Pissismummo täälä, heissulivei ja takasintoi. Nyt seuraa raportti viime aikojen elämänmenosta. Ovat olleet liikekannalla nämät kaksi, ajelleet peräti pois kotoa, tai siis Poikakaveri ajellut ja Mummo istuksinut kyytissä. Menomatkalla kyytiläinen luki aamun hesarin ja Kiminkisen kirjan. Maalaislääkärin jutustelun parissa hirnahdellen viihtyi Mummo hyvinkin ja parhaita paloja taritsi P.Kaverille. Tulomatkalla vapaamatkalainen lukaisi suomalaisen miehen muotokuvaa maalailleen juttukirjan silläkin autonrattiin liimaantunutta matkatoveria aika ajoin hauskuuttaen. Tottahan Mummo myös parit nokoset kerkisi ottaa, matka kun tunnetusti pitkä niille main on eikä mainittavasti lyhempi takaisin tullessakaan.

Perillä pääsivät matkalaiset saunan löylyihin semmoisiin, että ihan ikävä tulee muistellessa. Joka kauhalliseen vastasi muhkea kiuas puhkumalla löylyä, sopivan kipakkaa ja pehmeintä ikinä. Peräti nirvanassa nuokkuivat nämä kaksi ääneti lauteilla ja hikipisaroiden mukana norui heistä yksityinen matkaväsymys ja koko maailman murheet, joita radio, televiisio ja aviisit tyrkyttävät kilpaa ihmislapsen mieltä myrkyttämään. Mummo vielä eritoten pisaroi pois viime aikojen kolkot kokemuksensa asiakkuudesta ensiapuklinikalla ja sairaalan osastolla. Löylyhuoneen lenseässä hiljaisuudessa pehmeni kovia kokenut keho sekä valostui mustunut mieli.

Aamu valkeni senperästä kirkkaana ja kirpeänä. Yösija oli tarjonnut makoisat unet ja leppeästi kulkivat jutustelut tutun isäntäväen kanssa aamuteellä. Mummo oli tykönänsä päättänyt, että tänään kävellään perukkatietä niin pitkälle kuin voimat riittää. Poikakaveri on kiitettävästi ottanut asiakseen hillitä Mummon menohaluja, jotka eivät ole olleet vielä ihan oikeassa suhteessa voimavaroihin. Mummolta meinaa yhtenään unohtua, että pitää jaksaa saman verran takaisinkin päin jos johonkin suuntaan lähtee.

Tie oli erityiskippurainen joka suuntaan, ylä- ja alamäkeä vuorotellen, ei tasamaata eikä suoraa ollenkaan.  Ainuttakaan autoa ei näkynyt eikä muuta ääntä kuulunut kuin pikkulinnun piiskutusta. Kuljettiin rotumetsässä, missä oli toinen toistaan upeampia vanhoja kuusia, mäntyjä, koivuja ja haapoja. Tienvarsiojan takana varvikot helottivat isoa puolukkaa punaisenaan. Tuon tuostakin oli hypittävä ojan yli hakemaan kourallinen ihanaa mehevää herkkua. Korpiten varrella oli muutama hiljaisen ja umpimielisen näköinen talo, osa niistäkin tyystin autiona. Tie nousi yhä ylemmäksi ja ylemmäksi ja putkahti lopulta pihaan. Poikakaveri olisi tietysti kääntynyt siitä jo takaisin, mutta Mummo, että eikäsmitä, mennäänpäs jutustelemaan, kun ei ole ennen tullut käytyä.

– Päivää, sanoi Mummo itseään nuoremmalle miehelle, joka oli ilmeisesti vaimon toimesta pantu piiskaamaan mattoja tiilitalon pihalle. – Päivää päivää. Pissismummo esitteli itsensä ja Poikakaverin. Kertoi vielä entisen koulun naapurissa lammen rannalla asuvan miehen sisko olevansa. Mies näytti epävarmalta, mutta keksi sitten: – Minäpäs haen appiukon, hän varmaan tuntee, kun on paikkakuntalainen, minä olen täällä vain lomalla. Appiukko oli navetan takana perunoita kuokkimassa ja osoittautui tutuksi Villeksi. Mummo siinä taas itsensä esitteli velimiehen siskoksi miehineen. – No jo vain mie veljeis tunnen ja muistan mie siutkii pienempänä, ko aloit sitä kouluu käyvä. Miehä olin siinä talonmiehenä, ko uus koulu alotettii ja meiän emäntä ol koulun keittäjänä. Pissismummo aivan innostui ja sanoi hyvinkin muistavansa lempeänkauniin keittolanemännän.

Juttu jatkui muistelujen merkeissä ja palasi siitä aikanaan nykyaikaan. Pitäjän keskustassa sanoi Ville asuvansa nykyään talvisydämellä, kun vaimo tarvitsee lääkäriä enemmän, on nytkin sairaalassa. – Kevväälä jo pittää tulla tänne kotikonnuille, eihä sielä kylänraitilla ole mittää tekemistä, ei kulu aika. P.Mummo kyseli vielä Villeltä pihapiirissä olevan vanhan talon historiaa. Oli Villen isoisän rakentama, 1800-luvun puolella. Ainakin satavuotias oli vaahterakin siinä talon nurkalla, myrskyiltä säästynyt. Pihalta näkyi kauas metsien yli isolle järvelle ja sen takana häämötti pitäjän keskustaajama. – Myö täälä reunamaila asutaan pitäjän korkeimmalla paikala, sanoi Ville ylpeyttä äänessään. – Tytär käyp vävyn kansa tässä olemassa lomillaan. Kohta ovat eläkkeelä hyökii. Mikä tiälä on ollessa.

Ville kun rupesi kahvinkeitosta puhumaan, Mummo ja Poikakaveri torjuivat kohteliaasti ja tekivät lähdön. Mummo oli jo soittanut veljenvaimolle missä ollaan, ettei ala hätäillä. – Olipas mukava tarinoida, sanoi P.Mummo mäeltä laskeutuessa. – Ville on hyvämuistinen ja rapsakka ukko, vaikka liki yhdeksänkymmentä on ikää. Ei ole hullumpaa, että kotipitäjän korkeimmalla asuva pappa muistaa Mummon lapsena.