 v –juhlakonserttia. Alkuosa sisälsi tekijän evergreenejä, jotka tekijä itse tulkitsi. Kyllähän se liikautti muistoja, mutta kuitenkin antoisin oli loppuosa konsertista, jossa taiteilija lauloi uusia sävellyksiään. Väkisinkin tuli pantua merkille henkinen tasoero, joka nuorten musiikintekijöiden ja vanhan konkarin laulujen sanoituksissa on. Aika peilaa itseään tekijöissä ja J.K. on ilman muuta ’vanhan liiton’ artisti, jolla on yhä sanottavaa.

Perjantaina kävimme nauttimassa klassisesta Musiikkitalossa ja lauantaina istuksimassa Senaatintorilla ikätovereiden parissa. Valtaa vanhuus –tapahtuman tunnelma oli vähän vaisu, torilla olisi ollut tilaa enemmällekin väelle. Musiikkia esitti Jukka Poika soittajineen. Ei ne humpat minua ainakaan sytyttäneet. Puoli kahden aikaan päästettiin sinivalkoiset ilmapallot taivaalle ja tuuli kuljetti niitä Valtioneuvoston talon yli  Kruununhakaa kohti. Ex-pormestarinna Eva-Riitta Siitonen kannusti osallistumaan yhteiskunnan asioihin, valtakunnan kanonisoitu psykologi Pirkko Lahti luottamaan omiin kykyihin ja arvostamaan itseä ja ikiliikkuja Aira Samulin pysymään liikkeellä. Esikuvallisia naisia siis kaikki nämä kuten myös päättäjät, jotka oli saatu houkuteltua paikalle. Jäin miettimään naistenko juttu tämä nyt onkin.

Ehkä me kaksi olemme jo oppineet olemaan sitomatta itseämme moniin viikottain tai säännöllisesti toistuviin juttuihin. Väljyyttä pitää olla, että elämään mahtuu yllätyksiäkin ja että voi halutessaan innostua jostain, joka sattumoisin ilmaantuu. Arki on ihanaa sellaisenaan ja yllätykset elämän makusuolaa ja pippuria. 

Pissismummolan maanantaiaamu. SE nimenomainen maanantai, jolloin oli ilmoitettu ilmastoinnin nuohousoperaatio. Mummo ponnisteleiksen ylös ennen kahdeksaa ehtiäkseen päiväkamppeisiinsa, aamuteelleen ja alta pois. Ehtikin hän valmiiksi juuri ennen kuin ovikello soi. Oven takana oli kaksi salskeaa nuorimiestä tykötarvikkeineen. Toivotti hän heille hyvät huomenet ja jätti muun opastuksen Poikaverin haltuun.

Kun ilmastointiveliveikkoset olivat poistuneet alkoi tapahtua kummia. Poikakaveri kaivoi esiin mustia jätesäkkejä. Niihin päätyivät alle kymmenen vuotta käytössä ollut virastaan laserin takia syrjäytynyt toimiva mustesuihkutulostin; päätyöhönsä väsynyt ja eläkkeelle päästetty pölynimuri; kaltoin kohdeltu kahvinkeitin sekä yläkomeroista puoli säkillistä sekalaista pienempää rompetta, jonka funktio oli liuennut jo historian hämäryyteen.

– Ohoh, tuumasi P.Mummo ääneen ja ääneti vielä, että Poikakaverin kanssa on silleen mielenkiintoista olla kimpassa, ettei koskaan tiedä milloin minkäkin puuhan aika koittaa. Saa sitä ehdotella ja muistutella kaikenlaista pitkin matkaa. Mutta P.Kaverin elämänjärjestys on järkkymätön: mitään ei tapahdu ennen aikaansa. Ja sen ajan tietää vain hän itse. Nyt sattuu siis olemaan se maanantai, kun tapahtuu.

Sitten soi Mummon puhelin, kolmannen kerran jo sinä aamuna. Tuntemattomiin numeroihin ei Mummo viitsi vastata, mutta vastasi nyt kumminkin, kun välähti mielessä, että jos tietyn systeemin edustajalla olisi asiallista asiaa.  – Olen teidän naapurista, Marjatta, minä vaan, että kun teidän oven takana seisoo joku mies, jos sillä vaikka on asiaa. – No, katotaanpas oven taakse, tuumasi Mummo ja hiihteli ovelle. –  Ei siellä kyll kettään ole. – Voi kauheeta, olen vissiin soittanut väärään numeroon, tuhannesti anteeksi, voi sentään.

Pissismummo arveli, että tapahtumahenget ovat liikkeellä. Oven takanahan oli vähän aikaisemmin kaksi miestä. Naapurin nimi on sitä paitsi oikeasti Marjatta. Poikakaverikin oli oven takana lastaamassa autoon niitä mustia säkkejä. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin mies on oven takana ja mitä sillä on asiaa.

Hyväntuulen kirjoja ei tosiaankaan ole liikaa maailmassa. (Aihetta sivuava huomautus: murhia ja kaiken maailman kamaluuksia julkaistaan hyllykilometreittäin, aina niitä myös ostetaan ja lainataan – niin kuin ei tosielämä tarjoaisi riittävästi tuota lajia.) Soisin kirjastomme perustavan hyllyn, jossa olisi vain niitä kirjoja, joista joku on saanut hyvän mielen luettuaan. Hyllyn ääreen voisi ajautua harmaana ja hämäränä räntäsadepäivänä etsimään hengenpitimeksi jotain mieltänostattavaa. Semmoinen hylly olisi hyvä olla kotonakin, jos vain tila antaisi myöten. Oikeastaan minulla onkin, Satuhylly ja Lorulaatikko.

Haavettaren haasteen innoittamana päätinkin katsoa kotikirjahyllyjämme sillä silmällä. Ja kuinkas siinä sitten kävikään? Ihan kuin monelle hengenheimolaiselle ja sielunsiskolle näyttää käyneen. Monia meistä viehättää satujen ihmemaa, jossa kaikki on mahdollista; sen keveästi pyrähtelevät ajatuskulut, mielikuvapilvet, joilla voi liitää arjesta pois ja palata. Minä nautin erityisesti ajatelma+kuva –tyyppisistä pikku kirjoista.

* Elämän tarkoitus (ja muita totuuksia)  Tenavien elämänviisautta Schulzilta      Otava 2001

* Uppo-Nalle runoaarre    Elina Karjalainen, kuvitus Hannu Taina         WSOY 2001

* Nalle Puhin hyrinät      A.A. Milne, kuvitus E.H. Shepard    WSOY 2003

* Hetkiä puiden siimeksessä           luontokuvia, aforismeja         Studio Laakso

* Mummoenergiaa     Maija Paavilaisen piiroksia ja ajatelmia          Kirjapaja 2006 (2.painos)

* iloitsen…kokeakseni elämän onnen          Ulrich Schaffer, sarjassa Sykähdyksiä  Lasten Keskus 1991

* Kävelemisen taito     Henry David Thoreau                             Basam Books 2008

* Havukka-ahon ajattelija      -ja koko Veikko Huovisen tuotanto

* Mitä onni on                 -ja koko Petri Tammisen tuotanto

* Takaisin Muumilaaksoon    – ja koko Tove Janssonin tuotanto

Kuulun huolekkaiden heimoon. Sen tietää siitä, että murehtii milloin mitäkin olemassa olevaa uhkakuvaa, eniten sellaisia, jotka nyt tai tulevaisuudessa koskevat lastenlasten ikäpolvea. Ja siitäkin, että pienten kanssa toimiessaan pyrkii ennakoimaan vaaratilanteita. Ehkä jokin vaara on vältettykin sillä tavalla, mutta vahinkoja myös sattuu kaikesta huolimatta.

Luota Jumalaan, kehottaa vanha hengellinen laulu, jolla esi-isät ja -äidit ovat rohkaisseet huolten, pelkojen ja epäuskon hetkinä itseään ja toisiaan. ”Luota Jumalaan, jos teitänsä et ymmärrä, kuitenkin Häneen usko sä. Hän viepi sinut voittohon, Hän luonas on”.

Pissismummo täälä, heissulivei ja takasintoi. Nyt seuraa raportti viime aikojen elämänmenosta. Ovat olleet liikekannalla nämät kaksi, ajelleet peräti pois kotoa, tai siis Poikakaveri ajellut ja Mummo istuksinut kyytissä. Menomatkalla kyytiläinen luki aamun hesarin ja Kiminkisen kirjan. Maalaislääkärin jutustelun parissa hirnahdellen viihtyi Mummo hyvinkin ja parhaita paloja taritsi P.Kaverille. Tulomatkalla vapaamatkalainen lukaisi suomalaisen miehen muotokuvaa maalailleen juttukirjan silläkin autonrattiin liimaantunutta matkatoveria aika ajoin hauskuuttaen. Tottahan Mummo myös parit nokoset kerkisi ottaa, matka kun tunnetusti pitkä niille main on eikä mainittavasti lyhempi takaisin tullessakaan.

Perillä pääsivät matkalaiset saunan löylyihin semmoisiin, että ihan ikävä tulee muistellessa. Joka kauhalliseen vastasi muhkea kiuas puhkumalla löylyä, sopivan kipakkaa ja pehmeintä ikinä. Peräti nirvanassa nuokkuivat nämä kaksi ääneti lauteilla ja hikipisaroiden mukana norui heistä yksityinen matkaväsymys ja koko maailman murheet, joita radio, televiisio ja aviisit tyrkyttävät kilpaa ihmislapsen mieltä myrkyttämään. Mummo vielä eritoten pisaroi pois viime aikojen kolkot kokemuksensa asiakkuudesta ensiapuklinikalla ja sairaalan osastolla. Löylyhuoneen lenseässä hiljaisuudessa pehmeni kovia kokenut keho sekä valostui mustunut mieli.

Aamu valkeni senperästä kirkkaana ja kirpeänä. Yösija oli tarjonnut makoisat unet ja leppeästi kulkivat jutustelut tutun isäntäväen kanssa aamuteellä. Mummo oli tykönänsä päättänyt, että tänään kävellään perukkatietä niin pitkälle kuin voimat riittää. Poikakaveri on kiitettävästi ottanut asiakseen hillitä Mummon menohaluja, jotka eivät ole olleet vielä ihan oikeassa suhteessa voimavaroihin. Mummolta meinaa yhtenään unohtua, että pitää jaksaa saman verran takaisinkin päin jos johonkin suuntaan lähtee.

Tie oli erityiskippurainen joka suuntaan, ylä- ja alamäkeä vuorotellen, ei tasamaata eikä suoraa ollenkaan.  Ainuttakaan autoa ei näkynyt eikä muuta ääntä kuulunut kuin pikkulinnun piiskutusta. Kuljettiin rotumetsässä, missä oli toinen toistaan upeampia vanhoja kuusia, mäntyjä, koivuja ja haapoja. Tienvarsiojan takana varvikot helottivat isoa puolukkaa punaisenaan. Tuon tuostakin oli hypittävä ojan yli hakemaan kourallinen ihanaa mehevää herkkua. Korpiten varrella oli muutama hiljaisen ja umpimielisen näköinen talo, osa niistäkin tyystin autiona. Tie nousi yhä ylemmäksi ja ylemmäksi ja putkahti lopulta pihaan. Poikakaveri olisi tietysti kääntynyt siitä jo takaisin, mutta Mummo, että eikäsmitä, mennäänpäs jutustelemaan, kun ei ole ennen tullut käytyä.

– Päivää, sanoi Mummo itseään nuoremmalle miehelle, joka oli ilmeisesti vaimon toimesta pantu piiskaamaan mattoja tiilitalon pihalle. – Päivää päivää. Pissismummo esitteli itsensä ja Poikakaverin. Kertoi vielä entisen koulun naapurissa lammen rannalla asuvan miehen sisko olevansa. Mies näytti epävarmalta, mutta keksi sitten: – Minäpäs haen appiukon, hän varmaan tuntee, kun on paikkakuntalainen, minä olen täällä vain lomalla. Appiukko oli navetan takana perunoita kuokkimassa ja osoittautui tutuksi Villeksi. Mummo siinä taas itsensä esitteli velimiehen siskoksi miehineen. – No jo vain mie veljeis tunnen ja muistan mie siutkii pienempänä, ko aloit sitä kouluu käyvä. Miehä olin siinä talonmiehenä, ko uus koulu alotettii ja meiän emäntä ol koulun keittäjänä. Pissismummo aivan innostui ja sanoi hyvinkin muistavansa lempeänkauniin keittolanemännän.

Juttu jatkui muistelujen merkeissä ja palasi siitä aikanaan nykyaikaan. Pitäjän keskustassa sanoi Ville asuvansa nykyään talvisydämellä, kun vaimo tarvitsee lääkäriä enemmän, on nytkin sairaalassa. – Kevväälä jo pittää tulla tänne kotikonnuille, eihä sielä kylänraitilla ole mittää tekemistä, ei kulu aika. P.Mummo kyseli vielä Villeltä pihapiirissä olevan vanhan talon historiaa. Oli Villen isoisän rakentama, 1800-luvun puolella. Ainakin satavuotias oli vaahterakin siinä talon nurkalla, myrskyiltä säästynyt. Pihalta näkyi kauas metsien yli isolle järvelle ja sen takana häämötti pitäjän keskustaajama. – Myö täälä reunamaila asutaan pitäjän korkeimmalla paikala, sanoi Ville ylpeyttä äänessään. – Tytär käyp vävyn kansa tässä olemassa lomillaan. Kohta ovat eläkkeelä hyökii. Mikä tiälä on ollessa.

Ville kun rupesi kahvinkeitosta puhumaan, Mummo ja Poikakaveri torjuivat kohteliaasti ja tekivät lähdön. Mummo oli jo soittanut veljenvaimolle missä ollaan, ettei ala hätäillä. – Olipas mukava tarinoida, sanoi P.Mummo mäeltä laskeutuessa. – Ville on hyvämuistinen ja rapsakka ukko, vaikka liki yhdeksänkymmentä on ikää. Ei ole hullumpaa, että kotipitäjän korkeimmalla asuva pappa muistaa Mummon lapsena.

Kesän malja on jo täyttynyt. Mitä kesä maljastaan juottikin, hetkellisen karvauden, kuplivan onnen hetkiä kuitenkin enemmän. Tunnen kiitollisuutta kaikesta koetusta ja siitä, että nyt on näin. Syksy tarjoaa väri-ilonsa, raikkautensa ja kypsymisen, maatumisenkin tuoksut. En halua jäädä kiinni menneeseen, en halua hamuta huomisen taakse jonnekin. Elämä on hyvä tässä, nyt.

Vatsavaivaa oli ajoittain jo keväällä, epäilin uusia lääkkeitä. Ihmettelinkin, meillä kun on jo vuosia syöty terveyssuositusten mukaan ja monipuolisesti. Liikkumistakin harrastetaan kohtuullisesti. Loppukesästä vatsakipu alkoi jo olla jokapäiväistä ja elämä yhtä tasapainottelua sen kanssa mitä uskaltaisi syödä. Sitten tuli kauhistuttavia kipukohtauksia, joiden taltuttamiseen eivät normilääkkeet riittäneet. Ensiapuun – tutkimuksiin – osastolle – kotiin. Ja taas sama. Epäuskoisia ajatuksia tutkimuksien tuloksista: voiko olla totta, että siellä on taas sappikiviä, kun vasta viime syksynä ensin poistettiin kivi tiehyestä ja lopulta sappirakko kivineen hätäleikkauksessa. Päättyykö tämä ikinä? Olenko minä niitä onnettomia, jotka kerran sappikivitautiin sairastuttuaan potevat sitä lopun elämänsä?

Pääsin viralliselle työeläkkeelle kuusikymppisenä. Viimeisenä työkeväänä jouduin kahdesti sairaalaan eri syistä ja muutaman viikon toipumislomalle. Ajattelin, että kunhan jaksan eläkkeelle asti, kaikki helpottuu, lepään stressit pois ja voin paremmin omistautua oman terveyteni hoitamiseen. Unelmoin hyvävointisista ja virkeistä ekäkevuosista, mahdollisuudesta harrastaa mieleisiä asioita. Kukapa ei.  

Ensin kaikki menikin niin. En kyllä ehtinyt omistautua itseni hoitamiseen, kun eteen tuli äidin hoitoasioiden järjestely toisella paikkakunnalla. Vapaaehtoistoiminnan keskus kotikaupungissani aloitti projektin, jonka idea  oli lähellä omaa alaani ja vahvuuksiani. Liityin mukaan. Kolme vuotta myöhemmin jäi puolisokin eläkkeelle. Opettelimme elämään arkea kahdestaan ja remontoimme pala kerrallaan pitkäaikaista kotiamme. Ensimmäinen lapsenlapsi mullisti ihanasti tulevaisuushorisonttia ja elämän tärkeysjärjestyksiä. Äidin saattamista se kevensi, kun oli toisella puolella positiivisia asioita.

Olimme tyytyväisiä elämäämme. Matkailimme yhdessä ja harrastimme sekä yhdessä että kumpikin tahoillamme. Erään pitkän pohjoiskalotille suuntautuneen matkan seurauksena sain ensimmäisen varoituksen: lonkka prakasi. Lääkäriä, lääkkeitä, fysioterapiaa, osteopatiaa ja aikaa tarvittiin, mutta lonkka saatiin kuntoon. Tarpeellinen muistutus ikävuosista ja siitä itsensä hoitamisesta. Ehkä spontaanit tuntureille nousut eivät ole hyvä idea minun tapauksessani.

Sitten äiti kuoli. Se oli tunnetasolla iso juttu. Samaan aikaan kävin kolmatta kirjoittajakurssia ja ohjaajan kannustamana haaveilin tavoitteellisemmasta kirjoittamisesta. Toinen lapsenlapsi syntyi ja elämä tuntui täyteläisen hyvältä. Mutta samana kesänä juhannusviikolla romahti yllättäen selkä, sitten räjähti sappi ja sydän meni kipujen vuoksi epärytmiin. Selkä kuntoutui hiljakseen lääkkeillä, mutta saman tien alkoi kilpajuoksu kardiologisen ja kirurgisen tilanteen korjausoperaation kesken. Sappi oli lopulta pakko leikata ensin. Siitä toivuttuani sydämen rytmi korjattiin. Aloin taas haaveilla tunturivaelluksista. Pienen karhunkierroksen ajastakin oli jo alustavasti sovittu. Ei se mennyt niin.

Onhan ihmisellä oikeus unelmoida terveistä ja virkeistä eläkevuosista. Elämä kuitenkin saattaa mennä toisin, ihan kokonaan tai rajoittavasti. Koen turhaksi kapinoida, on itseäni sairaampia ihmisiä ja hekin jaksavat. Mutta suren minä. Sen unelman kuolemaa.

***

PS. Sydämellinen kiitos teille blogiystävät, jotka myötäelävillä kommenteillanne ja rukouksillanne olette antaneet voimaa näissä kiemuroissa.      

Nuori Voima, 91-vuotias liitto, on palkinnut runoilija Hannu Helinin ”ansiokkaasta toiminnasta kirjallisuuden ja kulttuurin alalla”. Toivottavasti tunnustus lämmittää ja ravitsee, sillä palkintosumma, symboliset yksi euroa tuskin sitä tekee. Heliniä lukee mielellään. Runot antavat ajateltavaa, haastavat sopivasti ja maistuvat runoilta – mitä ei kaikesta runomaailmassa julkaistusta voi sanoa.

Silja Järventausta; Hyvän yön puisto            Teos 2012

Aamulehden kriitikon analyysi Järventaustan runoilijan laadusta (esikoiskokoelmasta Patjalla meren yli) osuu melkein nappiin. Näin Juha Siro sanoo: ”Lauseista on riisuttu perinteinen runona olemisen tarve ja logiikka. Runot tarttuvat kaikkeen sivulliseen ja epäolennaiseen. Asioita saattaa tarkastella tuoreesti ja poikkeavasta kulmasta.” – Jos siis haluaa tarkastella.

Kesti jonkin aikaa ennen kuin pystyin päättämään, otanko tutkittavakseni Järventaustan tekstejä, joissa ei ensi katsomalta ole oikein päätä eikä häntää. Ne ovat epärunoa, mutta eivät proosaakaan. Ajatus sukeltelee sattumanvaraisesti sinne tänne, poimii sanojen maailmasta tien poskeen unohtunutta tarpeetonta tavaraa, hämmentelee unien ja alitajuisen koppaa. Teksti on haluton sanomaan mitään, kahlailee päämäärättömän tuntuisesti, tulee silti sanoneeksi, uudella logiikalla. Luin Järventaustan ja lopulta luulen tajunneeni jotain hänen tyylistään. Ei se ole mitätöntä sanasilppua, kyllä siinä välähtelee runoilijan ääni, jota vain ei ole pakotettu tuttuun muotoon. 

*

Henriikka Tavi; Toivo               Teos 2011

Tiedän, että Henriikka Tavi on Tulen ja Savun toimittaja ja palkittu runoilija. Tämä hänen uusin runoteoksensa oli minulle kirjava kokoelma etäisesti runoa muistuttavaa tekstiä, osittain kokeilevaa, osittain hapuilevaa ja sitten muutama teksti, jonka kelpuuttaisin runoksi. Ja kas, yksi niistä on takakannessakin. Takakannen lukeminen olisi oikeastaan melkein riittänytkin. Koko kirjan maistelu paljasti, että runomakuni taitaa olla melko nirso ja konservatiivinen – etten sanoisi rajoittunut.  

*

Mari Koski; Sch    –persiankielinen käännös Mohsen Emadi        Poesia 2011

Sarjaan erikoisuuden tavoittelijat on ilmaantunut uusi esikoisrunoilija Mari Koski. On sanottava, että kokoelman kaunein, tasapainoisin ja ymmärrettävin osuus on persiankieleen käännetty osa ’SCH’ – muu tarvitsee ilmeisen paljon joko taustatietoa (jota minulle ei ole) tai jotain muuta ymmärrystä, jota sitäkään ei nyt oikein irronnut.

*

Olen lukenut runoja aktiivisesti koko elämäni ajan jostain neljä-, viisitoistavuotiaasta. Kotikirjastoni koostuu pääosin suomalaisten runoilijoiden teoksista. Siinä seurassa on aikanaan arvostettuja antiikin runomittojen taitajia, runokielen ja -muodon uudistajia 1900-luvun eri vuosikymmeniltä, alitajuisen ja unen logiikalla kirjoitettua sekä arkisempaa, hiottua käyttölyriikkaa. Nykyrunoa tuntuu vaivaavan jonkinlainen identiteettikriisi. Kaikkihan on jo sanottu moneen kertaan ja kukapa nykyään runoja edes lukee. Niinpä näkymisen tarve panee kokeilemaan kaikenlaista, josta usein (ei onneksi aina) jää lukijalle vain kourallinen sanasilppua ja kummia koukeroita.

*

Kai Nieminen; Istun tässä, ihmettelen          Valitut runot                               Tammi 2012

17 oman runokokoelman mies ja ansioitunut japanilaisen runouden kääntäjä on itse valikoinut runoistaan tämän koosteen, jonka Toinen ojensi minulle syntymäpäivän aamuna. Oh, tässäpä on runonnälkäiselle gourmettia! Niemisen runot maistuvat vanhetessaan aina vain paremmalta.

*

Anja Snellman; Öisin olemme samanlaisia                                                          Siltala 2011

”Iloisesti läikkyvässä kokoelmassa nostalgia taittuu energiseen läsnäoloon ja niin kirkkaat kuin kitkerätkin muistot soivat heleinä lauluina.” Snellman on tunnetuin romaanikirjailijana, hienon, omaäänisen tyylin ja viimeistellyn muodon taitajana. Öisin olemme samanlaisia on hänen toinen runokoelmansa. Oikeastaan yllätyin, miten loistavasti hänen tekstinsä taipuu myös lyriikkaan. Rakkauden ja erojen runot välittävät kirpeitä ja haikeita havaintoja, saattavat aihepiirinsä ajan kielelle ylenpalttista tunnelmointia välttäen. – Pidin näistä!

*

Terttu Jurvakainen; Yön kukat                                                       HD 2012

Poikkitaiteellisen Jurvakaisen runoilijan ura alkoi J.H.Erkon runokilpailuvoitosta 1968. Yön kukat on kymmenes runokokoelma, yksi romaanikin teosluettelossa (Wiki) on. Jurvakainen tunnetaan kuitenkin ehkä parhaiten maalauksistaan, hän on ansioitunut taiteilija ja galleristi. Runot ovat siistiä, ehkä hieman yksiväristä keskeislyriikkaa, jossa luonto peilautuu kirjoittajan sisimpiin tuntoihin. Pidin näistä runoista, ne antavat lukijalle tilaa tulla mukaan, nähdä, kokea.

”aurinko pitää kättään unikon nupulla / herättää unesta / hitaasti avautuu pohjattoman surullinen / kauneus”

*

Lauri Otonkoski;                        Origami            WSOY 2012

Musiikkikriitikko ja runoilija Otonkoski on julkaissut kymmenen runokokoelmaa. Tämä tuorein on niistä ensimmäinen kirjastossa käsiini osunut. Pidin runoilijan niukasta tyylistä, joka lähettää ajatukset pitkälle matkalle.

”Kirjoitan sanan rakkaus. /Tehkää sille mitä haluatte.”

*

Carlos Carralero; Saturmuksen lapset ja Amor                      suom. Elisa Sipilä                      Books on Demand GmbH 2011

Kuubalaisia runoja en olekaan aiemmin lukenut. Runoilija on poliittinen aktivisti, toisinajattelija, joka pitää Castron kommunismia tuhoisana maalleen ja kansalleen. En tiedä johtuuko suomennoksesta, kulttuurieroista vai siitä, etten ole itse innostunut poliittisesta runoudesta, että nämä runot jäävät osin etäisiksi ja käsittämättömiksi. Se minkä tavoitin, oli yleispätevää ja sellaisena kaunista. Silti tekee hyvää lukea välillä itselle outoa ja vierasta.

”…puu ojentaa juuriaan toivoa kohden. / Sateen riitti tuntee sen jo vanhentuneet luut. / Kuitenkin se tahtoo nähdä uuden alun / ennen päätymistään syksyn harmaisiin poimuihin. // Vain rakkaus voi pysäyttää uurteiden värin / sielun iholle.”

 **